Täss' runoilijakin vanhenee,
elämää kokee ja ajattelee:
ei kuolema,
erkaantuminen täältä näkyvästä,
ole suinkaan häviö, ei tappio,
ei mikään hävettävä hetki, vaan Voitto!

06.06.2009

Tyhjä tuoli

Minä katselen sinua,
tuolia, jossa istuit vain hetkinen sitten,

olit onnellinen,
lämpöisiä tohveleita jalkoihisi sovitit,
puheitamme kuuntelit,
itseäsi, ja meitä kaikkia ympärilläsi, salaa ajattelit.

Olimme yhdessä siinä,
juhlahetkessä, mi viimeiseksi meille jäi,
viimeiseksi sinua nähdä,
…ehkä oletkin tässä vielä, salaisesti läsnä.

Arvelin silloin runossani, jota aristellen luin,
siinä kuin salaisesti lähtövaippaa päällesi puin,
että olit väsynyt tähän,
tähän kaikkeen elon taisteluun elämän puolesta,
elämän, joka oli jo niin raskaaksi käynyt,
hiljaiseksi,
surulliseksi,
onnellisen elämän menosta katoavaksi.

En sitä tarkoittanut,
sanat vain kulkivat niin,
oliko niissä lie jokin yhteys taivaisiin.

Sinä myönsit, hetkin olet aatellut:
"ett' helpompi ois,
jos oisin jo pois".

Vaan, ihminen lie rakennettu niin,
että kynsin, hampain, ain' viimeiseen asti
on arjessa kiinn', vaikka elo miltä näyttäisi,
eikä enää unelmia täyttäisi.

-

Nyt tuolisi on tyhjä, epäilen,
kun tätä kirjoitan,
kukaan ei henno istua siihen,
paikallesi, jossa vielä sinut nähdä voimme,
yhteisessä juhlassasi,
jonka hetki siten keväällä koimme.

Tai, jos joku siinä istuisikin,
hän sylisi täyttäisi vain,
ja siinä onnelliselta näyttäisi,

onnelliselta kuin varmaan sinäkin,
jos sinut nähdä voisimme,
onnea viel' kerran kasvoista kasvoihin toivoisimme.

-

Täss' runoilijakin vanhenee,
elämää kokee ja ajattelee:
ei kuolema,
erkaantuminen täältä näkyvästä,
ole suinkaan häviö, ei tappio,
ei mikään hävettävä hetki, vaan Voitto!

Elämä käyty!
Se on eletty,
se on nähty ja tehty!

Ilot iloittu,
nautittu hetkin oikein olan takaa,
joskus ilosta rankana, kuin rangaistuksena makaa.

On tehty työtä,
opiskeltu, taisteltu,
ei elämä itsestään antanut,
päätöksiä se vaati ja tekoja,
voittoja ja menetyksiä,
rakkaita ystäviä,
antoi lapsia sukua jatkaa,
ja lastenlapsia.

Sitt', kuin vuorollaan
kunkin on päivänsä täyttää,
näyttää elo miltä näyttää,
lähteä pois kuin raskain sydämin…

-viime hengen vedolla minähuokasin:
minä elin,
minä taistelin, minä voitin!
elämästä niin paljon maistelin.

Olen leponi ansainnut täältä,
saan katsella uutta,
rakentaa toisenlaista tulevaisuutta, mistä toivon:
voin hetkin viel' kurkata tänne,
nähdä teitä, jotka tänne jäitte,
rinnallani matkaa teitte,

joita rakastin,
toisia hiljaisesti salaa,
toisiin mun sydämeni viel' uudelleen nähdä halaa,
…ikävä yhdistää meitä,
se sydämissämme salaa palaa.

Yks' päivä, ystäväin,
rakkaimpain,
yks' päivä, ja me kohtaamme taas,
muistellaan hetki,
miten kuljimme kaukaisessa maass',

miten ihmeellinen
elo ihmisen olla voi,
minulle nyt lähtökellot keskuudestanne soi.

* 

(Arkun äärellä)

Sinä itket

Sinä itket
äärellä arkkuni mun,
minäkin itken,
kun näen itkusi sun.

Vaan, älä itke kauaa,
kulkusi jatkuu, sun elosi tie,
minua uusi elämä
nyt edelleen vie.

* 

Kuistilla istun ja…

Minä kuistilla istun,
kuuntelen "lääkärini" ääntä:
"Ota kulta viinaa, se parantaa sut."

…Voi, ja minä jo taas haluaisin sut.

Mutt' mietin ma muutakin,
katselen menneitten perään,
täällä eläneitten,
jo kuolleitten.

Mikä olen minä enemmän kuin sinä,
joka elit ennen minua,
minä kuin puhuttelen nyt sinua.

Toivon jotain,
toivon niin paljon,
niin toivoit sinäkin,
toivoit ennen,
kaikki jo vuotten mennen.
Ja minä täällä kuin ainoa vain,
keskellä eloni vaivain.

Ehkä katsotte minua,
kuten minä katson nyt sinua,
sinä edeltä mennyt, minä viel'…

...niin, katselen iltaa lähestyvää,
nautin tästä, …ihanaa elämää.

Mutta, mikä minä olen vaatimaan,
elämältä enemmän toivomaan kuin sait sinä,
mennyt jo kerran,
elit vain hetken verran.

Minä parin paukun jälkeen tavoitin sinut,
näetkö sinä, mennyt edeltäjäni,
näetkö sinä minut?

Viini minut tähän eteesi toi,
mitä ihminen voi,
tälle elämän kululle mi armoton lie,
kaikelle kuin valmiiksi laskettu elon tie,

ja jos olenkin pian päässä sen,
ma huokailen,
jos olenkin minä kohta päässä sen,
olen kuitenkin onnellinen.

Vaikk' selkääni sattuu,
siks' otin viinin lääkkeeksi vain,
toivoin vähenevän vaivain.

En tiedä, vähenikö lie,
vaan eteeni piirtyi elon niin ihana ja lyhyt tie,
ja vapautus tästä, mi vaivaapi mua,
minä kaipaan eloa lähellä sua.

Jos viel' yhden ma otan,
mitä sillä saavutan,
itseäni jo pelotan.

Nooh, ..ma otin sen,
päätäni pyörittelen,
elän tässä, en muuta voi,
uusi aamu on sen päivän koi,

mutt' suostuttava aikanaan on jokaisen,
en ole sukuni viimeinen,
kun siirryn seuraan menneitten.

Se helpottaa mua,
vaikk' sanottavaa,
oi, sanottavaa ois niin paljon,

ja saunan lauteille jäi sanoja,
…sanoja, oi niin paljon.

-kuistin saunatonttu

* 

08.08.2009

Itkuuni heräsin

Itkuuni heräsin,
silmäni kyynelen hieraisin pois.

Unessa aattelin vanhenevaa äitiä,
hiljaisesti vähenevää,
kuin lapsuuteen palaavaa,

ja itkin sitä,
kun en muistanut millainen hän oli
terveenä viel' voimissaan ennen tätä,
ymmärtävänä,
muistavana,
minulle kuin turvana.

…Nyt minä hänelle.

Ja katselen taas herättyäni itseäin,
lasken omia vuosiain,
kuinka monta lie minulla, ennen kuin olen kuin hän,
omaan kulun hitaan ja leuan väpäjävän.

Nyt vasta oikein ymmärrän sen,
tään unisen itkuni jälkeen,
miks' moni sanoo sairaasta tai vanhuksesta:
-En tahdo tavata häntä,
haluan muistaa hänet sellaisena kuin hän oli,
elonsa parempina päivinä,
iloisena ja ymmärtävänä.

Viimeinen kuva kuin pyyhkisi pois sen menneen kuvan,
muisto kauniimpi näin olla vois,
kun toinen poistunut pois.

* 

26.01.2009

Joululaulujen aikaan

Joululaulujen aikaan sinä päätit,
kuin sattuman, vahingon kautta,
elämä jo liian raskasta,

vai aikasiko vain,
matkaasi jatkaa taivaita tavoittain.

Sinua joulun jälkeen ajattelin,
Kaisaniemen katua astelin ja
yhteisiä hetkiämme muistelin,

alkoi mielessäni soida kaunis laulu,
…Sylvian joululaulu.

Sai laulu uuden sisällön,
muiston matkassani kulkevan,
tuleviin jouluihin kuuluvan,
…vapautta julistavan.

"Mut ylhäällä orressa vielä on vain,
se häkki mi sulki mun sirkuttajan,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan,
murheita muistaa ken vois laulajan."

Tuo ylhäällä orressa,
kuin kotisi ois,
ja vankila,
kuin lukittu kehosi,
josta pääsit sa pois.

Ja taas ajattelen sinua,
kun jostain katselet meitä, ja minua,
jostain "miss sypressit tuoksuu nyt talvellakin,
istut oksalla uljaimman puun,
miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin
ja sää aina kuin toukokuun.

…Ja kaukaa kaiken niin kauniina näät,
kaikki mi hurmaa ja huumaapi päät,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,
sen runsaimmat riemut ken kertoilla voi!

Ja nyt jälkeesi katsoen huokailen:

"Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo,
Suomeesi kaukaisehen,
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen."

Ja kuin kuulen nyt laulusi vapaan:

"Sen vertaista toista en mistään ma saa
on armain ja kallein mul ain Suomen maa.

Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian,
se soi aina lauluista sointuisimman."

Näin katselen jälkeesi, ystäväin,
aukes häkkisi helähtäin,

mit kohti nyt kuljet sa pystypäin,
sielusi vaivoista vapaa
minä tänne kulkemaan viel' hetkeksi jäin.

Täss' matkaani jatkan aatoksissain.

…Sataa hiljalleen lunta.

* 

 
 
12.01.2009

Toivoa ja tyhjää

On olemassa toinenkin kanta,
moni sitä puolustaa,
ett' elämä ois pelkkää sattumaa,
ja kuollessa kaikki tyhjään katoaa.

Jos ajattelen toivoa,
lähimmäisten kaipausta,
viel' kerran jossain tapaamista,
…se toive turha ois,
jos kaikki pyyhittäis kerralla pois.

Vaan, oli niin tai näin,
aikanaan selviää, kummin päin.

Vaan, usko, toivo, rakkaus,
on tässäkin hyvä perustus,
sen varassa elämä voimansa saa,
toivo kantaa kulkijaa,

toisessa ikuinen hiljaisuus,
…niin, …ikuinen hiljaisuus,
ikuisuuden toivottomuus.

* 

07.01.2009

Alkujen asema

Aamukahvikupposen äärellä kuvittelin,
mieleni kuvia katselin:

Putkahti ihminen jostain,
asemalle, miss' raiteita paljon,
määränpäitä, menoja ja paluita,
…junat ovat uusia alkuja.

Jollakin on monia matkoja,
jollakin yksi vain,
siihen kaiken mahduttain,

ja paluulippu aina taskussa,
samalle asemalle
mihin tuntemattomuudesta tuli,
se ihmeellinen portti jo tullessa kiinni suli.

Se on alkujen asema,
sieltä lähdetään aina jonnekin,
jotakin oppimaan,
elämää katsomaan,
uusia kokemaan,
…ja taas takaisin palataan.

Monessa junassa työtä ja vaivaa,
joissakin ystäviä paljon ja riemu raikaa.

On matkoja iloille ja suruille,
pienille tai merkittäville urille.

Joskus on hetkiä,
ei selviä raide, ei löydy juna,
otsalle ehtii jo hiki ja levottomuuden puna,
epävarmuuden kyynel poskella käy,
…junaa ei vain näy.

Ei ole tullut vielä, se sinun junasi,
seuraava matkasi.
Tämä on sinun odottamisen koulusi.

Vai, ohjasiko joku sinut paikallisjunaan,
hiljaisesti kulkevaan,
ei vauhdin hurmaa,
yhtenään pysähdyksiä,
ja paljon kysymyksiä,

vaan, radan päässä vaihto,
junasi odottelikin siellä,
olit ensin matkalla hiljaisella tiellä.

Kaikilta matkoilta aina
paluu alkujen asemalle,
uudelle junalle,

viimein sille viimeiselle,
siellä,… vähän erillään muista,
sen ehkä tullessa vaivihkaa huomasit,
tai jonkin uuden lähdön tohinassa,
ehkä vähän hipaisit,
tuntemuksen hihasta pian karistit.

Alussa asemalla ehkä junia paljon,
aikajärjestykseen merkitty siellä,
aikoja vain ei nää,
vuorollaan kukin tekee lähtöään.

Viimeisen junan palatessa
asemalla rauhallista,

se yksi syrjäinen häämöttää vain,
vierellä kukka-aitain,
odotellut siellä vuoroaan,
hiljaisena, tauluin himmennein.

Millainen juna, en sitä näe,
onko puhdas, kiiltävän valkea,
vaiko tumma lautainen, jossa kuivuneita rakoja,
kukkien tuoksun tunnen vain,
käy luokseen hiljaisesti askel kulkijain.
hiljaisuus ja rauha seuranain.

Taskusta kaivan lappusen,
matkoilla rutistuneen,
vaatteiden saumaan piiloutuneen.

Kas, matkalippu,
meno leimattu jo aikaa,
ja, katsopas, tuttu päivä,
siinähän on… minun syntymäpäiväni,

ja paluu… siinäkin on aika,
sehän on …
sehän on…juuri tänään,

ei siis paluuta tänne enää,
kädellä pyyhkäisen hieman vuotavaa nenää.

Missä muut,
missä seuralaiset,
jotka matkoilla rinnalla kävivät,
…he lähtösi kyllä näkivät.

Lensi lintujen parvi ylitse pään
hennosti visertäin,
rakkaiden kasvot parvessa välähtäin.

Keveni askel, karisi vaikeus, vaiva,
menneet jonnekin kauas jäi,
kuinka nousin junaan, en huomannutkaan,
se niin helposti käi.

Täss' istun junassa ja ihmettelen,
menneitten kuvia katselen,
kuinka piirretty esille koko eloni tie,
…minne tämä juna minua oikein vie.

Ratkeaa matkalla moni kysymys,
avautuu suljettu arvoitus,
selviää asiain oikeat laidat,
elon monet syyt ja vaivat.

Kuinka kepeää onkaan matkaa taittaa,
ikkunoista katselen mennyttä aikaa:

kas, tuon minä muistan, …ja tuon,
kuinka ihanaa silloin olikaan,

ja tuo,… voi niitä hetkiä,
raskaita retkiä,
ne olin ihan unohtaa.

Kun kaiken sain ihailla ja katsella,
virheet ja vääryydet oikoa,
tunteet viel' uudelleen tuntea,
olen perillä,
rikkaana matkasta
poistun junasta.

Siell' vastassa outo iloinen joukko,
tervehtii kuin tuttua,
…heissä on jotain tuttua,

ja kun katselen,
kuuntelen, muistelen,
kasvoja menneitten mielikuvien,
minä tunnistan yhden, …jo toisenkin,
kasvoja elon kaukaisen.

Kuinka nuoria, onnekkaita,
keveitä ja vaivoista vapaita,
kuinka puhdasta ja aurinkoista.

Tämän verran näin,
se oli pieni laituri vain,
ei alkujen asema enää,
ei junia uusien vaivain.

*

22.12.2008

Yksi joulu mun mieleeni piirtyi

Joulut tulevat,
joulut menevät,
useimmat kaukaisiin muistoihin siirtyneet,
jotkin syvästi mieleen piirtyneet.

Ne muistan vain,
joissa erityinen tapahtuma,
mieltä liikuttava.

On ollut ihania jouluja,
on surullisia, täynnä ikävää,
kiivaita ja touhukkaita,
pieniä lapsia,
…myös yksinäisiä ja rauhaisia.

Sellainen taas kasvamassa,
laukkuja jo pakkaamassa.

Vaan, yksi joulu kuin ylitse muiden,
kera ihanien ihmisten
ja nauravien suiden,

kun joulun alla joka päivä,
oli lämmin tunnelma läsnä.

Uusi juhliva joukko ain' syliin tuli,
sydän iloisista kasvoista
joka aamu suli.

Se joulu oli Kinaporin joulu,
elämäni yksi ihana koulu.

Kuin enkelit ois leijuneet ympärilläin,
pala taivasta päällä maan,

tänäänkin taas, kun joulu saa,
teitä kaikkia muistoissani halaan,
…ja vierellesi palaan.

*

27.11.2008

Outoa aikaa   (viiden runon sarja, alla)

Outoa aikaa,
en oikein ymmärrä tätä,
vaivat ei minua rauhaan jätä,

yhden päälle toinen,
ja herätessä väsymys viel' melkoinen,
en ymmärrä tätä,

...vaan onneksi,
sanat ei minua rauhaan jätä.

