25.10.2009
Runoilija, sanojen vanki

Runoilija,
sanomattomien sanojen vanki.

Sanotut minut vallastaan vapauttavat,
sanomattomat valtaansa sitovat,
hiljaisuuteen istuttavat mielellä odottavalla,
ett' oisin ma läsnä
korvilla kuulevilla.

Hetkeksi juoksin ma pois,
elämässä muu kuin tärkeämpää ois.
Siks' hiljeni torvi,
ei sormet näppäimillä hyppele,
sanojen sävel-kuluista riemuitse.

Vaan, minä tunnen,
kuin naakkaparvet vain,
kiertävän, kaartavan, aatoksissain,
odottavat,
ett' laskeutua saisivat päälleni mun,
jo kuulevat huokailun.

Älkää menkö! jo huolestun,
älkää toiselle,
toisen päälle laskeutuko,
älköön kiireeni olko mun kohtalo.

Sydämeni tunnette, tiedätte:
minä kaipaan,
kunhan vain taas pian pääsen
unieni rauhaan.

Silloin,
silloin minä eteenne taivun,
pääni alas vaivun,
sormeni näppäimille, kynäni käteen,
nöyränä kumarrun sanaparvien eteen.

Silloin me lennämme,
tunnen suloisen parvenne,
olen kuin yksi teistä,
leijun, liidän, onnessa vain,
silmin kirkkain
muistiin piirrän vapauden sanojain.

Vaan,
voi minä onneton,
vie kiire mun huomion,
en ehdi,
en ehdi kuin tään huokauksen vain,
min aamuisen kahvikupposen äärellä
lahjaksi sain.

-kiireinen huokailija

--- 

16.5.2009
Ja pitäähän miehellä olla myös unelma…

>

Niin,
istua tuossa ja kirjoittaa,
elämän hetkiä mielestä kaivaa,
katsella ees,
katsella taa,

…kunpa sais' elämää viel' kerran
oikein rakastaa.

-unelmoija

--- 

06.03.2009
Unelman terassi

Täss' istua tahtoisin ja kirjoittaa,
luonnon ääniä kuunnella
ja maistella hyvää viiniä.

Aurinko paistaisi,
mieli ois keveä,
rauhallinen pikku terassi,
elo lempeä.

Tuoss' vain istuisin,
kuuntelisin lintujen laulut,
sisäiset äänet ja huokaukset,
meren pauhut,

ja nauttisin runoilijan elämästä,
…tästä, niin lyhyestä.

-harri

---  

25.10.2008
Minä uskon

Vaikka sinä et uskoisikaan tähän minun juttuuni,
tähän kirjoittamiseen,
minä silti itse uskon,

ja silloinkin, kun itsekään en enää uskoa jaksa,
minä uskon viel' kuitenkin.

Minä uskon loppuun saakka,
vaikka tästä ei koskaan tulisi mitään,
jäisi vain kasat papereita,
tietokonemuotoisia runoja ja lauseita,

senkin jälkeen minä vielä uskon,
uskon jossain toisella puolen:
muut pitävät runoistani huolen.

Jos vaikka silloin toteutuisi se,
mitä minulle ei ajassa suotu,
ruusuketta runoistani tuotu,

ett' joku jostain vain sai kuulla
ja nähdä, mun runojeni puutarhan
ja sinne käydä,

viipyä ja ihmetellä,
millainen oikein oli tää mies,
ja millainen olikaan sun ties',
sinä menneitten sanojen mestari,
tunteiden syvien tulkki,
hän ihmeissään maailmaa kurkki.

Näin pitkälle uskoni kasvaa,
näin pitkälle se kantaa,
ja tuo, kuin hullu usko,
minulle voimia antaa,

kirjoittaa ja taistella eteen sanojen,
koettujen tunteiden kuvauksien,
elämän ilojen ja surujen,

ja rakkauden,
mi voittavi kaiken pahan,
…minä taas, heti aamusta,
kirjoittaa alan.

-

Miten on, sinä mestarini mun,
sanojeni kaivatun,

miten käy minulle uskoni kanssa,
kestääkö kukaan mun rinnalla,
kun kiivailen tietäni joksikin tulla,
…oi, oispa runoilijan osa minulla.

-Runoilijan osa on runoilijan osa,
ei siihen tunnustusta tarvita,
tarvitaan vain sanoja ja uskoa,

ja sitten kirjoittaa se,
mikä voimassa annetaan,
mikä syliisi valmiina kannetaan,
vain kirjoittaa ja totella,
jos mitään ei tule, odotella.

Sellainen on runoilijan osa,
se sinulla on,
kuin kädestä kohtalon.

-

Vaan entäs leipä, runoilijan tiellä,
millä elän sanojeni kanssa,
ei ruoka tipu taivaasta?

-Miks'ei tipu se taivaasta,
tai muusta paikasta,
samahan tuo,
jos elon sinulle kuitenkin suo.

Onko jotain puuttunut,
onko unohtunut tarpeesi täyttää,
onko tarvinnut nähdä nälkää?

-Noo, eei…

-Niin, eikö huolenpito ole hoidettu,
eikö kaikki muukin ole eteesi annettu,
vaatteet,
ruoka, rakkaus,
koti, ja kaikki elon kauneus.

Mitä enemmän viel' pyytää tarvitset,
kun päiviäsi nytkin jo iloitset,

vaikk' hetkin kiukuttelet
ja luulet että jotain puuttuu,
turhaan mielesi siitä suuttuu,
ihan turhaan,
…ja kyllä kaikki vielä muuttuu.

Vaan, elämä on sellaista,
aina kuin jotakin puuttuu.

-

-Vaan toteutuihan kaikki,
vaikka veihän se aikaa,
piti niin paljon matkalla kasvaa,
oppia uusia sanoja ja asioita,
kokea monia tunteita.

Veihän se aikaa
sen kymmenet vuodet,
ja viimeiset viel' kovat,
hionta-lomat,

jotka yksin kasvoit ja teitäsi käit,
niillä niin paljon sanoja näit.

Sinä opit vihdoin,
opit kuulemaan sanoja sanojen maan,
tavoitit sanoillasi taivaan,

vaan, kuulematta viel' paljon on,
matka kuin loppumaton,
sinulle hyvä osa annettu on.

-harri

---

27.10.2008
Ja myrsky se käy

Yötäni valvon,
muistelen eilistä päivää,
kirjoja, viiniä, hyvää elämää…

ja myrskyä, mi ulkona käy,
syysmyrskyä,
siks' monia ei vaaliuurnilla näy.

Viikossa viis' kirjaa kirjasin,
elämäni leikattua viljaa kokosin,
öisin jo varhain heräsin ja valvoin,
tietämättä, miks' sellainen palo,
runoilijan tuvassa yksinäinen valo.

Viimein valmiiksi,
viisi kaunista huokausta,
elämän aurinkoa, rakkautta,
surua ja kyyneleitä,
rinnalla kulkua, vanhuuden taakkaa,
…ja kuolemaa, aihetta arkaa,

elämän pohdintaa yksinäisellä runokivellä,
kesäisellä mökillä,
huokauksia kuin rajan takaa,
levollinen mies levotonna yötänsä mataa.

Helmeni, aarteeni,
elämän huokaukseni,
nyt matkassa miehen, mi hiljaista ymmärsi,
samoja toivoi,
hetken kanssain puheli:

-sijaa ois sanoille koskettaville,
ilossa, surussa, kantaville.

Onko niistä lie pulaa
tässä kiihkeässä pinnallisessa ajassa,
josta kuolemakin niin kaukana,
ja sanat, millä surevia lohduttaa,
surevan läheisyys pelottaa:
mitä toivotan, mitä lupaan,
etten lupaisi tietä tuulen tupaan.

Ja aatami, yks' hullutus,
kuvaus aikuisen miehen,
vähän villin mielen,
se alimmaksi kasaan jäi,
mielestäni pelottavin,
pelottavin vieraalle esittää,
se piankin voi kaiken vesittää.

Vaan, kirkastui silmä vieraan miehen,
suu hymyyn vaihtui,
kansilehden kuvauksesta,
aatamin elämän munauksesta,
...pelkoni haihtui.

Nyt yötäni valvon, ajattelen,
kirjojen kauneutta ja kuvia,
ihmisen suurta janoa
itseään kirjoilla ravita,

ja käytävän toisella puolella viiniä,
elämän ihania makuja,
niitä jaksoin nauttia, kun laukkuni keveni,
kirjoista mit kiirusti messuille tein,
tuntemattomaan syliin
ne yllättäen vein,

miehen mi elämää ymmärsi,
kanssani samoja kaipasi,

…viini helpotti,
maut elämän auringon ja suuni makea,
monenlaista herkkua ja suklaata,
kuinka hyvä olikaan mieli
kotiin palata.

Ja myrsky se jatkuu ja viima käy,
kunnille uudet päättäjät,
asiat tärkeät,
…unelmilleni ei päätä näy:

koskettaa ihmistä,
koskettaa sydäntä,
jakaa elämän uskoa ja lämpöä.

Sanoilla viipyä rinnalla kiireisen, raskautetun,
siihen viel' palaa tää hullu uskoni mun.

Laantuu jo myrsky aamun tullen,
poskellain tunnen yön suutelun.

-harri

24.10.2008
Aamu-unelmissa

Yksi ainoa runo vain,
yksi laulu,
tai jokin kaunis taulu,

minut nostaisi tuntemattomuuden yöstä,
vapauttaisi päivieni työstä siihen lepoon,
siihen sanojeni lepoon, joss' olla haluaisin,
sydämessäni kaipaisin.

Olla esillä sanojeni kanssa,
lauluillani ihmisiä viihdyttää,
sydämiä koskettaa, kiihdyttää,
kuin omistaa sijan sen,
runoilijan merkityksen.

-

Näin haaveilen nyt,
aamukahvikupposen äärellä,
pääni viel' hieman pyörällä eilisistä sanoista ja tapahtumista,
yön tunneista unettomista.

Aatokseni ajallisissa kulki,
minua valvotti ja kuin piiskalla löi,
ajalliset uneni söi.

-

Vaan, miks'ei, minä jatkan viel',
ei tuntemattomuuden muurin puhkaisu vaadi kuin yhden kauniin lennon,
runon hennon,
mi sydämiä koskettaisi,
avaisi ovia minun sisälle käydä,
sanoa: minä olen tässä,
tuhannet runot sylissäni värisemässä,
minä olen tässä,

…aamutunnelmissa,
viel' hämärässä.