-ei vaivaton, ei sanaton

*
  
  

27.11.2008

Vaivasta vaivaan

Vaivasta vaivaan käy vaivasen tie,
uutta aamua jo uusi vaiva vie,

yks' synnyttää toisen,
toinen kivun jo melkoisen,

ellei särje jalkaa,
särkee pää,
seuraavana aamuna selkää,
…ja joka aamu väsyttää.

Vaivasta vaivaan käy vaivasen tie,
mikä ihme minua vie,

vanhaksiko hetkessä,
kun kipua, jäykkyyttä, kaikkialla,
kuljen päiväni mielellä raskaalla.

-vaivaisukko

*

27.11.2008

Vaivainsa vankeja

Jotenkin, näin aattelen nyt,
onko lie tarkoitus vaivoista valittaa,
ne muistiin kiiruusti kirjaan, ennen kuin katoaa,
sillä ihmiselo tää,
on vaivaista ja herkkää.

Ei vaivoista vapaa oo yksikään,
ei hyppele hautaan saakka,
...ellei menon keskellä yllättäen katkea,

vaivainsa vankeja aikanaan,
kullakin paikkoja ratkeaa,
yhdeltä jalka, yhdeltä pää,
lopullansa yksikään
ei tervettä päivää nää.

Aika ikävää ja synkkää
on tämä tulevan maalaus,
elämä lyhyt ja terveys sen,
olkoon hetkissään tyytyväinen,

ja onnellinen hän, kellä lopullaan
on hellä halaus kasvoillaan.

*

27.11.2008

Vaan kuitenkin...

Kuitenkin uskon tarkoitukseen,
jokaisen vaivan, teon, arvoitukseen,

ei vaivaa ilman tavoitetta,
ei tavoitetta ilman taakkaa,
kasvu ihmisen on hetkin rankkaa,

jos uskon, niin kuin uskon,
sisäisen kasvuun vaivojen kautta,
menossa lie melkoinen laukka,

jos kaiken tään vaivani tarkoituksen juuri,
onkin tehdä minusta runoilija suuri.

Siitä voimaa uuteen päivään,
sillä jaksan,
en viel' kuole ikävään
iloisten asioiden ja menneitten perään,

…mikähän vaiva sylissäin
ma huomen-aamulla herään.

-tarkoituksen vanki

*
 

27.11.2008

Mikä nyt vaivaa?

-No, mikä nyt vaivaa?

Selkä on kippi,
oikealta puolelta alhaalta,
sieltä miss' munuainen piileksii,
...epäilen, että jokin lihas vain,
kun kävely erilaista, keli liukkain.


Kyllä kait se tästä taas,

jos kerran tarkoitus on kirjoittaa kaikesta,
niin kuin minusta ennustus on,
niin miksei myös vaivoista,
elämän ikävistä rajoituksista,

ja mitenkäs niistä muuten osaisi ja voisi,
ellei jokin tuntematon vaivoja myös itselleni soisi.

Siks', kultani,
älä huolestu turhaan,
jospa onkin tää vain,
kuin ennenkin aina,
hetken kestävä vaiva,
joka sanoja pitää arvokkaina.

-sun runoilijas

  *

Niin, kultaseni,

jospa vaikka,
niin kuin aina,
vaivat katoaa kirjoittamisen kautta,
sormissani jo melkoinen sanojen laukka.

Jos kiiruusti kirjaan, min etehen toi,
ehkä piankin taas
tää mies terveenä tanssia voi.

Ollos huoleti,
älä vielä hulluksi luule,
seiso vain rinnallani,
sanoja raskaitakin kuule.

Kyllä ne iloksi, niin kuin ennenkin,
iloksi muuttuneet,
ilosta vuorostaan puhuneet.

Jos hetken on surua,
anna olla vain,
vaiva on minulla,
kestä sinä mun rinnallain.

-se sama täällä vaan, kirjaa sanojaan

 
 

Vaan, onhan tässä vaarana,
niin kuin kerran ennen,
syviin vesiin viedä,
ja sieltä syvien vesien
sanoja ylös tuoda.

Jospa ei raapaisu riitäkään,
raapaisu päältä,
löytää sanoja syvältä sisältä,
jos se ei riitäkään,
…ajatus kyllä jo hirvittää.

En tahdo ma sanoja syviä saada,
en tahdo niin paljon taistella,
vain iloja haluan maistella!

-Ei kysytä kulkijalta, millainen on tie,
mi allansa kulkee kun toinen vie.

Ei kysytä ihmisen mielen mukaan,
tekonsa, sanansa, veis' piankin tuulen tupaan.

Jos tarkoitus on kestäviä tekoja esille saattaa,
jonkun on kannettava tekojen ja sanojen taakkaa.

Oletko se sinä, vaiko jokunen muu,
onko elossa aina oltava suloinen suu.

Elämä on iloja, elämä on suruja,
jokaisen osa on maahan laskeutua.

* * * * 

31.08.2008

Oot tarpeen, sa ihminen

Oot tarpeen, sa ihminen,
loppuusi saakka,

oot tarpeen monelle,
vaikka kannettavanas'
ois millainen taakka.

Eikä tarve todellinen
ole aina näkyväinen,
vaikka lähellä ois läheinen,
...elämän kulku näet on salainen,

yksinäinen, hyljättykin,
viel' tarpeellinen,
vaikka sitä ei itse nää,
kun elää hiljaisen elämää.

Kaikella aikansa taivaan alla,
kaikella aikansa elämää katsella ja kuunnella,

aikansa iloita, onnesta huudella,
murheen alla huokailla
ja voimia suuremmalta rukoilla.

kaikella aikansa,
kaikella,
tulemisella ja lähtemisellä,
eikä muuttaa kumpaakaan
voi ihminen itse,

alun valmisti toinen,
ja loppuun piirretty jo ennalta piste,

sen välin elit,
elämäsi kasvoit ja taistelit,
kaiken koit itse.

* 

 

20.10.2008

Unten maita ja maininkeja

Vanhuus unta tuo,
unten maita ja maininkeja,
menneitä muistoja,
unisia kuvia,
lehtien ja telkkarin aiheita,
…melkoista sotkua.

Väsynyt mieli,
hidastunut kieli,
sotkee asiat, maiset ja kaukaiset,
päivittäiset uutiset,
menneitten kokemukset.

Sit haastelee, kuin kaikki totta ois,
ei itse huomaa, niin paljon jo mennyt pois.

Unten maa,
elämää rauhoittaa,
siel' katselee menneitten polvia,
suloisia muistoja miss' isä, äiti,
siskot ja veljet, läheiset kaikki,
nuoruuden tapahtumat, omat lapset,
nekin pienet hentohapset siin' pyörivät hetkin,
sotkeutuu tää päivä ja menneetkin.

Vaan onnellinen on kaikessa,
muistikuvissa ihanissa,
ja tapahtumissa arkisissa.

Elämä on tässä ja nyt,
kaikki on läsnä,
mikään ei ole päättynyt.

Elo hiljalleen laskeutuu, ilta hämärtäy,
läheiset ei ymmärrä, ei heille samat näy,
päätään jo pyörittää,
toinen vilpittömästi silmää räpäyttää.

* 

Hautajaisissa

(Juuri ennen siunaustilaisuuden alkua)

Arkkua katsoessa

…….., minä uskon,
on suusi hymyssä,
olet onnellinen,
olet meidän keskellä.

Oletko yksin,
vai oletteko ehkä kaksin, käsityksin,
meitä surevia seuraamassa,
sanomattomin sanoin lohduttamassa.

Oletko tässä,
jossain ihan lähellä,
vaiko jo kaukana aikain takana,
meiltä tavoittamattomissa.

…ja urut soi,
muistosi mieleeni toi
yksi lempilauluistasi:

"Täällä Pohjantähden alla
on nyt kotomaamme,
mutta tähtein tuolla puolen
toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella
aika lyhyt meillä.
Siellä ilo loppumaton
niin kuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee
ja itku silmän täyttää.
Siellä sydän iloitsee
ja silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä
jo sydän pieni lennä!
Siellä kun on kotomaani
sinne tahdon mennä."

-
 

Auton lähtiessä

Lähtö ain' muistutus meille,
jotka jäämme tänne maallisille teille.

Se muistuttaa meitä ajasta,
lyhyestä matkasta,
mi meillä itse kullakin on,
älä kuitenkaan ole onneton,

ei matka tää päättynyt lähtevältä,
muotoaan muutti se vain,
siitä todistuksen jossain sisällä
sydämessäni sain.

-

 
(Kadulla kävellessä,
muistotilaisuuden alkaessa)

Muistotilaisuudessa

Juhlasta juhlaan käy kulkijan tie,
vaan mikä lie juhlista suurin,
mihin elämä meitä vie,
kun tulee määrämme pää,
jatkammeko jossain,
vai kaikkiko tänne jää.

Minä uskon, minä toivon,
tää juhlista suurin on,
ihmisen kulussa yks' taite vain,
tie loppumaton.

*

 
27.5.2008

Vihdoin

Saavatko he joskus toisensa,
niin kuin Ansa Taunonsa,
kuten Kreivi Katariinansa,
mietin, saavatko he toisensa.

Saivatko he vihdoin toisensa,
saiko Kaisu Kaukonsa,
saivatko he jälleen toisensa,
kuten Tauno Ansansa,
niin kuin Kreivi Katariinansa,

saivatko he jälleen toisensa,
…saiko Kauko Kaisunsa?

Soiko viulut milloinkaan noin kutsuen,
onnellista loppua, saavatko he katsella,
olla toinen toisensa rinnalla.

Ja nyt jo mietin taas,
rakkautta päällä maan,
hetken kestävää,
herkästi särkyvää,

jos jatkuukin se vuotten pitkäin taa,
elämä ain lopulta toisen rinnalta raastaa tavalla tai toisella,
kaipaus sisällään molemmilla.

Ja jos palaan taas laulun alkuun,
saivatko he jälleen toisensa,
saiko Kauko Kaisunsa,

…saivatko he vihdoin toisensa.

Minkä ilon vois tuottaakaan suru,
nähdä kahden onnellisen jatkavan matkaa,
käsi kädessä kulkevan,
ain hetkin toisensa syliin sulkevan,
tuntevan kaivatun lämpimän suudelman.

Päättyisi ikävä, mi Kaukon rintaa raastoi nää yksinäiset vuodet,
saisi kuulla, kuuliko toinen sanat lausutut päivän mittaan,
kotiin tullessa,
valokuvalle puhellessa,
kummun äärellä penkillä,

…oliko toinen siin' vierellä?

Oletko kuullut kaiken, hän kysyy,
olethan kuullut kaiken?

Mielessäni toivon näkeväni Kaisun kostuvan silmän,
huulen värähtävän,
pään hiljaisesti nyökkäävän:

Olen, kultaseni,
olen kuullut kaiken ja rinnallasi käynyt,
olen ollut siinä, vaikka et olekaan minua nähnyt.

Jatkuuko tie,
onko uusi maailma, ja mihin se ihmistä vie,
saako jatkaa rinnalla rakkaan,
joka lähtemään joutui aiemmin, tahtomattaan.

Vaan, sen minä tiedän,
ol' huokaus suuri,
kun päättyi tää matka,
ihana, vaan niin pitkä,
loppupään raskaus ja vaiva,
ja viiltävä ikävä.

Toivon, että molemmat olette nyt tässä,
käsi kädessä keskellämme hymyilemässä,
päätymättömän elämän sylissä.

* 

30.06.2008

Palanen yhteisestä matkasta ( kirja )

Täss' on palanen matkasta,
min kuljin ma rinnalla
ihanain kasvaneitten,
maailmaa nähneitten.

Elämän tuntoja,
tuoksuja, muistiin piirsin,
osan ensi-kirjaani siirsin.

Enpä ois arvannut,
kun vuosia sitten kirjasta haaveilin,
ett' ensimmäisen kirjoitin
seass' iloisten ikä-ihmisten,

ja ett' aika,
min elin seurassa kokemuksen,
kuljetti niin lähelle sinua,
…kuinka paljon se kasvattikaan
ihmisenä minua.

 *

30.06.2008

Muistan runohetket

Runohetket ma muistan,
kuinka alussa jännitin,
tuleeko ees kukaan,
kulkevatko runoihini mukaan.

Hiljaisesti kuuntelivat,
kutka mukaan uskalsivat,
kuuluiko ääneni aina, en tiedä,
välittyikö tunnelmat,
ymmärsikö kuulija
ujon runoilijan unelmat.

Runoni arjessa kulkivat,
hetkissä,
tilanteissa lukijalle uusissa,
omissa ajatuksissa
ja ihanissa muistoissa.

Rakkausrunoissa särkyi ääni
ja äänilaitteet,
yks' valtava pamaus
…ja kaikki oli hereillä,
runoilijan kurkku täyttyi
sisäisillä kyynelillä.

Liian aikaista oli sydämen surusta lukea,
työkaverin kaulalta
elämän ankarana aamuna
oli haettava tukea.

Vaan, herkeämättä seurasivat silmät,
joskus hieman kostuneet,
pään hiljainen liike,
runon kosketuksesta kertoi kuulijan ilme.

Joku kädestä kiitti,
moni hiljaisesti poistui,
ehkä sisäinen jotenkin kostui runoilijan sanoista,
omista muistoistaan, haaveista,
elon hetken kosketuksista.

Joku toivoi, ett' ois kirjana,
saisi illalla kotona uudelleen lukea,
tuo toive oli runoilijan tukena silloin ja nyt,
kun jo aikaa yhteisestä tiestä,
mi vieläkään ei ole päättynyt,

…ja se kirja, se toivottu,
on kädessäsi nyt.

* 

05.06.2008

Hiljainen matkalainen  (Karjalan kotiseutumatkalla)

Puolesta äidin ma kirjoitan,
sanoilla, ajatuksilla, rakkaita tavoitan,
matkalla kauas vuos'kymmenten taa,

…oi, mun sydämeni huokaa.

Kuinka oisin ma mieluusti seurassa nauravain,
muistoja nuoruuden katsovain,
ja muistot yhteiset monilta matkoilta minua,

…mun mieltäni liikuttaa…

minä muistan, läheiseni, Sinua.

Kuinka ihana oli kanssanne matkaa käydä,
nähdä kaikki se Karjalan kauneus,
nuoruus, mi sielussani kuvina käi,

…niin paljon minultakin sinne kotiseudulle jäi.

Katsokaa, nauttikaa,
ajatelkaa, mun sisäiseni on siinä,
teidän rinnalla huokaamassa,
mennyttä, ja yhteistä sydäntä tavoittamassa.

Ja kerran viel',
kerran viel', ma aattelen,
jos Jumala voimia, ja mahdollisuuden,

ett' muotoja kotirantamme ihailen,
nuoruuden ain' rakkaita maisemia kanssanne katselen.

Piirs' äidin tuntoja tapaillen,

* 

28.5.2008

Elämä on mäkiä

Tuli ovesta suru,
tuli ovesta ilo,
Kaukosta suru,
minustako ilo, niin toivon,
ja keskellänne kaunista muistoa valvon.

Elämä on iloja,
elämä on suruja,
usein ne yhteen kietoavat,
kun surun tuo rinnalle toinen,
suru jo ilon tuo toisen.

Kuinka monta iloa onkaan surun kautta noussut,
yksi asia elämästä poistunut,
jo nurkan takana kärkkyvi ilo,
ootteli, ett' ensin ois,
se suru pois.

Mäkiähän ne,
tämä elämä kaikkineen,
ylämäet iloja,
alamäet suruja,

mäet loppuvat aina,
tulee laakson pohja, ei alemmas enää,
ei sinne rakenneta pesää,
kuin ei huipullekaan,
noustaan taas uuteen onnelaan.

Joku on huipulta lehtoon lähtenyt,
joku alhaalta yhtäkkiä kadonnut,

minne nousi, minne lähti,
taivaalla uusi kirkas tähti.

* 

 
24.05.2008

Menneitä miettien

Onko kaipaus suuri ihmisen,
hänen, ken lähti,
muut tänne jätti.

Onko kaipaus menneitten perään,
ei näe heitä hän enää.

Entä kaipaus pois nukkuneen,
kaipaus saada lähelleen.

Tuoko kaipaus molemmin puolinen,
yhteyteen lähteneen.

Riittääkö ajatus, tuoda toinen toisen luo,
entä toisen, min elämä muuttunut,
ajatuksensa kaukainen kadonnut.