-harri

--- 

20.10.2008
Ei kuollutkaan

Ähäkutti,
ei tää runoilija kuollutkaan,
entistä ehompana nousi vaivoistaan,
mi painoi maahan ja voimia söi,
kuin jokin suurempi ois suuttunut
ja vaivoilla löi.

Aikansa kaikella,
aikansa vaivoilla,
voimattomuus voimaksi,
kysymykset avoimiksi.

Aurinko paistaa taas,
runoilijan sisimmässä
on rauha maass'.

-harri

--- 

 

 
Sanojen päivänä 10.10.2008

Näen lippujen liehuvan kunniaksi kirjallisuuden,
Aleksis Kiven syntymän muiston,
sanojen mestarin suuren.

Mitä takana tämän päivän,
kaupallisuutta,
yhden kärsineen miehen elämän,
mi kunnian vasta kuoltuaan,
kansa arvostaa sanojaan.

Miksi minua väsyttää…,

kunniaksiko esikuvan,
tunnen lähtöni lähenevän,
kehoni vähenevän.

Mikä vaivaa runoilijaa,
mikä olemusta köyryyn painaa,
jokin, mitä tiedä en,
…olen niin vähäinen.

Sanat ympärilläni häärivät,
liitävät kuin hermostuneet perhoset:
"Kirjoita tämä, piirrä muistiin tuo",
päivä niin raskas ja voimaton,
synkästä maljasta juon.

Takana yö painajaisineen,
tuhansine kuvineen,
kuin eloni matka yhdessä yössä,
koko yö raskaassa työssä.

Mitä tapahtuu mun tuhansille runoilleni, jos tänään kuolen,
kuka muistaisi ne, kuka kuulisi ne,
kuka kaipaa meitä, jos katoamme?

Minua väsyttää…

Vuoteellani tunsin silmistäni virtaavan kyyneleen,
peilistä näen miehen väsyneen,
tunnen mieleni huolestuneen: Mitä tapahtuu mun runoille?

Tuhansille ihanille runoille eloni päivistä:
rakkaudesta ja onnelliseen sylin sulkeneille,
syvissä vesissä kulkeneille,
monesti jo kuolleille,
uudelleen eloon syntyneille.

Ymmärsikö kukaan,
kulkiko rinnalla ees yksi jossain,
saiko lohdun, saiko avun,
kun matkasin rinnallaan hetken karun?

Osasiko iloita kanssani iloni hetkestä,
onnellisesta retkestä rinnalla rakkaan ystävän.
Kokiko onneni, min sanoiksi kirjasin,
hellistä hetkistä vihjasin?

Iloitsiko, vai oliko kenties kateellinen,
vai näkikö hetkisen omansa, menneissä kulkien?

Jalkojani paleltaa…

Miten paljon vielä tekemättä, minä huokaan,
kuinka paljon toiveita, unelmia.
Kuka tietäisi niistä, jos ne kesken jää,
oi, tämä voimattomuus, …minua väsyttää.

Ruikuta, ruikuta.. sanat kuulen,
väsymys vain,
voimasi poissa, elosi hetki vaivain.

Syntyisikö runoilija, jos minä tänään kuolen.
Saan muistoksi lippujen rivistöt, jos siirryn toiselle puolen.
Ois toinenkin syntymä lippujen kera,
katkeaisi kaikki, olisinko katkera.

Ymmärsikö ihmiset, näkivätkö vaivani turhan,
sanojen tähden, kuin oman elämän murhan.
Ymmärsikö pienet lapset tätä kiivailijan tietä,
kun pian mikään ei enää yhdistä meitä.

Sanojen tähden olen menettänyt kaiken,
jostain ihmeen armosta
onneksi saanut jokapäiväisen leivän.
Ei mitään ole puuttunut,
ja kuinka monesti itse olenkaan sanoihini suuttunut.

…Ja nyt olen huolissani niistä,

joiden tähden olen kuin tyhmänä kiivaillut,
etsinyt tapoja sanoa ja riveillä kulkea,
kuin varoen käynyt,
etten olisi liian julkea.

Tahtonut rakentaa, en hajottaa,
toisia vahvistaa, en pahaan pakottaa.
Kuin toisille, toisille, vain,
sanani kohdistain.

…Mikä ihmeen testamentti tämä on?

Huokaus raskaan päivän,
huokaus sanojen hengen,
huokausko kauttani muistojen päivän,
min juuri ja vaiva muistetaan vain ohimennen.

Kärsinkö tuskani, pelkoni, kuin toisen tähden,
vangitsinko menneen huokauksen,
väsyneen miehen kyynelen,
kun kukaan ei tunnustanut, vastusti vain,
kuoleman kautta vast' seppeleen sai.

Sitäkö vaivani, väsymykseni tämän hetkinen,
siihenkö valmisti minua öinen taakka,
kun pelkoja kannoin, raukka.

…Tunnen voimieni palajavan,
huolieni katoavan.

Miksi tällaiset sanat, minä jo huokaan,
kuin itseäni aatellut oisin,
suostuinkin jo, minä tänään kuolla voisin?

-Niin, se salaisuus,
miks' tunsit sa vaivasi suuren,
miksi pelko ylitsesi käi,
kun toiseltakin vielä niin paljon sanomatta jäi.

Maailma on yhteinen, menneitten ja tulevain,
ei poistunut, vaikk' poistui pois,
näkyväisestä, mutt' elo sellaisena liian lyhyt ollut ois.

Mistä tiedät, vaikka sanat jatkuisivat toisella puolen,
ei päätykään tie, jos vaikka kuolen,
mutt' pelosta, vaivasta, ei ihminen vapaa oo milloinkaan,
suurempi voima saa kaiken jatkumaan,

elon tunteet ja tuoksut,
kivut ja pelokkaat juoksut,
ne kartuttavat ikuisuuden laaria,
rakentaen viel' näkymättömiä sateenkaaria.

Ja liput liehuvat,
lippuin rivit vapaan maan,
sanojen vapaitten vaiva ja arvo,
tavoittaa maan ja taivaan.

-harri

--- 

08.06.2008
Seikkailija

"Sanotaan, ett' seikkailijaa maailma rakastaa",
laulaa Danny radiossa.

Miksi juuri tänään,
miksi tässä hetkessä,
elämän yhdessä risteyksessä?

Muistin tarinani neljän vuoden takaa,
miss' uni voimallinen minua vei,
seisoin kirkkaassa virrassa jonkin tuhon jälkeen
ja vedestä poimin ohi lipuvia tavaroita,
tulevassa tarvittavia.

Ja unen taustalla soi tuo sama laulu,
"sanotaan, ett' seikkailijaa
maailma rakastaa",
hän seikkailuistaan toisille elämäänsä avaa.

Oli kesä juuri alkamassa silloin,
kuin kuolleista nousin vaivoin,

alkoi uusi vaihe vanhan jälkeen,
…olenko vaiheitten vaihdossa jälleen,
kera unien uusien,
vanha uuteen vaihtuen,

seisonko virrassa jälleen,
poimien muistoja menneistä,
virrasta kohdalleni lipuvista,

taustalla radiossa soi,
laulu seikkailijasta…

-elämän seikkailija

--- 

06.06.2008
Älä sure

Suretko vapautesi takaisin saamista,
suretko uuden elämän alkua.

Älä sure,
eteeni tule,
"runojen mestarin", kuten sanoit,
"sanojen kauniiden saattaja",

voiman, mi suurempi on,
kuin sun surusi aihe, surettaja.

On surusi loppunut,
se elämä on päättynyt,

uus' ihanampi eessäsi on,
sanojen rakkaitten tie, suuri ja suunnaton.

Suunnaton,
siin' vapaus sinulla on,
ethän sillä tiellä ole onneton,
vaan sielusi kiittää sua kohta niin kauniisti laulain,
ikävät menneet unohtain.

Älä vain murehdi, poikanen,
ei tämä ollut tässä,
paikka vain näytetty toinen,
riidaton, suurenmoinen,

aika on ratketa asian,
lähteä tielle uudelle,
lyödä kättä jo vihdoin
uudelle tulevaisuudelle.

-harri

--- 

03.06.2008
Armosta runojen herran

Olenhan minä täällä, jo ihmettelet varmaan,
minua väsyttää,
taistelen päiviäni hetken kuin vastakarvaan,

joku painaa, joku lyö,
aikaisin loppui mun unieni yö,

kirjaa, kirjaa, kirjaa kirjoitan,
runojeni henkeä uudelleen tavoitan.

Oi, kunpa osaisin antaa niiden olla vain,
sellaisenaan, kuin syntyivät kerran,
armosta runojen herran,
...armosta runojen herran.

-harri

--- 

30.5.2008
Aikaa uutta, tulevaisuutta

Heräsin, aattelin aikaa uutta,
eteeni aukeavaa tulevaisuutta,

siit' kirjoitin, sanani lensivät kuin kiitäen vain,
tänä aamunako jotain lahjaksi sain,

sain avata kuvaa edessäin,
sain tuntea lähellä toisen,
sanojen mestarin suurenmoisen,
jonka sanoissa kulki mun tulevani tie,
hän sinne minua vie, jos uskon,
päivieni muuton,

kulkea tie, mit' oottanut vuodet nää pitkät ja kasvattavat,
eessäni ovet avattavat,
sen kevät kaunoinen etehen,
kesän uusien sanojen,
tapojen kirjoittaa ja maailmaa kuvata,
luvata,
täss' on vihdoin se tie,
joka sinua sanojen maailmaan vie...

ja se min kirjoitin, on viisi sivuinen... (alla)
tään uudelleen ja sen,
sinulle illalla tavailen.

-runoilija uus, 
eessään tulevaisuus, niin uskon nyt, 
...oi' oispa pimeys vihdoin päättynyt.

--- 

30.05.2008

On valmiina kaikki (tuo viisi sivuinen)

On valmiina kaikki sun eessäsi käydä,

ja nähdä,

kuinka muuttuvi elämäsi vapauden myötä,

…sekin on työtä.

Kulkea, katsella, maailman rataa,

asioita, ihmisiä tapaa,

ja ajatella, kuinka kaunis on maa,

kuinka suuret ovat taivaat sen,

kuinka ihanat päivien kummut,

meret varjoja heijastaen.