Tuoko ajatus hänen, jos sellainen on,
ajassa viel' viipyvän vierellen.

Ei muuta jää kuin ajatuksen silta,
aamulla hetkin,
usein, kun tulee yksinäinen ilta,

ja unien lempeitten maa,
siellä toinen toistaan tavoittaa,
antaa suuta muisto muistollen.

  *

 

 
Puhelun jälkeen…

Kuinka innoittaa minua vanhuus, kuolema,
elon yhteen kudelma.

Kuinka innoittaa minua sanoihin lohdun
elon päätös tää,
mysteeri suuri,
niin paljon tänne jää.

Se, mitä tänne jää,
ja se, mikä kuin tyhjään häviää,
onko yhteyttä sen,
elon uuden ja unohduksen.

Raija, tämän kirjoitin kännykkääni
kadulla kävellessä puhelusi jälkeen,
ja parin kaljan,
…ja tuon runon juuri ennen tätä,
aihe ei minua rauhaa jätä.

Kiitos kun soitit,
soitollasi runoilijan hetkeksi eloon nostit.

* 

18.10.2007

Syntyi toivo

Maailma mi eteeni piirtyi, synnytti toivon,
avusta, ihmistä kantavasta,
vierellä kulkevasta, apuansa antavasta.

Syntyi toivo,
olla siinä, rinnalla,
katsella päivän tehtäviä ja töitä,
purkaa öitä ja aamuisia ajatuksia,
avustaa askareita,

tarjota apu rauhaisa, mieltä rauhoittava,
jutella hetki, katsella elämää,
menneitä, tulevia, ratkoa.

Kuinka oisikaan tehtävä tärkeä,
oppia itseä, saada elämään järkeä,

miten paljon oli kaikkea,
miten paljon on nyt, kun vauhti jo hiljennyt,
…miten paljon viel' on, vaik' ihminen vähennyt,
ei mikään ole päättynyt.

Oi, minun sisäiseni elää!
se muistaa ja unelmoi,
kaipaus kaukainen yksinäisen,
turva tulevien hetkien,

viel' kerran ma astun rinnallesi sun,
sydämeni kaivatun,
etkä kaukana kulje tänäänkään,
sinut silmieni eessä ain hetkin nään.

* 

09.09.2007

Nuorten onnea

Sinulle ystäväin,
kulje iloisena siellä,
onnesi tiellä.

Nuorena,
elämän aamussa,
kulkivat rinnan kaksi toisilleen niin rakasta.

Mikä lie sallimuksen tie,
rakkaat etäälle toisistaan,
omat elämät muualla,
toinen toisilleen vain nuoruuden muistona.

Siitä jo vuosia paljon,
nopsaan kävivät,
muistot jäljelle jäivät.

Vuosikymmenten jälkeen, kohtas ystävä ystävän,
sama sallimus, vaiko sattuma vain,
tiet uudelleen rinnakkain.

Jatkuu elämä mihin päätyi silloin,
käsi käteen yhtyy illoin,

kasvoille elämän täyttäneille nousi ilo,
sama ilo, vaiko viel' suurempi,
liekö rakkaus vanhana kaivatumpi.

Onko jokin muuttunut vuotten mennen,
onko kaikki kuin oli ennen,

noo, … keho tietenkin rapistunut,
vaan sisällä sykkii se sama hellä ja pieni,
joka elon onnesta nuorena lauloi,
herättyään samat laulut muistoista kaivoi.

Viiskymmentä vuotta välissä,
rakkaat jälleen yhdessä,

vapaina kuin silloin nuorena,
… ja voi miten onnellisina.

-kyynelin iloa katsova

* 

 

15.08.2007

Keskiviikon kaipaus

Ikäihmisten luona kylässä,
ystäviä tervehtimässä.

Pöydän ääressä kirjoitin:

Kaipasin,
luoksenne astelin,
pitkän tauon jälkeen.

Koko aamun ajatellut,
sisälläin jossain kaivannut.

Kuka aatteli minua, kuka luokseen kutsui,
äänesi hiljainen sisälläni jo aamusta kuului.

Tässä olette kuin ennenkin,
kun päiviä yhdessä jaettiin,
iloille naurettiin, suruille hiljaisesti itkettiin.

Nyt olen tässä, keskellänne,
teistä voimaa itseeni imemässä,
halaamassa ja silmiinne nauramassa.

Kuinka ihana olikaan eteenne tulla,
nähdä silmänne säihkyvät,
minua kaivanneet, edelleen hyväksyvät.

Annoinko jotain, vai sainko vain,
yhteys kanssanne on aina mun matkassain.

* 

 
31.07.2007

Viis' kuukautta vain

Viis' kuukautta vain,
uudelleen kohdata sain,
ihanat vanhukset menneestäin,
teitä kaipasin, …näin nyt edessäin.

Viis' kuukautta vain,
yhteisestä matkastain,

joku muuttunut muodoltaan,
toinen vähennyt entisestään,
yksi hapsuuntunut,
asioita jo unohtunut,

…viisi kuukautta vain.

Ei aika ihmistä säästä,
ei päästä vähenemisen tieltä,
ei paluuta sieltä, miss' aika jo vähiin käy,
yhtä ei joukossa enää näy.

* 

03.04.2007

Vanhuus ja tekniikka

Meitä on paljon, meitä vanhuuteen matkaajia,
meitä on pian paljon apua kaipaavia.

Auttavia, käsillään heikkoja kantavia, niitä on vähän,
ei rinnalle kaipaavan kerkiä,
omaiset niin kiireisiä.

Turvan ois tultava viereltä,
ihmisviisauden innon kautta,

ettei vahinko alkais vaikka liedeltä,
unohtavan mielen tautta.

Eihän ihmistä mikään korvaa,
ei lähellä istuvaa kuulijaa,
rakasta rinnalla kulkijaa.

Elämä ei armahda, vähentää vain,
elinpiiriä pienentää, muistamiain.

Onneksi on tekniikka jatkeena ihmisen,
turvan antaja uupumaton,

levossa vanhus viettää päivänsä, yönsä,
ei ole hetkeäkään turvaton.

* 

14.3.2007

En tunne sinua

Sinä tulet aamulla taksista syliini,
…en tunne sinua.

Sinä vain hymyilet,
naurat uutta aamua,
uutta elämän aamua,
olet onnellinen kaiken elämäsi keskellä,

…en tunne sinua.

Tarjoilen sinulle aamupuurot ja -kahvit,
puhelemme kepeästi kaikenlaisista pienistä asioista,
olkaasi kosketan ja nauran kanssasi jollekin hassulle,

…en tunne sinua.

Sinä kuulet jo huonosti,
moni asia menee ohi,
et enää jaksa kysyä uudelleen,
puhumme eri asiasta.

Ymmärrämme toisiamme,
…mutta en kuitenkaan tunne sinua.

Yhteinen päivä kera keskusteluin,
leikkien ja laulujen,
silmiin katsomisten,
tarjoamiesi karamellien.

Lähdet iloisin mielin takaisin kotiisi,
omaan elämääsi,

…en vieläkään tunne sinua.

Sinä juhlit merkkipäivääsi,
pyysit minua,
sain kunnian tulla mukaan,

ja minä tulinkin,
runot matkassani,
joita tietämättäni monet siellä odottivat.

Minä hämmästyin missä kaikessa olet osallinen,
miten suuri suku,
sinulla omat lapset,
lastenlapset.
oliko viel' heidänkin lapsensa.
Miten tärkeä oletkaan heille.

Joku kertoi yhteisestä elämästä kanssasi,
kuvasi ja kehui sinua tielläsi.

Oudot tuntemattomat valokuvat nuoruusvuosiltasi,
komea mies,
aivan toinen kuin minun tuntemani ......... tässä.

Luin runoni, pienen välähdyksen,
yhden välähtävän kipinän vain sinun matkastasi,
ja minä huomaan,

… en tunne sinua vieläkään.

En tunne sinua ........,
vaikka, … kun katson sinua nyt,
minä tunnen sinut,

upea mies,
kuin isäni olla voisit,
samana vuonna syntynyt,

enpä minä tuntenut häntäkään.

* 

23.02.2007

Kirjoita kirja

Kirjoita kirja elämäsi tiestä
miten kuin sattuma vienyt miestä,

miten kuljetti uuteen maailmaan,
sinulle tuntemattomaan,

miten vei rinnalle ihmisen muuttuneen,
vähenemiseensä monesti suuttuneen.

Siin' katselit, kuuntelit, itseäsi tutkailit,
muistiin kirjasit kaiken, min matka toi etehen,

sanoillasi kauniilla hiljaisia sieluja suutelit,
teit päivistä onnellisen.

-?

* 

15.02.2007

Mitenkäs on viikko mennyt

"Mitenkäs on viikko mennyt?", kysyi ohjaaja asiakkailta,
ihanilta vanhuksilta.

"Tässähän se on mennyt, ...kuolemaa odotellessa", yks' veisteli,

…ja me kaikki naurettiin makeasti.

 *

13.02.2007

Tuli mies metsiköstä

Tuli mies kuin metsiköstä, seast' puitten huojuvain,
ei tiennyt minne mennä, ei tietänsä tuntenut, saapui läpi vaivain.

Löysi paikkansa kuin sattumalta, kohtaloko karvoihin tarttui,
otti niskasta ja talutti, johtajan eteen talttui.

Katsoi elämää outoa suurin silmin: "Oi, mitä minä teen,
en ihmisiä tunne, en vanhuutta, vanhuksia, minne karkuun meen?"
…

Astui ruotuun outo mies,
takaa tekniikan ja tarinoitten,
runoissa kulkevien ajatusten.

Tutustui päivän, tutustui kaksi,
elämä muuttui kirkkaammaksi,

minä löysin paikkani, tänne jään,
pian saan selvän ja levollisen pään.

Kasvoi mies kuin kehdosta elämään uuteen,
tutustui omaan tulevaisuuteen,

eihän kukaan täällä iäti oo,
pakko alistua kohtaloon,

julmaan eloon mi ihmisen vain pienentää,
kasvunsa jälkeen alistaa,
vauhtinsa hiljentää,
hiljaisuuteen vähentää.

Huomasin, iloa siellä viel' paljon on,
elo pienistä hetkistä rakentuu,
ilot napsitaan aikain takaa,
nykyhetkestä,… ja siitä, jos kivutta saa yönsä makaa.

Nousi runot uuteen arvoonsa,
nousi aiheet, tyylikin uusi,

kun kohtalo toisella kädellä herkkää löi,
vei viereltä rakkaan,
kuoli haaveet, herpos' hetkeksi kätten töi…

(runo jäi kesken, tuli kiire jonnekin... vai jäikö?)

* 

14.6.2006

Silmäsi katsovat tarkkaan

Silmäsi katsovat tarkkaan,
eivät hellitä otettaan.

Sanot paljon sanomatta mitään,
jokainen katseesi tunkeutuu mun sisään:

minä epäilen itseäni,
mitä tein,
mitä sanoin,
olinko oikein,
teinkö jotain väärin.

Silmäsi ovat nähneet paljon,
sieluasi kasvattaneet,
silmiisi katseen antaneet,

vaan kuitenkin,
on silmissäsi rakkaus, jos on kovuuttakin,
jonka elämä antanut matkallaan,
koetellut, hionut tavallaan.

Ei kuitenkaan pelkästään katse ole se mikä sinusta näkyy,
sisäisesi liikkeet,
elämäsi kokemukset,
oikean ja väärän erotus,
sinusta huokuu lujuus ja itseluottamus.

* 

24.01.2007

Vanha viisaus

"Kahvi kuumana ja tyttö nuorena",
sinä sanoit aamiaispöydässä.

Nii'in, suuni jo aamulla poltin kahvilla kuumalla,
nuori nainen täyttää päiväni elämän huumalla.

Vanha viisaus, kiitos kun sanoit,

muistutit minua elämän arvoista,
tavoitteista, ei niin uusista,
mutta suussa sulavista, maistuvista.

* 

17.01.2007

Kaunis nainen taulussa

Sain sinulta taulun lahjaksi,
muistoksi runoistani, joita olen sinulle lukenut.

Kaunis nuori nainen taulun aiheena,
onko se lie sisäisesi kuvana.

Onko siinä sinun haaveesi nainen,
vaiko nuoruutesi ihanne,

vai minulleko ajattelit,
sopiva nainen rinnalle.

Katson nyt kuvaa, kättesi kaunista työtä,
se valvoo minua seinällä kun nukun yksinäistä yötä.

Katsotko siinä sinä, vaiko minun unelmani oma,
oi, jos vierelläni viel' kerran ois tyttö noin nuori ja soma.

*

17.01.2007

Työn iloa

Työhön minut rakkaat ihmiset saattelee, en levätä voi,
vaikk' oiskin kunto heikko, voimani vähäiset,
pitkän päivän uni kaiken takaisin tois,

niin tavata tahdon,
teitä koskettaa ja kuunnella,
nauraa kanssanne ja hassutuksiani huudella.

Enemmän minä teiltä saan kuin saisin unestain,
voima min teille annan, ja teiltä saan,
on minulle lääke parhain.

*       

09.01.2007

Nimien luovuutta

Voi teidän juttuja, te vanhukset,
puheen aiheeksi nousivat nimet.

Menneistä löytyivät ihanat riimit,
nimet lasten ja perheiden,
kuin vakavien erheiden.

Ilta Tähti jo tuttu lie kaikille,
se nimeksi annettiin viimeiselle.

Naima Lahja Matilta, on hauska,
ihanan yön muisto komealta pojalta,

vaan kuinka ihana lie lapselle,
joskus ymmärtävälle aikuiselle.

Tai, ...Kaino Ensi Lempi,
kun ujot toisiinsa kiertyivät,
kiihkeään yöhön yksissä viehtyivät.

Kai siinä pappikin jo nauroi,
omissaan talon takana,
ennen kuin kasteen tehdyksi sai.

Mutta tämä nimien rimpsu vielä lisää lupaa jos toive täyttyy,
hiljaisuus iltaisin ajoissa löytyy,

Anna Aina Ilta Rauha Lempi Ville,
siin' jo kuusi lasta ehtinyt on rakastaville,
vanhemmille toisiinsa hinkuville.

*

07.01.2007

Minä katselen sinua

Minä katselen sinua, …melkein itken,
itken itseäni ja tilaani,
hyvää oloani, jota en aina huomaa,
en kiittää muista.

Sinulla liikkuu vain toinen käsi,
…ja toinen jalka,
katseesi kirkas, pääsi kääntyvä.

Olet sidottu tuoliisi pyörillä liikkuvaan,
elämän hetkiä muistelevaan.

Opiskelen sinusta elämää,
katson miten olet kasvanut,
osaasi suostunut.

Mietin miten minä…
jos oisin kuin olet sinä nyt,
kaikki ihana meno päättynyt…

…en sano mitään,
huokaan vain ajatustain…

Vaan kun keskustelemme,
toinen toistamme katselemme,
katoaa meiltä kaikki muu,
maailma, terveys, tulevaisuuskin unhoittuu.

Silmät silmiä katsovat,
suut suita tutkivat,
korvat kuulevat ajatukset kauniit,
käden kosketus kaiken kertoo:

Minä tunnen sinut,
en pelkää sinua,
et sinäkään minua.

Vaikka olemme kaukana elämässämme,
olemme lähellä sisimmässämme.

* 

27.12.2006

Kaksi peiliä  

(katso kokonaisuus: Kaksi peiliä, Aamulla meitä mietin, Portit, Outo hetki, Kivettyneet kasvot, Sinä löysit, Aamulla muistelin)

Miksi sinut piirrettiin eteeni kuin peiliksi elämää katsella,
itseäni ja elämääni, ystäväni.

Vuosia takana yhteisten teitten kulkemaa,
kahden ystävyksen rinnakkain vaeltamaa,

vaan miksi juuri tänään, kun minä rakennan uutta
odotan vielä niin paljon, katson luottaen tulevaisuutta,
…menossa kuin maailman valloitus,
sinä tuletkin tietäsi vastaan,
olet kaiken käynyt ja nähnyt,
elämäsi kokonaisuuden löytänyt, hyväksynyt,

olet matkalla poispäin,
...minä vielä eteenpäin,
suo anteeksi kun sanoin näin.

Kun peiliäsi katson, näen kaiken väärinpäin,
joudun pysähtymään ja miettimään,
tärkeätä minulta taas riisuttavan nään,
näen sinun vähenevän,
ilman vähin erin loppuvan,
minulla, niin luulen, kaiken vain jatkuvan.