Kuinka kauniina siintää sun eesäsi vapaus,

saada nähdä maailmaa ja tehdä työtä,

valvoa ihanaa rauhaisaa yötä,

…ja kirjoittaa,

runoihin maailma upottaa,

ja ihminen,

sielun ulkoinen kuvajainen,

hänen elämänsä kaikkineen

laulaa laulua rakkaalleen.

Kuka rakas,

kuka ihana,

kuka kaiken vihamies,

jokainen kohdallaan omansa ties,

ei eessäsi ies,

vaan matkasi vaara,

korkea, kaunis, nouseva vuori,

…elämä runoilijaa vihdoin suosi.

-

Oi, oispa tää enne niin kaunoinen,

tois' runoilijalle vihdoin vapauden,

kirjoittaa kaikki mi eessä käy,

vapauden loppua ei missään näy.

Ja kaivaa kätköt, muistot avata,

ne uudelleen käydä,

eteen tuleville avata ja lukea,

elämän teillä tukea

häntä, kell' jalka horjuva,

mieli matala,

muisto ihana, kaukainen,

poissa rinnalta läheinen,

jatkaa matkaa uusin mielin,

laulaa laulua kielin,

joit' et viel' ees tunne lain,

…näinkö paljon ma keväisenä aamuna lahjaksi sain,

juuri ennen kesää,

kun luonto kauniina herää,

saanko tehdä pesää

sun syliisi sanojen saattaja,

sinä runojen mestari,

jonka äärellä,

jalkain juurella,

olen valvonut, 

hetkin istunut,

itkenyt hiljaa yksin,

kulkenut ain hetkin käsityksin,

ja kasvanut kaiken tieni kautta,

taistellut,

voittanut,

nähnyt ihmeen ihmeen perään,

…sinun käsilläsikö vihdoin tää runoilija herää,

ja toivoa voi,

on elon uusi aamun koi,

sen uusi kevät ja aukeeva kesä

etehen vihdoin toi.

-harri

--- 

30.5.2008 (kadulla kävellessä)
Runoilija syntyi aamulla uus'

Runoilija syntyi aamulla uus'.
Hän kuolleista nousi,
sousi sanojen virtaa,
pintaa, kuohuja hiljalleen kasvavia,
koskeen pian johtavia,
miss' tyrskyt käy,
kivet, kaatuneet puut,
mutkia heittävät koskien laulavat suut,
sanoja uusia vaahtoavia,
ihmisiä virvoittavia.

-heräävä runoilija

---

27.05.2008
Aamuisissa tunnelmissa

Kultaseni,

ei hukkaan lie mennyt mun valvomisein,
ajatteluni lepoa antamaton,
yö pitkälle uneton,

kun aamusta nukuin, sanat mieleni täytti,
järjestys, ajatus kaukainen,
sanojen mestari taas voimansa näytti,
kahvikupposen äärellä läheinen.

Siin' kirjasin Kaukon tarinan,
kuoleman ja uuden toivon,
Kaisunsa tapaamisen raastavan ikävän jälkeen,
kaks' yhdessä kulkevat jälleen.

Nyt puhtaaksi piirrän kyynelsilmäisen runoni,
sen hautajaisiin, ma luulen,
runon jo korvissani kauniina kuulen,

ja kirjaakin jatkan tänään,
huokaan, 
...ma illalla taas sinut rannalla nään.

...ja maallinen osakin jatkonsa saa,
runoilija huijarinsa torstaina aamulla tapaa.

-pikku runoilija

"Hei, onko jotain tapahtunut?"

Hetkellä samalla kun sinua ajattelin,
sinä minusta jo huolehdit,

tapahtunut lie paljonkin, vaikken sitä nää,
...runoilija elää.

-harri

--- 

20.05.2008
Ei runoilija ole kuollut

Ei runoilija ole kuollut, hän elää,
sanansa helää, vaik' arki armoton,
elo turvaton,
niin uskomaton on sanojen tie,
runoilijaa vie, vaikk' hetki ois hiljainen,

elämän sointu, sanaton laulu,
piirtyy edelleen eteen se unelmien taulu,
tulevan kuva, miss' sanoilla valta ja kauneus,
tyynen elon huokaus,
menneitten kirjaus,
punoa yhteen kuljettu ja koettu,
elämässä käyty,

kun aika on,
katsoa mitä kaikkea
täss' elossa haaveksittu ja nähty.

-harri

--- 

17.12.2007
Runoilija

Runoilija,
muotonsa iloinen ja naurava,
sisällään unelma,
olla kerran ihan oikea runoilija.

Vakoja otsalla,
niitä kuva ei paljasta,
vaan jokaisesta elon huokauksesta uurteita,
uurteista sanoja,
elämä synnyttää runoja.

Otsansa paljas,
siihen kättänsä nojannut,
hiuksensa pois kulunut,
vaan jokainen hierottu käsi otsaa vasten,
jokainen hius hiljaisesti irronnut,
runo hiuksista varissut,
paperiin painunut,

joskus ilosta hytkyen sanat nopsaan lensi,
joskus kyynel musteen sotki,
elämä mielen jonnekin kauas kuljetti,
syvän tunteen toi kyynel julki.

-unelma

--- 

10.09.2007
Hellien käsien kosketus

Olisiko kansanparannus se minun juttu,
onhan ihmisen läheisyys monella tapaa tuttu.

Olisiko voima parannuksen,
käsien lämpö kosketuksien,

siinäkö tehtävä maallinen,
tarvitsevalle apu läheinen.

Käsilläni auttaisin, palvelisin,
käsittämätöntä voimaa jakelisin.

Sitäkö voisin… haluaisin?

-Sitä, … vaan ei se vastaa sinua,
sanojasi auttavia.

Sanoilla syvemmäs kuin käsillä,
sanoilla sydämeen saakka,
kirpoaa sisältä moni taakka.

Kädet auttavat kestämään,
elon kuormaa perässä vetämään,
arvokasta sekin, olla läsnä ja koskettaa,
kuunnella ja rauhoittaa.

Vaan sanat kauemmas,
enemmän,
pidemmälle,
kuuleville korville, sisälle.

Auttavat siinä kuin sanat hellien käsien,
vierellä hierovien kosketuksien.

Et ehdi käsinesi kaikkialle,
kiitää avuksi tarvitsevalle,

sanasi löytävät kaipaavan luo,
sanojen kosketus onnea tuo,
tule niillä toisen luo.

-harri

(Se sitten siitä urasta.)

--- 

29.05.2007
(Runo Helsinginkadun talokokoukseen)
Tuttujanhan me

Katsos, tästähän minäkin,
tuosta, Harjukadulta.

Siin' nuoruuteni vuodet vietin,
elämä niin helppoa, nyt mietin ja muistelen,
ei ollut minulla murheita, ei huolta huomisesta.

Oli koti, isä, äiti, …siskokin,
ja 20 neliön koti suloisin.

Murrosiän kynnyksellä muutimme suurempaan,
samaan rappuun puoli kerrosta ylemmäs.

Minä muistan kuinka istuin siin' tyhjällä lattialla ja ajattelin,
voi kuinka onkaan paljon tilaa,
…kolme neliötä enemmän.

Minä mietin nyt, missä meidän kaikki tavarat oli,
vaatteet ja muut,
kun oli vain yksi vaatekaappi,
ja isän sänky täytti öisin keittiön.

Oli ne aikoja, ja oli sielläkin murheita,
aikuisilla, ei meillä lapsilla, mistään tietämättömillä.

Jälkeenpäin olen kuullut,
voi miten silloin kaiken toisenlaiseksi luullut.

Niin, täältähän minäkin,
Kallion kaduilta,

tuoss' seisoimme illoin ja kadulle syljeksimme,
Primulan baarissa istuimme,
lauantaisin saunoimme Harjutorin saunassa,
kaveriporukassa motskareilla pörräsimme,
lauantaisin ryypiskelimme.

Sitt' elämä vei,
tuli työt ja tytöt,
aviot ja lapset.

Kaikki vanha vain hajosi.
elämä uuden muodon rakensi.

Äiti yksinään vielä vuosia täällä asusti,
sitten hänkin Puistolaan matkasi.

-harri

--- 

29.5.2007
(Runo Helsinginkadun talokokoukseen)
Syntynyt runoilijaksi

Joku kysyy, onko lie synnyinlahja tämä runous,
kuin pian koko maailman täyttävä sanojen paljous,

senkö jo äitini kohdussa sain, vaiko ennen sitä,
minä itse ajattelen… ja vielä mitä.

Minä muistan kait ensi aineeni koulussa,
tuossa vieressä, Aleksis Kivessä…

kas' siinäkös juureni runoihin lie,
kun yhden esikuvani jalanjäljissä kulkee tie,

niin, …siellä kirjoitin aineen, jonka muistan ain,
sanatarkasti, nyt maistelen sanojain,
ne kulkivat näin:

"Olipa kerran lentkone joka lähti lentoon."

…Se oli siinä. Nuoren runoilijan ensi sipaisu sanojen maailmaan,
kuinka upea, kuinka tyhjentävä,
kuinka arvoituksellinen, kuin mystinen,

…mistä nousi,
minne oli matkalla,
lensikö pitkällekin,
ooii, millaista mystiikkaa ja jännitystä.

Mitähän siitä arvosanaksi sain, en muista, ehkä vitosen,
tai viis miinus, se miinus tuosta kirjoitusvirheestä.

Tokihan nyt pitkässä tarinassa yksi virhe sallitaan.

Niin, … tuossa oli upea alku sanojeni uralle.

Sitten kuluikin vuosia, en muista,
oli aineita, en muista,

sotaväen kirjeitä, en muista, äidin mielestä hyviä,
rakkauskirjeitä, … niistä jo muistan,

…juu, niillä kyllä hurmasin jo, vaan jäljellä ei lie ainuttakaan,
vaimokin varmaan kiukussaan omansa poltti eromme jälkeen.

Villejä ne olivat, ja tuhmia kuvia reunoissa, sen muistan,
enää en kehtaisi… kai,

vaan enhän minä muuttunut ole suuresti,
näkeehän sen näistä nykyisistä,
niistä jotka piilossa ovat, ja joita ei uskalla missään näyttää,
ehkä joskus kun tämä runoilija enemmän vuosia täyttää,

sitten minä julkaisen kaikki,
...sitten kun tämä hullutus on vienyt minulta kaikki.

-harri

--- 

12.05.2007
Vuorten tie

Olet kaivannut runojani, ystäväin,
…niin minäkin.

On ollut vain niin hiljaista,
ei solju sanat, ei mieleni ilossa.