Tiedänhän minä,
olen näkemään tullut ja oppinut,
yhdessä hetkessä voi kaikki olla pois,
kaikki ihana josta toivoin, kunpa ikuista ois,
…yhtäkkiä vain, olikin silmistäni ja elämästäni pois.

Nyt nämä peilit ovat vastakkain,
minä myös peiliksi sinulle,
ystävälle rakkaalle.

Mitä sinä ajattelet minusta,
mitä minä ajattelen sinusta.

Sinä mietit mihin minä vielä menen, mitä elämässäni teen,
minäkin mietin mihin sinä meet,
mitä sitten teet, … kun jonnekin pois meet.

Oletko edelleen tässä, lähellä,
vai menetkö jonnekin kauas.

Näetkö mitä teen ja touhuan,
saatko ehkä rajan takaa minulle jonkin sanoman.

Minä uskon, tai tiedänkö ehkä,
hyvä osa ihmisellä tämän tien jälkeen,
vaikka jatko mukamas kuin heikolla jäällä,
jonkun mielestä jopa kaikki oli täällä, tässä näkyvässä, maan päällä.

Sinä jatkat, minä tiedän,
minäkin jatkan, senkin minä tiedän,
me molemmat jatkamme, eräänä päivänä ehkä taas tapaamme.

Vaan silti, tänään,
minä katson peiliisi ja ihmettelen,
miksi lähtöä teet ja minut yksin tänne jätät kulkemaan,
yhteiseen taisteluumme totuuden eteen painimaan.

Asiat selviävät sinulle nyt ennemmin,
minä uskalsin sinulta sanomaakin toivoa jos pääset sen lähettämään,
jos sinulle sallitaan minua lähestymään.

Jouduin tämänkin nyt miettimään, kun sanoillasi minua pelotit,
varoitit, ei aikaa enää ole paljon,

siksi tavattiin ja hellästi toisiamme halattiin,
tunnettiin yhteys mikä meillä on,
salainen, annettu kuin kädestä kohtalon.

En ole tavannut sinua vielä, olen vasta tulossa,
kohtaamiseemme valmistumassa, tätä kirjettä kirjoittamassa.

Minä tiedän, sinä olet kuin ennenkin, et ole muuttunut ulkoisesti,
vain laitteita vierelläsi auttavia, 
hengitysilmaa antavia,

sisäisesti olet erilainen kuin viimeksi tavatessa,
asioissa aivan arkisissa.

Olet pohtinut tämän tien, tämän elämän määrän,
katsonut kaikki ajatuksesi ja tekosi tarkkaan,
tulevasikin suunnitellut, niin pitkälle kuin se on mahdollista,
meille ihmisille luvallista.

Olet saanut levon, minä huomaan,
samoin ihminen mi rinnallasi seisoo, sinua ikänsä katsonut,
kanssasi elon tien käynyt ja taistellut,
….hän on voittanut, sanon niin.

Tähän laitan nyt pilkun ja itseäni selaan,
omaa näkemääni ja tuntemaani maailmaa,
en ymmärrä, en tiedä, mitä avautuu sen takaa.

Sen tiedän kuitenkin,
on ihminen onnellisin, kun matkansa täällä ohi on,
avautuu tie uusi muodoton,
kasvoton, koskematon, kokematon,

elämälle vielä ihana jatko,
et ole ihminen turvaton,
sinulla ikuinen turva jossain kaukana, tai ihan vieressä,
voimassaan sammumaton.

Älä ole onneton, sinulla rauha viel' kerran kaikesta on.

-se toinen peili

-

 
28.12.2006

Kaksi peiliä jatkuu  -  Aamulla meitä mietin

Tämä on niitä runoja, joita toivoisin että en olisi kirjoittanut.

Aamutuimaan  istun tässä 
kahvikupin äärellä ja eilistä tapaamistamme muistelen.

En sylissäsi itkenytkään, vaikka niin edeltä pelkäsin.

Kuinka luonnollista kaikki sinulle oli, teille molemmille, sen piankin huomasin.

Asia oli käsitelty ja loppuun puhuttu,
toinen pian lähtee, toinen jää,
yksin jatkaa elämää.

Millaista se sitten on, sitä ei jäljelle jäänyt vielä nää,
onhan niin paljon yhteistä elämää,
et toista rinnallasi enää koskaan nää.

Minua tässä kirjoittaessani tämä näköala itkettää.

Niin, vilahti hetki sitten mielessäni kuin kateus, vaikka ei se sitä olekaan,
joku tunne vain siitä, kun sinä vapaudut,
minä tänne elämän vangiksi jään.

Sillä vapautuminenhan se on täältä lähteä,
kaikesta maailman taakasta eritä.
Minun tehtäväni on vielä kasvaa ja vähetä.

Voi, minulla on vielä niin paljon… tehtävää ja tapahtumaa, niin luulen,
se kaikki välillä hirvittää,
siksi toivon, että voisit minua rajan takaa virkistää,

että jakaa saisin sitä rauhaa, joka sen jälkeen tarjolla on,
kun elo täällä on ohi, ja matka loppumaton.

Sillä eihän täältä lähtö ole häviö, niin kuin joskus ajatellaan, vaan voitto,
tehtävä tehty, matka käyty - valmis!
perillä… ja uuden, jonkun uuden alussa,
matka jatkuu meiltä salassa.

Kun itse pääsen määräni päähän,
...se voi vielä kestää, niin luulen, hetkin sitä toivonkin,

niin, kun jälleen toisemme tapaamme,
minä ajattelen, sinä olisit minua vastassa,
ja kiiluvin silmin, jotka sinulle niin ominaiset täällä ajassa ovat,
sinä niillä silmilläsi minua vastaanotat ja sanot:
"Katso Harri mitä täällä on, mitä yllättävää kaikkea olen löytänyt,
tutkitaan taas kaikkea yhdessä ja jatketaan siitä, mihin ajassa jäimme."

Minä puolestani ilahdun tapaamisestasi,
otan iloiten vastaan kaiken sen, mitä sinulla on minulle annettavaa,
olemmehan, olimmehan me yhtä myös rajan taa.

Näin minä tänään katson,
kun sinua eilen vierestä seurasin ja kuuntelin,
ihailin, ja vähän kadehdin, kuten jo kuvasin,

sinä päässyt olet määräsi päähän täällä,
minun on vielä jatkettava,
kasvettava ja rinnalla monelle kuljettava.

Olisitpa näkemässä,… olisitpa näkemässä.

-jäljelle jäänyt peili

- 

02.01.2007

Kaksi peiliä  -  Portit

Minä katsoin sinua letkujesi seassa,
kuuntelin ääntäsi muuttunutta,
muotoasi kasaan painunutta,
…avuttomuutta.

Jaksoit iloita vielä,
puhelimme pojat keskenämme,
menneistä, meneillä olevista,
tulevastakin, … minun tulevastani.

Sivusimme sinunkin tulevaasi,
siitä leikkiäkin laskimme, uskalsimme, vakavasta asiasta.

Voi miten hyvältä tuntuikaan puhua kuolemasta,
asiasta ei kuitenkaan niin vakavasta.

Se on portti, sinä poikamaisesti jännität mitä sen takana on.
Minullakin oma porttini, se matkaa tulevaan,
minäkään en tiedä, mitä sen takana on.

Miehet porteillaan vitsejä väänteli,
toinen silmin kirkkain,
toinen letkujaan käänteli.

Ajatus yhteinen vakavissa mielet tavoitti,
toisen ilo toista kantoi,
suru iloiselle paljon antoi.

Ei hätää kummallakaan, portin takana joku odottaa,
ottaa vastaan ja kuljettaa.

Sinä et tiedä mitä sen takana on, mikä sinua odottaa,
se vähän jännittää ja harmittaa.

Minäkään en tunne porttini tietä,
kait jo likellä on kuten sinullakin, vaan jatkuuko se sieltä.
Antaako sen mitä vielä elämältäni odottelen,
antaako sinun porttisi mitä uumoilen.

Sinulla porttisi, yksi vain ja viimeinen,
minulla omani, ja kaukana sen jälkeen se sama, hiljainen.

Tule minua portille vastaan,
sitä nyt tänään ajattelen ainoastaan,
kun vuoteellesi jätän sinut perääni katsomaan,
lääkkeisiisi nukahtamaan,
jännittävää porttiasi odottamaan.

Jään sinua kaipaamaan.

- 

24.02.2007

Kaksi peiliä  -  Outo hetki

Kuuntelen sanojasi,
elämäsi kokemuksia ja koetuksia,
vääjäämättömään loppuun johtavia.

Eihän täällä kukaan ikuisesti ole,
senhän kaikki tietävät, vaan harva ajattelee,
ihan oikeasti sitä uskoo ja suunnittelee.

Ei lie tarkoituskaan,
lähtöään mietiskellä elämän tiellä, miss' elo tärkeintä on,
kuolo vain päätös sen kohtalon.

Mutta silloin kun matkansa pään jo näkee,
tietää tilansa mahdottoman "ikuiseen" jatkoon,
sitä ajattelee päivin ja öin,
seassa kaikkien asioiden ja töin:

tämä minulta kohta jää, tuokin ihana,
tuolla vielä olisin käydä halunnut, tuonkin tuntea ja kokea.

Nyt on rajat asetettu,
lääkäri ilmoittanut,
itsessäsikin sen tunnet,
…sinä vähenet.

Tämä hetki on sinulla vain,
sinulla yksin vain, sinä pieni rinnalla kulkijain,

en osaa katsoa kaikkea, kuten katsot sinä nyt,
kun elosi suunnitelma on vähennyt.

Minä vain kuuntelen kuin uskomatonta,
elämäntarinaa tuntematonta,

en ymmärrä, miltä sinusta tuntuu,
kun pääsi päälle jo kiinnitetään kuoleman huntuu,

…en ymmärrä miltä se tuntuu.

Äkkilähtö lie helpompi,
jos ihminen lähtönsä valita vois,
yllätys silloin,
kaikki miettimättä hetkessä pois.

Vaan kuin kasvaen lähtemään,
täältä elämästä pois kuolemaan,
sitä minä en osaa,

en siinä kulkevaa sanoillani, teoillani, auttaa,
en edes tiedä, miten siinä voisi toista kantaa,
millaista lohtua antaa.

Vain elää rinnalla kuin mitään ei ois,
vaikka lähellä lie hetki, kun toinen vain hiljenee,
…luisuu viereltä pois.

Tämän aamuhetkessäni kahvikupin äärellä kirjasin,
eilisiä puheitasi muistelin,
…vuotavaa nenääni kuivailin.

-

28.07.2007

Kaksi peiliä  -   Kivettyneet kasvot

Katsoin kasvojasi kivettyneitä,
ilmettäsi ilman sisintä,
olemustasi liikkumatonta, eleetöntä…

Tulit eteeni yllättäen,
en ollut varautunut sinua vielä kerran näkemään,
kasvojasi kohtaamaan.

Luulin sinut suljetussa arkussa siunattavan,
mutta sinä olitkin siinä vielä kerran,
katselin sinua hetken verran,
sanatonna,
levotonna.

Kosketin olkaasi varoen, mutisin jotain,
toivoin, avaa silmäsi ja katso minua…
…ei… ei sittenkään,
se voisi olla kammottavaa,
ikuisesti unissani kulkevaa.

Kunhan nyt kestän edes tään,
eleettömän, kivettyneen, pään.

Lähdin pois silmin kostein,
...vapisin.

Hetken itseäni selvitin kuin tyhjässä tilassa,
viereesi palasin, 
jo juttelin kuin olisit ollut siinä,
elävänä minun edessä.

Kiitin sinua yhteisestä matkastamme,
muistelin viime puheitamme sairasvuoteesi äärellä,
toivoin vielä, että poikkeaisit minun vierellä,
vaikka ilmoittamassa, että tämä elo jatkuu vain,

sellainen ajatus minua itseäni lohduttaa,
kulkee puheissani ain.

Arkkusi äärelle olin varannut viimeisimmän kirjeeni sinulle,
sen siinä lukisin,
…jotain muuta liikuttuneilta huuliltani mutisin.

Sanani sinulle vasta muistotilaisuudessa lausuin,
näkemästäni ja kokemastani ensin rauhoituin,

…näin minä sinulle luin:

Sinä lähdit, ystäväin,
sinun vähenevän näin.

Maailma kutistui vain itsesi ympärille,
taistelit viime hetkesi meille, sinun rakkaille.

Viimeinen soittoni sinulle, ...heräsit jostain syvältä,
vaivoin viel' juttelit minulle, tunsin, ei näytä hyvältä.

Sinun vain nukkua täytyisi, olit ohjeen saanut,
viikkoja muutenkin maannut...

Kirjoitus tähän päättyi, en kai uskaltanut pitemmälle.

Jatkan sitä nyt myöhemmin eräässä aamuhetkessäni:

...nyt sinä olet poissa, sen eilen kuulin,
vielä tällä viikolla sinut tapaavani luulin, vaikka tunsinkin,
ei aikaa enää paljon tällä matkalla täällä,
maan päällä.

Nyt olet poissa. 

Taas kerran on mietittävä tätä elämän tietä ja tarkoitusta,
lähtöä täältä, jonnekin, joku osa meistä,
se, joka huokasi kera viime henkäyksen: vihdoinkin vapaa elämän teistä.

Mitä lie se vapaus, jonka sait,
jota viime hetkille asti myös Raamattusi sivuilta hait.

Minä uskon, ja luotan, sait enemmän kuin uskoitkaan,
sait uuden jatkon jossain muualla,
uudessa tilassa,
vaivoista vapaana.

Saat hengittää uusin keuhkoin uutta ilmaa ja uutta maailmaa,
jatkaa vielä käsittämätöntä matkaa jonnekin,

...uskon, olet tänään onnellisin meistä,
jotka saamme arkkusi äärellä seistä ja miettiä menneitä,
ja tulevia,
elämän päiviä arvaamattomia.

Hyvää matkaa ystäväni. Älä unohda minua, ja toiveitani, jotka mukaasi laitoin.

-

Kaksi peiliä - Sinä löysit

Samassa suunnassa hapuilimme,
sinä omasi löysit,
minä vielä omaani etsin.

Sinulle avautui nyt osa totuutta,
jota täällä vain arvailemme.

Sinä onnellinen,
sinua yhteisestä matkasta kiittäen.

-

11.09.2007

Kaksi peiliä  -  Aamulla muistelin

Kirjoituksen löysin, sen kirjoitin kerran,
ystävän rinnalla iltaa istuin hetkisen verran.

Hän on nyt mennyt, matkannut aikain taa,
kivuista ja vaivoista vapaana elää tulevaa, niin luulen,
muistoissa äänensä vielä kuulen.

Merkkiä pyysin lähtönsä jälkeen,
kertoisi jos jatkuu tämä elämä,
onko meillä yhteyttä.

En ole merkkiä saanut, ei varmuutta jatkosta.
vain korvalehteni pieni kutitus siunaustilaisuuden ruokajonossa.

Olitko siinä minun rinnalla, vai kuvittelinko vain,
mistä sen hellän kosketuksen sain.

-

Tämän löysin, kirjoitin joskus alkukesällä,
autossa paperilappuselle,
menit juuri yöunille.

Minä mietin, kun katselin sinua,
pitääkö elämä kuitenkin hyvänä minua.

Sinulla päiväsi vähenevät,
voimasi loppuvat hiljalleen,

et moneen enää pääse, et ulotu,
letkujesi matkan vain,
sitä vierelläsi istuen katsella sain.

Sinä väsyt jo sanoista,
puheesi raskasta,
tekemiset hetkessä voimasi syövät,
voimattomuudella lyövät.

Olet sidottu huoneeseen,
et enää pääse täältä pois, … et elävänä,
minä vielä vapaana ja virkeänä.

Katselen itseäni ja huokailen päiviäni, töitäni,
joskus unettomia öitäni elämäni paineissa.

Kuitenkin saan mennä vielä mihin ikinä haluan,
tehdä ja olla omissani,
voimani riittävät kaikkeen mitä jaksan ja haluan,
silti hetkin osaani valitan.

Sinua ei työ enää rasita,
minä niitä hermoilen,
mietin mitä tulevalla elämälläni teen,
mihin huomenna meen.

Sinun ei enää tarvitse sitä tehdä,
elät päivän, katsot aamusta iltaan,
elät huomenna, jos huominen on,
katsot senkin aamusta iltaan.

Siinä olemme aika samanlaisia,
minäkin jo oppinut paineitteni keskellä elämään päivän,
en suuresti suunnittele minäkään.