Ennen sanat niin vilkkaina ilkkuivat:
"ota kiinni jos saat!
kurkota kurkota, ehditkö tavoittaa!".

Moneen ehdinkin, kynäni, sormeni, kiirusti käi,
moni ihana vilahdus minulta tavoittamatta jäi.

Nyt yksi, yksi tumma pilvi lipuu mun kohdallein,
viitsisinkö tarttua, jaksanko, on niin raskas,
vaivaisen hetkeni valitus.

Ehkä joku ymmärtää, tämä merkki voi olla oikean tien,
jos ….kerran viel' sanoa uskallan,… runoilijan tien.

Ei muilla ollut oo helpompaa,
laaksoaan kukin vuorollaan raahustaa,
laaksoa, jossa hiljaisuus niin tappava,
ihmisen koko olemusta koetteleva.

Vaan siellä pohjalla,
siellä yksinäisyyden ahjossa,
siellä hiottu on moni sana, moni laulu, kaunis taulu,
siellä pohjalla kasvaa herkän tie,
hetkeksi iloon ja onneen vie.

-

Ei katkeruus, ei viha mull' mielessäin oo,
ei suuttumuskaan minkäänlainen,

elämän väsymys vain,
sen keväiseltä matkaltain sain,
kun onnea ainoaa itselleni hain.

Oon uskonut, ...oon uskonut turhaan,
oon toivonut, ...toivonut toivotonta,
oottanut, ...oottanut näkymätöntä,
kuunnellut, ...kuunnellut vaiennutta.

Minua painaa, ...painaa jokin käsi suuremman,
elämän suuren, arvaamattoman,
minua painaa, särkee, pienentää,
sisäistä voimaani heikentää,

etten olisi, ...etten olisi se suuri ihminen,
etten olisi se itsenäinen,
etten olisi suuri rinnalle toisen,
etten olisi niin suurenmoinen,

että kasvaisin pienuuteen,
että kasvaisin suuruuteen sen kautta,
kestäisin edessäin olevat päivät,
vaikka edessä millainen laukka.

Etten sortuisi suuruuteen, vaikka olenkin pieni,
etten sortuisi viisauteen, vaikka olenkin tyhmä,
etten sortuisi tuntemaan elämää, mi arvoitukseksi aina jää,
näkisin, mikä elämässä tärkeää.

Siksi kuljen tietäni tänään,
niin hiljaista,
niin koettelevaa,
sisälläni tappavaa,

että oisin joskus se, mitä vielä toivoa uskallan,
mihin tähtään vaikka en enää jaksakaan,
uskokin mennyt menojaan,
tänään kaikki... kaikki niin paikallaan.

-

Tämän kirjoitin palasina viikkoni varrella,
pätkän silloin, toisen tuolloin,
eivät kepeinä kulkeneet kuin liitävät keväiset sitruunaperhoset,
enemmänkin kuin vaakkuvat aamuiset varikset,

ja kirjoitin näin…

Minä kuljen niin hiljaista tietä,
työn äänet kaikonneet,
menemiset, täytymiset, hervonneet,
ajatukset sammuneet,
unelmatkin unohtuneet.

Minä kuljen niin hiljaista tietä,
vanhat osaamiset rauenneet, uudet kaukana jossain,
vain tämä päivä, tämä hetki, kainalossain.

Onko tämä jokin laakso korkeitten vuorten välissä,
ei aurinko pohjalle paista.

Tuolta tulin, korkealta vasemmalta,
tuonneko lie menen, katson vuorta oikealta.

-Tämä vuorien välinen laakso ensin maista, ja katso,
kuinka kaunis olikaan tuo vuori miltä alas laskeuduit,
kuinka kauniit sen rinteet,
kuinka ihanat sen puutarhat,
kuinka kauniisti kaikki kukki ja loisti,
luonnon äänet ja tuoksut iloa onnea toisti,
…voi kuinka sieluni siellä loisti.

Olihan senkin takana laakso mistä nousuni alkoi,
miten pohjalta rinteelle kapusin,
vuoren seinämää hitaasti nousin,
korkeimman huipun tavoitin.

…Tuulinenko lie,
eikö lupaa ollut sinne pesää rakentaa,
kun alas piti matkaa jatkaa,
vuori jättää ja laakso hiljainen tavoittaa.

Tuossa edessäin nousee toinen vuori,
sen rinteille paistaa aurinko,
siellä kukkivat kummut,
rypäleet, viikunat, maukkaina,
siellä loistaa kaikki niin kauniina,
…nousun askelmat odottaa raskaina.

Kas, viel' korkeampi on tämä uusi vuori,
korkeampi mi taakse jäi,
josta onnellinen tiensä alas käi,
…sille vuorelle iloni, onneni jäi.

Onhan onnea uudellakin,
kauemmas kantavalla, ylemmäs yltävällä.

Siell' laulavat linnut kuin lauloivat ennen,
siell' virtaavat purot ja sanat kuin silloin,
kun virtasivat kuin ohimennen.

Siellä huipulla katselen kauneutta maan,
kurkotan, onnea kosketan, näen ihanan taivaan.