Oletko onnellinen suunnittelemattomuutesi keskellä,
olenko onnellinen minä,

kuka tietää, oletko huomenna siinä,
tai olenko minä tässä,
arvaamattomassa elämässä.

* 

Tähän päättyi kokonaisuus Kaksi peiliä: Kaksi peiliä, Aamulla meitä mietin, Portit, Outo hetki, Kivettyneet kasvot, Sinä löysit, Aamulla muistelin. Alkuun >>

* 

22.12.2006

"Samaa paskaa"

"Samaa paskaa", sanot sinä mies,

kun tiedät, edessäsi taas yksinäinen joulu,
kuinka mones jo, kuka ties,
ei joulu ole sinulle juhla vaan taakka, raskas ies.

Ei se tuo iloa ei rauhaa,
aina vain sitä samaa, yksinäisyyden paskaa.

Jouluna viel' pahempaa kuin muulloin.

Olen minäkin yksinäisen joulua harjoitellut... peri kertaa.
Helvettiä se oli minullekin.

Vaikk' mahdollisuuksia muitakin ois ollut, valitsin yksinäisyyden,
halusin kokea sen,
…ja minä koin,
…enimmäkseen itkin.

Sinua en ymmärrä,
en tunteitasi, tuskaasi, tavoita,
…vuosikymmenten yksinäisyys...,

ei vapaa valinta kuin oli minulla,
sinä joulusi vietät sydämellä murskatulla.

En osaa sanoa sinulle mitään,
en hyvää joulua toivottaa,
en lohduttaa, vain olkaasi koskettaa.

Elettävä vain ja kestettävä,
kasvot kyynelistä aina välillä pestävä.

Tulee se arki taas pian ja on helpompaa,
kun ei ole pakkoiloa, jota turhaan tavoittaa.

* 

16.12.2006

Kenellä ois aikaa

Hiljaisten joukko, kuka auttaa teitä,
kuka kuuntelee huolianne,
palvelee tarpeitanne.

Ihminen rinnalle pyrähtää,
hetken katselee, kuuntelee,
pian taas tavaroitaan pakkailee,
seuraavaa kiireisesti hoitelee.

Kuka antaisi apuansa,
kuka kantaisi vanhuksen taakkaa,
osaa ottaisi päivän töihin,
toisi turvaa yksinäisiin öihin.

Voi, niin kortilla on kiireisen apu,
ei ennätä kuin kysellä vain,
katsella ympärilleen,
tarpeet kirjata vaivoin,

tutkia mikä on tilansa,
miss' ois paras paikkansa,
kotona, vaiko jo laitoksessa.

-sivusta kuunnellut

* 

Asiakkaan (90-v mies) kanssa aamuhississä,
nuori tyttö matkassa,
matkalla P:stä kakkoseen,
lähti kulkemaan tää runo:
 

08.12.2006

Meit' ei poikia ikä paina

Meit' ei poikia ikä paina,
vaikk' ois matkassa millainen vaiva,
tai vuosia kymmeninä renkaina.

Meitä poikia aina heikottaa,
kun kaunis nainen vierelle lehahtaa.

Mikä meissä miehissä on,
sisäinen poikanen vallaton,
ajatus mielessä nuoruuden voimaan ihan levoton.

Metkuilee ja ketkuilee ain' tyttöin kanssa,
silmät kirkkaat jo aamuvarhaisessa.

-se nuorempi kirkassilmä

* 

18.11.2006

Valoa vanhuuteen
(Valoa vanhuuteen projektista)

Valoa vanhuuteen, ajattelee nuori.
Valoa nuoruuteen, ajattelee vanha,
kun jo tietänsä käynyt ja kaiken toisin näkee.

"Oi, oisinpa nuorna ollut kuin olen nyt",
sanoi kerran yks' vanhus, "osaisin elämässä toisin elää."

"Taakka oisit ikäisillesi", minä huomautin,
"et mukaan lähtisi moneen hulluun iloon,
nuoruuden järjettömään menoon."

Vanha näkee, miten nuorena valo puuttui,
miten elämä kuin sumussa kulki,

miten asiat omalla painollaan menivät,
ajatus ei aina tullut julki.

Nyt, vuosien päästä, voi kaikkea toisin katsella,
asioita viisaasti ajatella.

Nyt nuori sanoo, valoa vanhuuteen,
jossa valo on nuoruuteen,
josta aikanaan valo puuttui,
"valosta vanhuuteen" pian vanhus jo suuttuu.

On minulla valo!
On minulla ajatus, on tieto, taito,
ymmärrys elämästä aito.

Miksi valoa vanhuuteen,
miksei valoa nuoruuteen,
elämän huumaan, hurjuuteen,
kasvuun ja kiivauteen.

Valoa vanhuuteen vie harhaan,
apua vanhuuteen on paikallaan,
rinnalle kulkevan aitouteen.

Siin' on vanhojen tarve suurempi,
ei pimeys vallalla lie,
onhan jo kuljettu pitkä tie,

ja viel' edessäkin on paljon,
mihin ikinä kaikki vie.

* 

16.11.2006

Onni
(Vanhuksen kertomus puolison tapaamisesta)

Onni mua ootteli kun kotiin saavuin.
Äiti oli vastassa, ei pitänyt Onnista,

metsään minut saatteli,
piiloon, suojaan, etten Onnia tapaisi.

Minuakin niin häiritsi,
en Onnia rakasta,
en pitänyt tavastaan elää, maalaispojasta,
paidastaan housunpäällä ja helmansa kakasta.

Oikea onni minua kaupungissa odotti,
Seurasaaren juhannuskokolla silmillään tavoitti.

Kuin filmitähti, komea mies,
se pitkää yhteistä taivalta meille ties.

50 vuotta yhdessä vierähti,
sitten se kuolla kupsahti.

* 

09.11.2006

Muistin sairaus

Aamusuihkussa…

ymmärsinkö oikein Sun suunnitelman,
ett' kohtaisin ihmisen pienuuden seass' suuruuden,
vaiko suuruuden seass' pienuuden.

Vaik' suuri on hän luotujaan,
pienenee vain matkallaan.

Jos ajatus, muisti on poissa,
on ihminen kuin kadoksissa,
sitä tulisi minun nyt katsella…

nähdä kuori mi kätkee salaisuuden,
nyt niin hiljaisen.

Jos muisto on poissa, tai ajatus katkennut,
on hän kuitenkin siinä,
yhteys menneeseen vain poistunut.

Sekö tekee ihmisen, muistot menneiden,
eikö hän ole edelleen siinä,
siinä vierellä, kantaa vain kuormaa pientä,
nauttii,
moni ilo, moni suru, kadonnut mielestä sieltä.

Myös opit, kokemukset, paikat ja ihmiset,
kaikki menneet on menojaan,
vaan viel' kerran yhteys menneeseen rakennetaan,
kaikki palautetaan,

löytyy paikat tutut, rakkaat jutut,
ihmiset ihanat, myös kaikki surut.

Sitt' miettii,
olinko onneton kun ilot ihanat mielestä jäi,
vai olinko onnekas, kun surut suuret edestäni kauas käi.

* 

05.11.2006

Mikä kiire tässä

"Mikä kiire tässä", sanoit aamupöydässä,
kun päivän ohjelmaan patistettiin,
lehden lukuun ja kuunteluun jo toivottiin.

"Ei kiirettä", vastasin, "ollaan vaan,
elämä kulkee kuitenkin menojaan."

Mikäs kiire meillä,
maailman hiljaisilla teillä.

Se menee, toiset siinä kiitää,
meillä moni asia ohitse liitää.

Mikä kiire tässä,
valmiissa maailmassa,
jo pitkään eletyssä elämässä.

* 

04.11.2006

Piikkikirje

Minä vastasin kirjeeseesi piikillä,
sanoilla varastetuilla.

Elimme sotaa, kaukana toisistamme,
silloin niin rakastimme,
kirjeitä kirjoitimme.

Vaan, yks' kerta mun sydämeni pysähtyi,
sain sinulta kirjeen,
ei käsin tehty, koneella kirjoitetun,
…mieleni järkyttyi.

Minä sinulle sanoilla varastetuilla vastasin,
lehdistä ihmeellisen tilkkukirjeen valmistin.

Kaksi iltaa taituroin ja leikkelin,
sinua sillä piikillä pistelin.

Vaan tää piikki,
tää kirjeeni kiukkuinen,
kuin petetyn rakkauden,

on nyt mun arvokas omaisuus,
muisto suloinen menneiden.

Piikkini ihanaksi muistoksi vaihtui,
vaik' mieleni sinulle silloin suuttui,
rakkautemme siitä kirjeestä iloksi muuttui.

Kirje matkassain nyt ainoana viestinä ajoilta kulkee,
ja muisto, tuo muistoni sinusta, minut ain hetkin syliinsä sulkee,

ja sanat varastetut,
toisilta leikaten lainatut,
ovat minun omiain,
painokkaasti poimittuja rakkaitain.

Minä muistan tuon hetken, …ja sinut ain.

-sinua kaipaava

* 

Tulin uniisi

Sinä tanssit kanssani koko yön, kerroit silmin kirkkain kun ovella tapasimme.
Ilmankos minua aamulla väsytti, minä leikilläni jatkoin.

Olin kanssasi yöllä, tulin uniisi yhteisen päivämme jälkeen.
Puhuimmeko tanssista, vai mikä mieltäsi vei,
muistosi menneisiin herätti, vuosikymmenten takaisiin päiviin,
kun jalkasi sinua sulavasti kuljettivat,
mielesi virkeä,
nuoruutta miehesi rinnalla elit.

Nyt vietämme päiviä yhdessä, juttelemme,
muistelemme menneitämme.

Olet iloinen kaiken elämäsi keskellä, vaikka vaivat rajoittavatkin,
eikä elämä enää tarjoa iloja kuin ennen.

Vaan tanssi, tyttö, tanssi mun kanssani unissa!
kyllä minä jaksan, …ja sinäkin jaksat.
Siellä me toistemme syleihin sovimme,
yhdessä elämästä haaveksimme.

Oikeata elämää sekin on, ihan oikeata.
Unet ja haaveet meitä kantaa,
elämän iloa hiljaisiin päiviin antaa.

Ja sinä, rakas toinen ystäväni, sinä luit runokirjaani yöllä,
sen aamiaispöydässä kiiruusti kerroit kun tapasimme.

Pidit kirjaani kädessäsi, näin kerroit.
Selailit sitä ja iloitsit siitä.

Onko se enne, minä jo kysymään,
kun haaveenani on kirjan kirjoitus.

Uskotko siihen, toteutuukohan se, minä vielä sinulta tivasin,
ja toivoin sinulla kuin näkijän lahjaa olevan.

Toteutuu se, sinä minulle vakuutit ja levotonta mieltäni rauhoitit.

Oi ystävät, te minua vanhemmat,
kuinka ihana on kanssanne päiviä viettää,

onnellinen olen jos öisinkin,
unissanne voin kanssanne olla,
tapailla ja vaik' tanssia, elää hetken rinnalla.

*

06.10.2006

Vanhustyön tavoite

"Minä elän!",
tahdon sanoa myös vanhana,
kun en enää liiku notkeana.

Tahdon edelleen toimia,
elää,
olla olemassa,
turvassa,
en yksin vaan yhdessä.

Katsoa maailmaa kirkkain silmin
mielin iloisin, virkein.

Tahdon olla ihminen yhdessä ystäväini kanssa,
tuntea itseni tärkeäksi,
ihmiseksi hyväksi, oikeaksi.

Tällainen ois onnellinen ihminen,
joka uutta elämää käy,

vanhuutta edessään siintävää,
joka ei vielä tänään arjessa näy.

*

Yhteinen vessahetki

Minä autan sinut tarpeillesi,
olen sinua lähellä,
ihan vierellä,

…ja kuuntelen…

Kuuntelen kun kerrot elämääsi,
muistelet mennyttäsi,

…kuljet hiljaa…

Olen rinnallasi hetken,
tämän pienen elämän hetken,
tämän päivän,
ja tämän yhteisen vessaretken,

…monenlaisia ajattelen…

* 

(vanhuksen yksi muisto)

Kadonnut kivääri

Mies matkalla maita kulki,
sotavuosia nuorna käi,
kun kiväärinsä jonnekin tien reunaan kuormasta jäi.

Ei löytynyt perillä, ei etsintä tulosta tuottanut,
kukaan ei tiennyt, ei auttaa osannut.

Tuli yö,
ajatus raskas jo miestä lyö.

Sotaoikeus oottaa, mikä häpeä on tää,
kun sodassa mies kiväärinsä hävittää.

Katseli iltaa, katseli yötä,
kuu kirkkaana loisti, ihmetteli pakkastähtien vyötä.

Päätti, minä lähden takas mistä tulimme,
kuljen yössä yksin tien jota saavuimme.

Lapin kylmyys, hiljaisuus,
sisällä mielen levottomuus.

Kävi tietään mies, tähdet taivaalla tuikki,
missä ajatuksensa, missä mielensä kulki,
…ehkä hiljaisen rukouksen toi taivaalle julki.

Nuori, elämä eessä viel', ...parikymppinen,
sodan kauhut jo tuntien,

kasvoi rohkeus maata palvella,
elämässä oudossa pelkoonkin tutustuen.

Oli aikaa ajatella,
kulkea hiljaista metsää, suunnitella,
vai pelkoko vain seuranaan mieltä hiersi,
yks' aatos, yks' ajatus vaan,
miten ihmeessä aseeni takaisin saan.

Yön aavemainen valo,
kimmelsi yössä ihmeellinen kajo,
kuin peili kaukainen kulkijaa kutsui,
…mies hämmästyi,

kuu kirkkaana loisti,
kiväärin tukki öisen valon yllättäen toisti.

Pyssy pystyssä seisoi tien sivussa yksinään,
mikä laittanut oli sen siihen löytymään.

Kyynel silmän täytti,
Elämä, jokin viel' tuntematon miehelle näytti:
Turvaa ain suurempaan mik' itse oot,
et joudu elämässäsi ahdinkoon.

Vaikk' hukkuis sulta elämän tie,
vaikka katoaisi kaikki mikä sinua eteenpäin vie,

niin, muista, sinua seuraa toinen mi suurempi on,
on turvana, on apuna, Voima suunnaton.

Mies aseensa poimi, katsoi taivaalle, …kiitti,
tämä todisteeksi rinnalla kulkevasta riitti.

Heräsi usko, heräsi luottamus, kasvoi elämän turva,
ei pelota enää ees sodan surma.

Askel kepeä takaisin kantoi,
ajatuksensa uudet, itsensä taivaalle antoi,

sanoi: Minä uskon, minä luotan, olen käsissä armaissa,
täällä korvessakin kantavissa.

Muuttui elämä, katosi raskas ies,
palasi öiseltä matkaltaan muuttunut mies.

Tää muisto, tää pieni hetki elämän tien,
oli suuri voimassaan, kosketuksessaan,

löytyi lupaus: Minä sinua elämäsi rinnalla vien.

*

16.09.2006

Kaksi hiljaista kulkijaa

Tulimme hissillä kerrokseen P, siis pohjalle,
matkasimme jumpalle.

"Pee, niin kuin pohjasakkaa", edellä kulkeva huokas,
"tännehän me kuulutaankin".

"Älä nyt silleen sano", toinen jo kiireesti korjas,
"me ollaan herrasväkeä, älä sano noin."

Minä hymyilin,
heidän rauhaisaa menoaan katselin,
ja mietin…:

onko toinen jo luovuttanut,
toinen viel' arvonsa tuntee,

täällä pitkän matkan päässä,
kun yli kahdeksankymmentä vuotta harteilla kulkee.

Niin, ei elämä helpolla päästä,
synnyttää tänne kasvamaan,
kaikkea ihanaa valmistamaan,
antaa elää elämää arvokasta,
tekoja, saavutuksia, rakkautta kaunista.

Sitt' alkaa se riisumisen koulu,
kaikki ihana otetaan pois toinen toisensa perään,

jää vain ajatukset, muistot suloiset ja kirveltävät,
aamut avuttomuuteen heräävät.

Ei ihme, jos mieli muuttuu,
kun elämän tarkoitus, kaikki mennyt sylistä puuttuu,

…ei ihme, jos mieli muuttuu,
kun yhteiskunnastakin jo paikka puuttuu.

Siin' kulkevat hiljalleen peräkkäin,
askel lyhyt, keppi tukea antaa,

toisen viel' uskoo jonnekin,
toinen hetkin periksi antaa.

*

06.09.2006

Mikä minä olen lukemaan

Minä luulen tässä, nuori, että elän jotain muuta,
että maistan ja taistelen elämän sulosuuta,

enkä muista, tässä ympärillä on taistelijain parvi,
joka tietään on käynyt samalla tavalla,

ollut luja, ollut rohkea,
välillä niin herkkä ja ihan hajalla.

He nähneet ovat elämää ennenkin,
jo ennen minua eläneet,
kasvaneet, sotineet, rakastaneet,
hyvinä pitäneet, luopuneet.

Mikä minä olen tässä lukemaan elämän taistelun tietä,
heillä se allaan on edelleen,
sitä muistella, katsella illoin ja aamuin,
ja menneissä hetkesi vietä.

*

Kaukon konjakki

Sinä heti aamusta konjakkia toivoit,
se on kielletty.

Minulta sanakonjakin sait:

Konjakki kielletty niin maukas oisi,
kunpa sen vain maistaa voisi.

Vapauttaisi mielen,
nostaisi ilon pintaan,

antaisi mielikuvat ihanat,
joill' ei oo hintaa.

*

23.08.2006

Katselimme menneittesi kuvia

Nauravat silmät, suloinen suu,
oi luoksein tuu, minä ajattelen,
kun mennyttä kaunista elämääsi katselen.

Kuinka kauniit ovat piirteesi iloiset,
kuinka kasvosi onnelliset,

miten elämä sinua helli ja vei,
ennen kuin elämäsi parasta aikaa pienissä palasissa luotasi vei.

Nyt katselemme mennyttä elämääsi,
aikaa niin kaunista antoisaa,

se kulkee sinun sisälläsi,
olet onnellinen.

Olet osa sitä samaa kuin silloin,
muistelet kaikkea kaunista nyt yksinäisin illoin,
kun elit silloin,
kiimaisin elämän illoin.

Elämä kuin julma, vaan antoisa aina,
sama meillä kaikilla:

Elettävä, kasvettava,
surtava, laulettava,
…vanhettava, poistuttava...

Jonnekin piirtynyt tuo kaikki ihana elämä mi muistoissa vain nyt on,
elämän pankki kaikkineen on loputon.

*

28.08.2006

Työkaverilleni… Mitkä onkaan ajatuksesi

Mitkä onkaan sinun ajatuksesi rauhaisat,
mitä kätkeytyy ujoutesi taakse.

Ihminen, ihana rauhallinen,
hyväntahtoinen, turvallinen.

Mitä kätkeytyy sinun olemuksesi taakse,
ilo pakattu arvokas,
elämä outo, arvoitus.

Elät elämääsi kuin muilta salassa,
vaan salassa,
sinun mukana,
on elämän arvot niin kauniit matkassa.

*

25.08.2006

Ihmisen kova koetus

Koetus kova on ihmisen,
kun terveys kesken viedään,

maailma vielä edessään,
suunnitellaan ihanaa elämää.

Elämä kuin loputon,
sydän, mieli, iloinen,
kaipaus menoon sammumaton.

Silloin kun ihmiseltä meno viedään,
terveys mi kaiken ehto,
…tuli eteen rauhaisa kehto.

Silloin on koetus hirmuinen,
kysymys syvä, hiljainen:

Miksi en enää minä mennä saanut,
miksi otettiin kaikki pois,

miksi koetus, taakka tää hirmuinen,
elämä niin ihanaa viel' ollut ois.

*

25.08.2006

Mikä heitti minut Kinaporiin

Mikä heitti minut tänne runoilemaan,
mikä heitti minut kasvamaan tänne.

Kulkemaan hetken rinnallanne,
olemaan ystävänne.

Kohtalo, elämän suunnitelma ihana,
minut eteenne paiskasi
kuin kärpäsen ikkunastanne,

pörräämään, kiusaamaan,
huomion ottamaan ajatuksistanne,

vapaana lentämään,
takaisin ulos lähtemään.

Mikä teki tämän tepposen minulle,
mikä antoi sinut, minut, sinulle.

*

23.08.2006

Vierelläni istuvalle,
kun nuoruuden kuviasi katseltiin

Nauravat silmät, suloinen suu,
oi, luoksein tuu, minä ajattelen,
ja mennyttä elämääsi katselen.

Kuinka kauniit on piirteesi iloiset,
kuinka kasvosi onnelliset.

Miten elämä sinua helli ja vei,
ennen kuin elämän parasta aikaa
pienissä palasissa luotasi vei.

Nyt katselemme mennyttä elämää,
aikaa niin kaunista antoisaa.

Ne kulkee sinun sisälläsi, olet onnellinen,
olet osa sitä samaa kuin silloin,
muistelet kaikkea kaunista illoin,
kuin olit silloin,
kiimaisin elämän illoin.

Elämä kuin julma, vaan antoisa aina,
sama osa meillä kaikilla.

Elettävä, kasvettava, surtava, laulettava,
vanhettava, poistuttava.

Jonnekin piirtyi tuo kaikki ihana
mi muistossa nyt vain on,
elämänpankki kaikkineen on loputon.

*

14.08.2006

Kasvanut ihminen

Katsele ihmistä kasvanutta,
katsele muotoaan muuttunutta.

Elämä tehnyt on tehtävänsä,
kuluttanut kulkijansa matkasta väsyneen, 

sisällään tieto suuri,
elämän kokemus, viisauden rikkaus,
Jumalan tahdon mukainen alkujuuri,

elämä ihmiselle on niin suuri.

* 

14.08.2006

Ihmisen arvo

Ei ihmisen arvoa silmin mitata,
ei katse kaikkea paljasta.

Ei ulkoinen ole mittari mikään,
ei ihmisen sisin toiselle aukea.

Ihminen enemmän on kuin silmin näkyy,
enemmän kuin jalka käy,
kokonaisuus ei päälle näy.

Ihminen sisällään ihminen on,
ulkoinen on vain kuori,

kuka tätä ei sisällään ymmärrä,
hän kovin on vielä nuori.

*

30.05.2006

Minun sulhaseni  (rollaattori)

Minun sulhaseni on niin hiljainen,
vaan uskollinen aina,

aamusta varhain arkena,
ja ilona sunnuntaina.

Hän vierelläni valvoo,
minua hellästi ajattelee,

tukee ja kantaa päivissäni, 
öissä asioilleni saattelee.

Kuinka ihana onkaan minun sulhasein,
ei ole vertaistaan toista,

minulla omani, muillakin,
elämä kanssaan niin suurenmoista.

-onnellinen morsian

*

29.05.2006

KIRI

Minä annoin sanan "kiri", sinun kryptasi sanaksi,
avaimeksi, ruudukon ratkaisuksi.

Sinä meinasit pääsi halkaista minun sanani kanssa,
sinä sanoit uudelleen tavatessamme,
ja katsoit minua tuimasti,
olitko lie kärsinyt hurjasti.

Päätäsi jouduit kovasti käyttämään,
ruudukko ei ruvennut miltään näyttämään.

Ei sopinut ärrät, ei koot,
joita yritit mahduttaa,
paikoilleen sanoja asettaa.

Minua hävetti, oikea sana olikin "rata".

Vaan, eikö tarkoitus toteutunut aidosti,
aivot kävivät kuumasti,
kului aika, meni päivä,
katosi hetkeksi ajan häivä.

Joten, kysy vaan toistekin,
minä annan sinulle uuden sanan,

ehkä ihan oikean,
tai päiväksi pureskeltavan.

-ristikkomestari

*

29.05.2006 aamukahvia juodessa

Näen edessäni monta elämää 
(vanhuksia katsellessa)

Mistä tullut on tähän, kuka sen tietää,
millaisen tien matkannut, kuka sen kuulla sietää.

Vaan elämä yksi kullakin,
yksi maailmankuva,
yksi kuin suuri arvoitus,
ihmeellinen vaellus.

"Jokainen ihminen on laulun arvoinen",
laulaa Veikko Lavi.

No, vähintään,
vaan mikä on yksi laulu ihmisestä.
olkoon millainen tahansa,
mikä yks' runo.

Siihenkö ihminen puettaisiin,
silläkö upea elämä kuvattaisiin,
siihenkö mahdutettaisiin…
…yhteen lauluun,
…tai onnistuneeseen tauluun.

Ei, ei ihminen ole sanoilla kuvattavissa, ei kuvallakaan,
yhdellä maailmankuvalla ainoastaan.

Miten näytän maailmankuvan mi ihmisen kertoo,
elämän kaikkineen,
tien iloineen ja suruineen,
ihmeineen ja saavutuksineen.

Sillä yksi ihme ain ihminen on,
tapaus, elämän välähdys, kaikkineen,
sisältö suunnaton,
suuruus kirkkaine väreineen.

Onko nyt huoli siitä, minne menee ihminen kun täältä lähtee,
katoaako kaikki tuo kauneus,
eletyn elämän ihana arvoitus.

Ei katoa!
Ei katoa minnekään,
piirtyy talteen kaikki, min teki matkallaan.

Hyvät ja pahat tallessa on,
kuin pankissa, piilossa, kulku loputon.

Ne joskus saa katsella uudelleen,
jokaisen hetken elää, tutustua matkalleen,

elää ja oppia rauhassa,
kun matkaa tietään turvassa.

Kasvaa kaikesta viel' uudelleen,
puntaroida tekojaan,
nauraa ilojaan,
surra uudelleen surujaan.

Nähdä, oli se melkoinen seikkailu,
kulkea tuo maallinen tie.

Matkata tilassa uudessa,
arvuutella, mihin tämä kaikki ihan todella vie.

-pikku filosofi

*

 
 

28.05.2006

Silmät kyynelissä

Nyt vuoteellani kirjoitan, on sunnuntai-aamu. Olen yksin. Silmäni vieläkin itkusta kosteat, unestani äkisti heränneet.

Kohtasin unteni teillä entisen rakkaani. Hän oli palannut jostain matkaltaan. Juttelimme kaikenlaista, jotain menneistäkin. Hän oli muuttunut, vaan tunsin hänet kyllä. Hänen kehonsa oli karvoittunut. Kaunista mustaa karvaa myös selän puolella. Sen kauniin ja hoikan selän…

Minä jotain tyhjää lastenvaunua työntelin, en tiedä miksi. Siitä olivat matkustajat jo lähteneet.

Sitten yhtäkkiä, seuraavassa kuvassa, hän kääntyi minuun päin. En enää tuntenutkaan hänen kasvojaan. Ne olivat muuttuneet. Näin edessäni vanhentuneen naisen. Tiesin että se oli hän, vaan tutut piirteet olivat poissa. Ne piirteet, ne kauniit kasvot, joita vielä hetki sitten niin ihailin ja rakastin.

Katsoin häntä hetken ihmeissäni. Astuin lähemmäksi, otin hänet syliini…ja itkin. Kerroin hänelle suruni syyn: "Minne sinä olet kadonnut, ihana ystäväni. Kuinka oletkaan muuttunut."

Siihen unestani heräsin. Silmäni edelleen kyynelissä.

 

Oliko uneni kauhea, sitä nyt herättyäni mietin, 
vaiko elämää vain,
kun entisen rakkaani jossain kaukana tulevaisuudessa kohdata sain.

Onko elämä katala, 
kun minulle viel' rakkaan muodon kadotti,
vai olinko vain itsekäs, 
kun elämä tulevaistaan valotti.

Me muutumme kaikki, ei sitä voi estää,
vaan jos tapaamme välillä, 
silloin sen kai voi jotenkin kestää.

Ei ihminen ole iäinen, ei muotonsa varsinkaan,
sielunsa jatkaa, ulkoinen karsitaan.

-aamuitkusilmäinen, 
hätääntynyt, vaan onnellinen

*

28.05.2006

"Tapojain en paranna"

Lauloimme tuttua laulua "Kalliolle kukkulalle". Sen viimeinen säe päättyy sanoihin, "tapojain en paranna". Nuo sanat jäivät mieleeni elämään ja lauleskelin niitä itsekseni. Silloin joku ympärilläni sanoi: "kirjoita Harri niistä runo". No, odotas hetki, minä yritän…

Ja kirjoitin siinä hetkessä:

Tapojain en paranna, minä lauloin silmin sirkein,
kanssanne päivää vietin iloisin ilmein.

Vaan, tapojain en paranna!

Miksi muuttuisin,
miksi omista teoistani suuttuisin,
miksi omaan elämääni, tapaani elää, puuttuisin.

Enkö kelpaa tällaisena,
ettekö pidä minusta omana.

Entä jos muutun, ja kaikkeen ympärilläni puutun,
jos yhtä päätä olen vihainen ja kaikesta suutun,
jos olenkin sitten ihan toisenlainen, paha ja vaivaksi vainen.

Silloin olisin tapani muuttanut,
tullut vastakkaiseksi,
hankalaksi ja monelle raskaaksi.

Ei, eei…, en tapojain muuta,
anna vain minulle tällaisena suuta.

-iteppäinen

Hei, minulla on nyt se runo, haluatteko kuulla…

*

25.05.2006

Ihminen vastapäätä

Minä katselen ihmistä rinnallain,
hän kulkenut on pitkän tien.

Monet täytymiset, menemiset, hervonneet,
aatokseni matkalleen vien.

Mitä kaikkea elämä tarjonnut,
miten päivänsä ilossa, surussa, kulkenut.

Mistä leipä hankittu,
millä lapset huollettu,
millaiset olleet ihanat työt,
kuinka kiihkeitä ikimuistoiset lemmen yöt.

Miten on kulkenut rinnalla rakkaan,
kuinka monesti lie toinen uhannut: "Kohta mä pakkaan".

Sitten taas sovittu ja uskottu,
elämää kyynelsilmin katsottu,

suostuttu toiseen, löydetty tarkoitus jostain,
jatkettu onnessa, ei mitään kostain.

Elämä ystävykset yhteen hitsasi,
toisen rinnalle kasvatti,
tärkeäksi muodosti,
kuin kesken pois otti…

…hän lähti…,
…toisen yksin jätti.

Mitkä tunteet on eletty matkalla,
sodan kauhut Kannaksella,

työt tehty uskollisin mielin,
jotta sopu säilyisi, oltu mielin kielin.

Matkattu maailman ääret,
ihailtu kauniitten naisten sirot sääret,

uskottu, haluttu, toivottu,
elämästä kuin kaikki kaluttu.

Nyt on mitä katsella,
omaa arkistoa, filmejä, joita syntyi matkalla:

Tuossa mä rakastin niin hurjasti,
tuossa mennyttä haikailin,
tuossa oli sota, elo kurjasti,
tuossa tein töitä, yöt hellässä sylissä huokailin.

Kuinka lyhyt on ihmisen matka,
kuinka pian se mennä vilahti.

Vastahan nuoruutta peuhasin,
nyt yhdeksänkymppiä mittariin kilahti.

On tämä elämä ihmeellinen,
kuinka paljon se sisälleen taikoo,

ihmisiä, rakkaita, lapsia,
riemullisia hetkiä, vaivoja, harmaita hapsia,

mitähän se minulle vielä aikoo.

-runoilijan tuoksu

*

 
25.05.2006

Nuoruus on haipuvaa

Nuoruus on haipuvaa, suuri ikäluokka, 
omasta elämästä katoavaa.

Vaikka viel' hetki sitten puistoissa leikittiin,
metsissä pummista kirmailtiin,
Mustikkamaalla ja Stadikalla tsimmattiin,
partiossakin kasvettiin,

niin, voi miten ne ajat jo kaukana ovat,
takana yksinkertainen, vaatimaton nuoruus,
ajat sodanjälkeisille vanhemmille kovat.

Me olemme eläneet uutta aikaa,
nähneet huiman kehityksen,
ihailleet tekniikan taikaa.

Vaan mikään niistä ei ihmistä muuta,
vanhuudelle kunkin on vuorollaan annettava suuta.

Lääketiede meitä helpottaa,
ravintotiede vahvistaa,
vaan kuitenkin…

me perässä tulemme kaltaistemme,
isän, äidin, sukulaistemme.

Samoin me kuljemme kaikki,
synnymme, kasvamme, elämää jatkamme,
opiskelemme, teemme työmme, taistelemme,

koittaa rauhaisa aika, elo tyyni - hiljenemme.

-runoilijan sielu

*

20.05.2006

Harrastuksen onni

Kuinka ihanaa on omata harrastus,
mielen täyttämä toiveen uurastus.

Touhuta, rakentaa, esineitä kauniita,
palvella ihmisiä rakkaita.

Kuinka ihanaa on levätä kättensä töissä,
nukkua sen jälkeen levollisissa öissä.

Nähdä toisten ihailevat, arvostavat, silmät,
unohtaa elämän arki.

Saada kaikelle kuin tarkoitus,
tuoda sisäinen unelma julki.

*

18.05.2006

Ja me laulettiin…

"Valmis en ollut kai milloinkaan,
mä nuoruudesta luopumaan…"

ja

"Hei, hoi, sä jätkän oma kulta.
Oi, joi, sun lempesi on tulta.

Voi, voi, jos suukon saan mä sulta.
Ai, ai, se kuumeen mieheen loi…".

Nuo laulut, nuo ihanat laulut,
monet muistot mieleen toi.

*

18.05.2006

Tuolijumppaa

Pitäähän minun vähän tottua,
tähän uuteen jumppaan, jossa ei ole niin kovaa menoa.

Vauhdissa kovassa olen vielä itse mukana,
kulkee aerobic,
nousee punnerrus,
räväkkä monenlainen vauhditus.

Jaksan tanssia polkat ja jenkat,
raskaat valssit
ja lanteissa letkuvat salsat.

Vaan rauhoitun minä tähänkin,
nautin ja katselen,

kovan menoni vammoista
näissä hitaissa huomaamattani paranen.

Olette niin suloisia!

*

18.05.2006

Kaunis kattaus

Kuinka ihana on kattaa kauniisti,
laittaa pöytä valmiiksi.

Asiakkaiden hiljaisten mukaan tulla,
päivään uuteen,
olkoon ilo, ravinto, sulla.

Nauttikaa, levätkää hetkinen sylissämme,
olette kaikki niin ihania silmissämme.

Huomenta. Tervetuloa!

Minä rakennan kuin päivää itsellein,
minäkin tulen, vanhenen paikallein.

Luotan kuin lupaukseen ikuiseen:
"Sen minkä tekee toiselle, saa itselleen".

Siks', ja muutenkin,
tään kattauksen kauniiksi laitan.

Ja toivon, odotan, ett' aikanaan,
kun hiljaiset vuodet minut itseni tavoittaa,

silloin saan takaisin tekemäni työn,
saan palvelua kaunista,
ja nukkua lempeästi yön.

*

14.05.2006

Äidille

Äiti, vaikka oletkin kaukana, et vierelläni tässä,
olet kuitenkin ylen aikaa mieleeni pyrkimässä.

Ajattelen sinua päivänäsi,
äitien muistohetkenäsi.

Olet sairaalassa, minä mökillä keväisiä touhuja häärin,
ajatuksissani yhteisiä muistoja mieleeni käärin.

Pian sinä paranet, pian sinä toivut,
yhdessä taas kesää vietämme.

Iltanuotiolla kirkkaita silmiäsi katson,
rinnallani turvaisasti kesästä ja elon onnesta juovut.

-poikasi

*

13.05.2006

Tämä on mun paikkani

Tämä on mun paikkani tässä ja nyt,
vaikka olenkin hetken hämmentynyt.

Tähänkö minun tulla täytyi,
tähänkö etsintäni päättyi.

Onko tämä vastaus rukouksiini,
ohjaus huokauksiini.

Huutoni, kyyneletkö, tietäni liukasti,
Kinaporin eteeni valmisti.

Tämä on sinun paikkasi, sinä tekniikan lapsi,
sinun nähtävä on nyt muuta,

kohdata ikä ja vanhuus,
sille rohkeasti annettava suuta.

Olet vältellyt sitä katsoa,
olet sisälläsi kierrellyt kohdata.

Katso, se on nyt tässä,
kukin päiväänsä täyttämässä.

Ei pahaksi ole ihminen nähdä,
tuntea, tietää, matkansa rajat,

tutustua muihin matkaajiin,
nähdä hiljaiset majat.

Ei elämä ole raha ja tavara,
ei kaukainen maailma avara,

elämä on elettävä tässä ja nyt,
silloinkin, kun selkä jo vääntynyt.

Siinäkin on elämä, kaipaus, toivo ja rakkaus,
siinä on ihminen ihminen,
toinen rinnalla kiitollinen.

Siinä on elämä matkassa muistoineen,
voi, ...ja viel' niin monine haaveineen.

Siinäkin on elämä onnellinen,
vaikka teko ja arvostus vähäinen.

Minustakin tuli nyt hiljainen,
kasvoiltani hetkeksi totinen.

Kunhan opin, kunhan ylitse pääsen ajatuksistain,
minä kanssanne nauran ja arvuuttelen,

elämän ihmeitten edessä haaveissain,
arvaamatonta huomista kaipailen.

*

12.05.2006

Kaksi maailmaa

Sinä katsot minua silmiin hyväksyen, olet aivan hiljaa.
Minäkin katson sinua hymyillen, olen aivan hiljaa.

Matkamme kohtasivat kuin avaruuksissa,
toisenlaisissa maailmoissa.

Sinä kuljet täällä, etenet hitaasti,
minäkin olen nyt täällä, vaellan vielä nopeasti.

Matkasi on ollut pitempi,
olet lentänyt maailman ääret.

Olet elänyt, palvellut, matkannut,
käynyt koulusi, kasvanut,
tehnyt työsi, muuttunut,
vääntynyt, kasaan painunut,
hapsuuntunut,

...olet tullut vanhaksi.

Sinä katselet minua hiljaa, hymyilet minulle.
Minäkin katselen sinua, tuot ajatuksia minulle.

Tunnen itseni yllättäen niin nuoreksi,
niin pieneksi, niin osaamattomaksi,

avuttomaksi elämän edessä,
ja sinun edessäsi, sinä matkalainen parka,
olen edessäsi niin arka.

Ja juuri hetki sitten sinäkin olit vielä nuori,
elit elämäsi kevättä ja kesää,
teit itsellesi ja rakkaallesi yhteistä pesää.

Oli lapset ja koulut, omat työt,
rakkauden riemut ja huolien valvottamat yöt.

Kuinka äkkiä kaikki on mennytkään,
kuinka pian kaikki muuttui,

nuoruuden voimat tiessään,
mielessä vain muistot,
joku aamulla avuttomuuteensa suuttui.

Ei elämä ole pitkä, minä ajattelen,
yks' hetki vain ja minä paikallasi kiidän,
hiljaisesti omieni joukossa liidän.

Jalkaa nostan hiljalleen,
iloiten pysähdyn paikalleen,

nautin kun joku tekee eteeni työn,
olen onnellinen, jos saan viettää kivuttoman yön.

Elämän kaari on taatusti sama, ellei se kesken katkea.
köyryyn taivun, rauhoitun, olemukseni tyyni, raukea.

Ei uutta, ei ihmeellistä, ei mitään tavatonta,
ole tässä ihmisen elämässä,

mutta kohdata toinen näin kaukana,
itsestä vuosikymmenten takana.

Kaks' maailmaa kohtaa, on ymmärrys sama,
viisastun, avarrun: elä hetkesi tarkkaan, 
vaikka ois millainen lama.

Tee kaikki minkä tehdä haluat,
nauti ja vietä juhlaa,
tapaa tuttuja, kierrä ja katsele maailmaa,
älä elämäsi hetkiä tuhlaa.

Kerran et enää pääse, et jaksa,
ei kukaan puolestas toiveitasi maksa.

En tiedä, mitä silloin ajattelen,
miten päiväni aamusta iltaan saattelen.

Vaan, olisipa mieleni kirkas kuin teilläkin,
osaisinpa olla ja nauttia hetkistä aina,

kuten tänään tämä hiljaisten hitaitten joukko,
eräänä toukokuun torstaina.

*

12.05.2006

Mitä olenkaan anonut

Mitä ihmettä minä olenkaan anonut,
pitää oikein tarkistaa.
Lukea, kuunnella, sanani lausutut varmistaa.

Etsinkö jotain uutta, jota en voinut ymmärtää,
etsinkö tilaisuutta kasvaa, katsella elämää.

Kaipasinko jotain tuntematonta,
huokasinko itselleni käsittämätöntä.

Niin, nyt vanhoja rukouksiani selaan…

Kas, tuossa ma huusin kyynelsilmin,
tuossa kuin kuolemaa peloissain tein.
Tuossa tein kaikesta kuin loppua filmin,
tuossa jo elämääni muualle vein.

Onko vastaus saatu,
onko rukous, huokaus, kuultu.

Oliko joku paikalla, kun sanani lausuin,
silittikö päätäni, kun yksin itkin.

Ohjasiko lie tahtoni,
rakensiko herkän tilani,
karvaan kalkkivellini kalpeana litkin.

Väsyttikö maailman menosta,
ei ovia ennemmin avannut.

Painoiko, painoiko, päivästä päivään,
etten turhia enää kaivannut.

Niin…, syyttääkö saan vain itseäin,
vaiko kiitollinen olla itsellein.

Vai, joku toinenko minua vei,
vastasi viisaasti, vaikka toiveeni viel' muualle vei.

Minä sain mitä tahdoin, vaikken tietänyt lain.
Huokasin, huusin ja rukoilin,

…minä huomaamattani paljon enemmän sain.

-etsijän tiellä

*

10.05.2006

Kuinka kaunista

Kuinka kaunista on herätä rinnalla rakkaan,
tuntea lämpöä toisen sylin.

Kuinka muistot monet aamulla mieleeni pakkaa,
miks' joskus syliä toisen hylin.

Jos nyt on vierellä lämmin hellä,
joka on kuin kukka kämmenellä,

mä mietin, hän on siinä tänään, ei ehkä aina,
tää hetki, tää muisto ihana, mieleesi paina.

Jos onkin hän poissa kun aamulla herään,
nuo ihanat muistot viel' kaukaakin kerään.

Hän on siinä, mun käteni, mun ihoni, muistaa,
tään päivän surut, jonnekin hetkeksi suistaa.

Minä elän sun kanssasi, rakas,
olet edelleen tässä,
mun rinnalla, mun sylissä, värisemässä.

*

09.05.2006

Kysyt mitä ajattelen tästä

En ajattele,
en osaa ajatella.

Katselen kuin elämää uutta suurin silmin, avoimin.
Ainoana ominaisuutenani luottamus,
ja usko johonkin suurempaan, joka näkee ja tietää.

Näinhän on aina ollut, koko elämäni,
vaan nyt kasvaneena sen jotenkin konkreettisemmin tunnen.

Vai, johtuuko lie siitä, että omien voimien rajat on elämässä saavutettu.
Olen tullut näkemään, mihin asti todella yllän,
ja minkä yli en kuin pääse.

Rajallako nyt kurkin,
taas jonnekin uuteen sen yli, missä omat taitoni ja luuloni loppuvat.

Katselen tänne.

Tiedänhän minä, että osaan paljon,
valmiuksia moneen,
vaan kuitenkin…, tämä on jotain uutta,
jotain ihan muuta, mitä olen ennen tehnyt.

Haaveillut kyllä joskus ymmärtämättä ja tietämättä,
jossain sisällä syvällä pohtinut ain hetkin,
vaan muut asiat ovat ohjanneet,
vaiko lie aika, ikä ja nuoruus.

Nyt vanhempana näen toisin,
arvot muuttuneet,
toiveet, halut, vaihtuneet.

Etsin muuta, vaan en tiedä mitä.
Jotain sisälle syvälle antavaa,
jotain elämässä eteenpäin kantavaa.

Onko se tämä, Kinapori.

Sano sinä,
minä en osaa - vielä.

-ikuinen elämän etsijä

*

Menneitä ihmisiä, raskaita muistoja

Vanhan äidin kanssa kesäaamuinen hetki mökin kahvipöydässä. Keskustelu menneissä kulki.

Menneet elämät mieleen nousevat kun vanhemmat niistä kertovat. Itsehän et ole kaikista sinua vanhemmista asioista tietoinen.

Niitä kun kuuntelet, sinä ihmettelet sitä tuskaa ja kärsimystä, jota siellä kuin verhon takana on. Menneitten kärsimykset ovat mielissä päällimmäisenä, vaikka on ollut iloakin ja elämän kauneutta. Ilot ovat jokaisen omaa sisintä, ei niistä toiset aina tiedä. Kärsimykset ympäristöön näkyvät ja niistä muutkin ovat tietoisia. Niitä muistellaan ja niistä kerrotaan.

Kuuntelet ja ihmettelet. Jalka sieltä, sydän tuolla, vaivaa ja heikkoutta jollain. Voi tuskan määrää ja ikävää. Toisen ikävääkin toisen luo.

Voi vanhoja hoitomenetelmiä, vaikka viisaita on oltu silloinkin. Virheitäkö tehty vai ihminenkö vain heikko, ei kaikkea kestänyt. Vaiko aika vain tuli täyteen ja tavallaan lähtivät itse kukin vuorollaan.

Monenlaisia kipuja ja kärsimyksiä oli ennen pois lähtöä. Nyt kun vanhempaasi kuuntelet sinä ihmettelet ja liikutut. Samaistut yllättäen kaikkeen kuin omaasi. Näet ja tunnet tilannetta nyt eri tavin, kun itsekin olet vanhentunut. Ymmärrät enemmän kuin nuorena, jolloin kaikki oli vain asioita ja tarinoita. Et niihin suuremmin osannut reagoida. Nyt vanhemmiten tunnet jo osan siitä tuskasta ehkä itsekin, joka ennen elävillä läheisillä oli. Peilaat sitä tähän hetkeen ja kauhistut. Onko minullakin edessä tuota samaa. Minulla, joka vielä olen hyvässä kunnossa. Onko samat asiat tulevaisuutta kaikille muillekin. Ei kai.

Älä pelkää. Ei tulevia päiviä niin tule ajatella, vaikka vanhoista puhutaankin ja kyynel silmäkulmaan vierähtää niin kertojalla kuin kuulijalla. Ei niihin tarvitse niin syventyä, että itsensä murheisiin ennen aikojaan vierittää. Ei se ole tarpeen. Tulevathan ne päivät itse kunkin eteen ajallaan kun poislähtöä täältä ajasta valmistellaan. Kenellä tuskien kautta, kenellä kuin yhdellä sipaisulla kaikki on ohi.

Ei sen ennakkoajattelu ole miksikään hyödyksi. Hyväksi on kuitenkin vanhoja muistella ja vanhoista asioista kuunnella. Ei elämä ole helppoa ollut kellään. Monella tosi raskasta. Vain loppumetreistähän kuitenkin usein puhutaan. Lähdön tunnelmista.

On elämä ollut kaunistakin. Kaikki ovat eläneet ja elämästä nauttineet, ihania päiviä viettäneet. Elämä on ollut elämisen arvoista iloineen ja suruineen. Näistä vain eivät toiset tiedä.

Mennessään ovat elämänsä tapahtumat jonnekin vieneet, josta paikalla olevat eivät niitä tavoita. Jossain ovat ne ihanat hetket, jotka sille kärsivällekin elämän suolan antoivat ja joista eläessään nautti. Ehkä vielä viimeiseen asti mielessään niitä selasi ja kelasi. Muisteli ihania hetkiään hiljakseen huokaillen: "Turhaan en ole elänyt: Olen tuntenut iloja ja suruja. Olen kokenut rakkautta ja elämän täydellisyyttä."

Ehkä tyytyväisenä lähti täysin elettyään ja elämästä nautittuaan.

Ne loppuhetket vain niin raskaalta näyttivät, vaikka jotenkinhan täältä on itse kunkin vuorollaan lähdettävä. Tapansa kullakin lähteä ja sen kautta uuteen alkuun asettua.

Elämä jatkukoon vaikka muualla, kuka sen tietää.

*

Sekin mokoma - kello

Sekin mokoma, kello. Koko ajan tikittää.

Nyt sen ymmärrän. Vasta nyt. Joitakin vuosia olen sen tajunnut, elämä ei ikuista olekaan.
Nuorena sille asialle en ajatustakaan antanut. Ei mielessä viivähtänyt hetkeäkään.

Kun vanhuksen näin, tai olin hautajaisissa, ne eivät minua koskeneet kumpikaan. Vaikka näin ja paikalla olin. Sureviakin katsoin. Myötätuntoakin kai hieman tunsin. Itse en ymmärtänyt elämän katoavuutta. En mitään värähdystä siitä saanut. Ei koske minua, kuin ajattelin. Tai oikeammin, en kai ajatellut mitään.

Vaan nyt, viiskymppiä rikki. Elämässä paljon vielä olisi. Monenlaista haluaisin. Elää tahtoisin, tuntea tuoksuja, elää kokemuksia, nauttia vapautta.

Vaan jotenkin, vanhemmat pysäyttävää ajattelemaan. Hautajaiset jo koskettavat. Itseäni jo siellä ajattelen heihin vertaan. Vuosia lasken lähteneeseen.

Tiedän, pitempään elän. En näin varhain lähde kuin nuo muut. Näin ajattelen. Vaan mistä sen tiedän. Kaukaiselta kuitenkin tuntuu.

Mutta se ajatus jo kytee, että yhtenä hetkenä kaikki voi muuttua. Rinnalla monelle jo niin käynyt. Kuin kesken lähteneet. Joku jo nuorena poistui. Miksiköhän niin varhain piti, en ymmärrä vieläkään. Elämä elämättä jäi.

Vaan jos minun nyt pitäisi lähteä, tuntuu kuin kaikki elämättä jäisi. Nythän tästä vasta alan jotain tajuta ja ymmärtää. Arvostaa. Iloita oikealla tavalla.

Entä jos tämä tähän loppuisi. Tai tulisi jokin este, joka päivittäisen ihanan keskeyttäisi. Johonkin petiin sitoisi letkuihin, tai jotain muuta epämiellyttävää. Mitä sitten?

Ei se minua koske. Ei minulle niin tapahdu.

Vaan päivieni vähenevän tunnen. Tai en tunne, jotenkin vain lasken alitajuisesti ja ajattelen päivä päivältä enemmän, tää ei taida ikuista ollakaan.

Ei niin, rakkaani, sinä ikäisesi. Et ikuinen ole sinäkään, sen jo tiedät.

Onhan sekin jo jotain, sen havaitseminen. Se elämälle ja kaikelle kuin rajat asettaa ja arvoja muuttaa. Elämä on arvokas. Se jopa kiirettä lisää. Paljon vielä pitäisi ehtiä kaikenlaista.

Kello raksuttaa. Yhä kovemmaksiko käy sen ääni, vai miksi sen aistin. En tiedä. Kuuluuko lie ihmisen elämään kuin automaatio, ne asiat vuorollaan eteen tulevat itse kullekin.

Minullekin. Voi perhana!

*

Vanhuutta katsoin silmästä silmään

Sukulaisen kohdata halusin. Vielä nähdä. Jo 96 v.

Matkan teimme kauas Lohjalle asti. Äidin kanssa menimme. Hänkin jo vanha, vaan ei noin vanha.

Löysimme etsimämme. Hoitokodissa yksin eleli. Ei katsojia, ei omaisia. Matkakin pitkä, vaikea päästä kaikille.

Siellä makaili petillään ja meitä ovelle astuvia killitti. Emme toisiamme tunteneet. Me emme ulkoisten muutosten tähden heti. Vanhus ei ollenkaan. Hoitaja meidät toisillemme esitteli, siitä tiesimme että olimme perillä. Äänestä tunnistimme, emme alkuun mistään muusta. Niin oli muuttunut muutamassa vuodessa. Kuin vieraaksi käynyt.

Kyselimme muistatko meitä. Ei havaintoa. Ei tunnistanut. Iloinen oli ja hyväntahtoinen edelleen. Aina on ollut huumoripitoinen, vilkas karjalainen nainen, iloinen ja tekevä.

Nyt istumaan nousi ja reippaasti kysäisi: "Ketäs vieraita tähän tuli. En tunne". Esittelimme itsemme. Ei auttanut. Muisti ei meitä tavoittanut, ei meistä kumpaakaan. Minut tosin sanoi muistavansa, mutta epäilen sitä. Kunhan vain sanoi.

Kieltään lipoi koko ajan. Suuta kait jokin kuivasi. Tai sitten jokin tahaton liike, joka oli mukaan tarttunut jostain. Hampaitako kaipasi alitajuisesti ja niitä nuoleskeli, en tiedä. Ei ollut miellyttävää katsottavaa, vaan totuin siihen. Hänet pian sellaiseksi muuttuneeksi itselleni hyväksyin.

Vähän juttelimme, vaan vaikeata se oli. Mistä olisimme puhuneet, kun ei muistikuvia mistään. Siinä olimme kuin onnettomat, me, jotka vielä ympäristömme havaitsemme. Hän omissaan elelee. Onnelliselta ja tyytyväiseltä kuitenkin vaikutti, vaikka mitään ei enää ollutkaan. Kuin ei mitään.

Pari muuta vanhusta samassa huoneessa. Toinen liikkumatta koko ajan. Toinen tyynyjensä ja täkkiensä seassa mytyssä nukkui. Halusi olla ääniltä piilossa.

Käytävällä muita samanlaisia. Vaikeampiakin. Kaikki autettavia, sanoi hoitaja. Meidän tuttumme on paikan ilopilleri, iloinen ja hauskakin, hän sanoi. Helppo hoidettava.

Muut paikallaan olivat. Istuivat vain ja jonnekin kaukaisuuteen katselivat. Tai sitten eivät katsoneet minnekään. Joku minulle oudosti hymyili. Siihen oli vaikea vastata. Ei ollut tunnistettava hymy minulle. Oli jotenkin sairas. Pieni kohtelias nyökkäys, sen osasin. En muuta.

"Autatsä mua, autatsä mua, autatsä mua...", hoki jatkuvasti eräs nainen halvaantuneena pyörätuolissaan. Ainoa ääni huoneessa. Muita kymmenkunta. Kaikki hiljaisia. Kukaan ei huomiota kiinnittänyt.

Minä anojaa katsoin. Päätäni puistin. En osaa auttaa, tarkoitin. Pian tajusin, ei hän minulta mitään pyytänytkään, kunhan vain hoki. Aamusta iltaan sitä samaa. Liekö myös illasta aamuun, en tiedä.

Kahvit saimme matkamme rasituksesta. Talo tarjosi. Tuntui hyvältä. Oli jotain luonnollista tekemistä.

Pari sanaa puhetta. Jokin kysymys, jonka vanhus kuuli yleensä vasta toisella kerralla. Kysymys aina kuin jostain kaukaisuudesta hänet herätti. Ei selvää vastausta, vain: "Niin, nii'in".

"Mihin tuo tie vie", kysyi yllättäen vessan ovea ja tarkkasi sitä kuin suurta ihmettä. Eikö muista, toisiamme katsoimme. Juurihan siellä kävi, pissillä, kuten sanoi sinne mennessään.

Oli lounasaika. Syömisensä jälkeen hetkessä nukahti. Syömisestään väsyi. Siitä itse selvisi. Pissikäynnistäkin melkein.

Passeli -mainokset ja kunnonkohennuslaitteet pyöri auki olevassa telkkarissa. Jotenkin ironista. Mitä he Passelilla, mitä he jumppavehkeillä, nuorten kehojen kiinteyttäjillä. Kukaan ei katsonut, tv vain pauhasi itsekseen.

"Ettiäppäin, ettiäppäin", sanoi lähtiessämme ja iloisesti hymyili. "Pittää mennä ettiäppäin", ja huumorilla nauroi. Jotain kai ymmärsi sanoistaan. "Sydänkin läpättää", sanoi, ja "selkään sattuu, tänne". Ei ihme, kuin pelkkää makailua koko elämä.

Lähdimme kotiin jotenkin onnettomina. Tuntui että emme osanneet antaa mitään. Olimme avuttomia. Emme edes kunnon puhettakaan saaneet aikaan. Katselimme vain.

Mitä käynnistä kukaan saimme, mietimme autossa. Edes hyvän omantunnonko. Niin. Vapautuksen myös. Ei ole pakko käydä. Ei meitä osaa kaivata. Ei edes muista. Ei käyntiämmekään varmaan lähdettyämme. Korkeintaan sen, että siinä jotain vieraita kävi. Ehkä ei sitäkään.

Vapauduimme ajatuksesta, että pitäisi käydä. Onnellinen oli omissaan. Hänestä hyvää huolta pidetään. Hoitajat ihania ja herttaisia. Heti tulevat kun tarvitaan. Hoidokeistaan pitivät, sen kaikesta näki.

Vielä toistakin vanhusta pitäisi käydä tervehtimässä. Saman ikäistä, vaan paremmin tunnistaa vielä. Mennään käymään ennen joulua, sovimme.

Äidin kanssa toisiamme katsoimme. "Ihana kun olet noin hyvässä kunnossa", sanoin kiitollisena. Olet kuin ennenkin. Aina ollut samanlainen.

Kuin yhteisenä huokauksena sanoimme: "Kun lähtömme hetki tulee, toivottavasti hetkessä pois pääsemme, ettei noin tarvitsisi elää".

Monia kysymyksiäkin käynnistä jäi. Miksi pitää näin jatkaa vuodesta vuoteen, kuin ilman mitään tarkoitusta. Keho ei kestä mitään. Ajatus ei kulje. Muisti ei toimi. Toimiiko kuitenkin jokin jossain syvällä sisällä. Jokin, joka kaiken selittää. Jokin, joka kaikelle antaa syyn ja tarkoituksen. Muutenhan tässä ei mitään järkeä ole.

Nii'in, että tuollainenko tulevaisuus, jos vanhaksi aion. On kait muukin vaihtoehto, mutta onhan tämäkin. Tällaiseksiko muuttuisin, vaikka vielä niin menossa olen. Liikkuvainen ja voimissani.

Elämä menee nopeasti. Kuin liian nopeasti.

"Illalla tanssimaan!", ajattelin. "Niin kauan kun jalka vielä nousee ja jotain ymmärrän."

Sillä tuleehan vielä aika, että sinne en enää pääse. Enkä ehkä koko asiasta mitään ymmärrä. Nyt on mentävä kun vielä menemään pääsen. Kiire kuin lisääntyi.

Elää vielä haluan ja itsestäni nauttia, ajattelin.

*

18.08.2005

Mietin mennyttä ja tulevaa

Minä katson päiviäni taakse päin.
Kuin vanhus jo oisin, vaikka vain hetkeksi pysäytetty.

Jotenkin tunnen kuin aavistaen sen tunteen, kun taakseni taas uudelleen vanhana katson. 
Elettyä elämääni.

Miten nopeaan kaikki meni.
Miten paljon kuitenkin kaikkea oli.
Miten paljon tunteita tunsin.
Miten paljon ikävyyttä, kärsimystäkin, matkalle mahtunut.
Ne pinnalle aina ensin nousee.

Onhan ollut ilojakin, onnen hetkiä.
Hurmaa lemmen ja elämän nautinnon.

Miks' kaikki hyvä ei heti muistu.
Miksi aina ikävät mieleen ensin hiipii taakse katsoessa.
Nekö kuitenkin ihmisen sisään syvemmälle piirtyy kuin onnen suloiset kosketukset.
Lemmenkin luritukset.

Sitä tässä mietin (Hakaniemen rannassa iltapäivän auringossa), mennyttä ja tulevaa.
Kuinka paljon onkaan jo takana,
vaikka nuoreksi itseni tunnen aina vaan.

Vaan keho jo monin tavoin ilmaisee, nuoruus mennyt on,
vaikka elämää edessä onkin.

Elämä kehon kautta pysäyttää kaikkea katsomaan.
Elämää mennyttä puntaroimaan. Tulevaakin.

Sekö se tässä ajan mittari on.
Ei vuodet, ei aika, vaan keho rapistuva ja heikkenevä.

Silläkö ne vuodet lasketaan.
Sekö se armoton kello on. Ajan näyttäjä totuudessa.
Senkö mukaan tässä eletään tai elämättä jätetään.

Varjele siis kehoasi.
Vaali sen kuntoa.
Ole sille armollinen.

Se sinun matkassasi aina kulkee.
Se sinut onneen, iloon, tai suruun raskaaseen sulkee.
Ole sille armollinen.

Älä itseäsi säästä.
Älä itseäsi helpolla päästä.

Liiku, oi ystäväin, ja elämästä nauti.

Silloin sun elämäs' myös kehostasi nauttii.

*

Olenko tullut vanhaksi

Olenko tullut vanhaksi,
vaiko siihen ikään, että tajuan elämän rajallisuutta.

Huomaan, ei elo täällä ikuista olekaan.

Monissa asioissa aistin voimattomuutta,
asioiden vähenemistä.
Elämän lopun lähestymistäkin.

Kun katselen ympärilleni, näen myös vanhuksia.
Ehkä enemmän kuin ennen.
Katson heitä toisin kuin ennen.
Itseeni sovittaen enemmän kuin ennen.

Tunnen vaivoja kehossani.
Tunnen miten voimani vähenevät.
Tunnen miten kehoni kangistuu liikuntasuorituksista.

Huomaan miten kuin särkyvä olen.
Jokin vamma yllättää milloin mihinkin ja hetkeksi vuoteeseen kaataa,
tai asettaa liikkumattomuuteen. Kuin elämättömyyteen, kun kaikki
ihana liikkuminen on taas hetkeksi jätettävä.

Silloin aina mietin, ja toivon, paraneehan tämä vielä.
Ennen en sellaista edes ajatellut. 
Oli itsestään selvää että vaivat paranevat.
Vaan nyt olen tullut jo epäileväiseksi. 
Pelkääväiseksikin hieman.

Entä jos tämä vaiva ei enää lähdekään.
Entä jos tämä onkin ensimmäinen vaiva, joka minulle jää loppuelämäni seuralaiseksi.
Entä jos tämä oli viimeinen josta palauduin. Toivuin kuin entiselleni.

Kuinka kauan saan elämästäni samoin nauttia kuin tähänkin asti.
Siis, aina silloin kun olen siitä voinut nauttia.

Onhan ollut hetkiä jo nyt, että en ole elämästä nauttien elänyt.
Ei aina ole helppoa ollut.
On ollut asioita, jotka ovat tehneet elämän raskaaksi.

Vaan nyt raskautta tuovat kehon ongelmat.
Sen väsyminen, rapistuminen.
Sen kestämättömyys.

Asiat aina jotenkin selkiytyvät ja jäävät taa kuin omalla painollaan.

Vaan jos terveys taakse jää, se sinne jää, eikä ehkä palaudu enää entiselleen.
Nuoruuden voimaan tai edes siihen terveyden voimaan, jonka vielä hyvin muistan lähi menneisyydestä, kun vielä kaikkea niin iloiten tehdä sain.
Ihan huomaamatta kaiken aikaa.

Nyt on kaiken aikaa jotain tutkittavaa. Mietittävää. Tunnusteltavaa.
Mitenkähän tuo käsi, miten jalka. Miten lie sydän jaksaa. 
Kestääkö se vielä tehdä sitä ja tätä.

Olenko siis tullut vanhaksi. 
Alkaako tämä elämäni kulkuneuvo rapistua.

Sisällänihän olen nuori aina vaan,
ja kaikkeen niin valmis ja innokas.

*

Elämän portilla

Elämän portilla?

Olenhan minä elämässä.
Missä ihmeen portilla?

Olen joka aamu kuin elämän portilla.
Saanko elää vielä tänään.

Olenko onnellinen tänään.
Jaksanko elää tämän päivän.
Saanko elää terveenä tänään.

Voinko tehdä tänään sitä samaa mitä vielä eilen tein.

Olenko kuin elämän portilla joka aamu,
kun uutta päivää katson edessäni.

En ennen ole sitä näin ajatellut.
Liekö elämän pienet pysäytyshetken ovat tuoneet tuon asian niin konkreettiseksi.
Kehon tunteet seuralaiseksi heti aamusta.

Ennen vain pinkaistiin matkaan ja siitä mentiin iltaan ja yöhön
mitään sen kummempaa ajattelematta.
Nyt riittää ajateltavaa jo moneen kohtaan.

Onko elämä sama kuin terveys?
Ellei ole terveyttä, ei ole elämää.

Niin usein ajatellaan.

Siltä se monesti tuntuukin,
kun kaikki elämän meno ja ihanuus kuin veitsellä leikaten pois otetaan.

"Eihän tämä ole mitään ihmisen elämää!", sitä kiukussaan huokaa.

Niin, hetkeen ei olekaan. Pettymys elämään on suuri.

Vaan noissa hetkissä.
Noissa yksinäisissä masennuksen kuiluissa, löytyy jotain uutta.
Jotain mihin tarttua.
Jotain mistä uutta elämää ammentaa.
Jotain uskoa.
Jotain kiitollisuutta siitä, mitä vielä on jäljellä. 
Mitä vielä pystyn.
Mitä vielä osaan ja voin.

Kummallista.

Onneksi ihminen on niin sopeutuvainen.

Se on onni ihmiselle itselleen,
muutenhan hän ei sitä kestäisi.

Eikä jaksaisi elää elämätöntä elämää enää kauaa.

*