Vaan, ensin on tämä laakso läpi käytävä,
sen suot rämmittävä,
koleikot paleltava,
hiljaisuus kuunneltava,
vanha ihana unohdettava,
maahan lepoon painuttava,

sitten aika on alkaa vuorelle nousta,
askel askelelta kuulla ja uskoa,
tuolla, tuolla rinteellä elämäni taas hymyää,
unohdan laakson, unohdan murheen, mi viel' hetken päälläni lymyää.

-harri

--- 

27.03.2007
Yks' aamu vain

Yks' aamu mun runoilijan tielläni,
yks' aamu, yks' aamu vain,
kun kaikki painoi harteitain.

Ahtojäät

Huolet puristaa kuin ahtojäät,
niitä talvi syliini pusersi,

limittäin, lomittain, rantaa painavat,
päivät kuin tyhjää nyhersi.

Onneksi kesä saa,
aurinko jo jäitä sulattaa,

heltiää ote kuin syyttäjän,
purkautuu paine syyttömän,

vapautuu rannan kauneus,
tulee pian kesä,

kurkkii ensi kukatkin,
rakentui huomaamatta lemmen pesä,

…tulee pian taas uusi kesä.

Olihan ne kauniita ne jäätkin,
ja kylmiä ne pakkas-säätkin,

puristi, rutisti, kiinnitti paikalleen,
hetkin kuin henkeä salpas,

siinä paineessa kuitenkin,
kynä kirjoittajan ahkera ja valpas.

---

Minua sattuu tämä paine,
ei sitä toiset näe,

näkevät vain sanat,
sehän tässä tärkeää.

Ei näe painetta lukija,
ei tuskaa kirjoittajan,

ei päiviä, hetkiä, taistelon,
ei huokauksia hiljaisen kuuntelon,

ei levottoman sydämen sykettä,
ei kuule sen hetkittäistä jyskettä.

Sielt' ahjosta putkahti pien sananen,
värisevä, hellä ja lämpöinen,

…sielt' ahjosta putkahti sananen,
ja huokaus, …olen onnellinen

-harri

jatkuu alla kohdat 1-6...

Matkavirsivalitus,
paremman elämän kaipaus

1.

Tässä kuljen katuja kaupungin,
on kevät, rintaani painaa,
ihmettelen, mikä minua vaivaa,

ne ahtojäätkö, josta juuri kirjoitin,
kun tätä kaikkea jo heti aamusta itkin ja ihmettelin,

…edelleen itken,
kun näitä Kallion katuja kuljen,
matkalla jonnekin sovittuun, määrättyyn.

Minusta tuntuu hetkin,
kuten jo kirjoitin muutama päivä sitten,
että en kestä tätä runoilijan tietä…

Kävellessä tätä kirjoitan, nyt Linnanmäen kallioilla …itken…

tämä kuvakin on kun elämäni tänään,
yks sokkelo, yks sokkelo vain riesanain,

…miksi minun rintaani niin puristaa?

2.

Onhan tässä vielä toinenkin kuva,
kuvaako sekin minua,

on kevät,
linnut laulavat,
puitteet kaikelle niin kauniit,

vaan missä kukat,
missä luonnon kauneus,
missä vesi, missä sen raikkaus, virvoitus,
matkassa vain itku ja runoilijan valitus:

Miksi minusta tällaisen teit,
mikset tehnyt muuta,
…miksi et tehnyt minusta vaikka jotain suurta.

Sitä tässä olla tahtoisin,
kulkea turvassa, suu naurussa,
en itkussa ja surussa, … suu mutrussa.

3.

Minä itken tässä kivellä, enkä ymmärrä lain,
mistä sanojen hullutuksen päähäni sain,

tämä sotkee koko elämän tien,
turmioonko pian itseni vien.

Vai, jokso tämä onkin juuri se tie,
se ainoa oikea tie, joka minua tässä elämässä eteenpäin vie,

…jos tämä onkin se ainoa tie,
mi minulle piirretty on,
kuin kädestä julman kohtalon.

Onhan tässä ollut ilojakin,
vaan ei ole surujakaan puuttunut,

matkalainen parka tänään,
on taas kaikesta niin uupunut,
taas kerran kaikkeen suuttunut.

Käteni jo vapisee taas, minua pelottaa,
miten jatkuu tämä taivallus,
riittääkö lie uskallus,

kulkea eteenpäin tietä,
mitä tuleekaan vastaan sieltä.

4.

Runotuokio lähestyy

Kohta pitäisi runojakin lukea,
ihmisille tuntemattomille.

Tämän valitusvirrenkö heidän päälleen kaadan,
tämän vuodatukseni ankean aamun,

kun edessään näkevät runoilijan,
koko aamun itkeneen haamun.

Vai kaivanko lie runon jostain iloni hetkestä,
jokin kahisevien lakanoitten yö,

niin, ...näillä kasvoilla…
iloa, onnea, rakkautta,
siinä minulla vasta onkin melkoinen työ.

5.

Niin, kyllä minä taidan lukea heille tämän aamuisen virren min kävellessä kirjoitin,

…ja näytän tämän mustan käden,

jostain roskiksen kupeesta matkaani nappasin,

tuo käsi kuin käteni on,
tänään niin musta ja onneton,

kirjoittaa vain valitusta kauniin aamun,
kun kevät tekee tuloaan,
valmistaa kukkiaan, kauneuttaan,

linnutkin laulaa jo iloissaan,
kaikki kurkkivat koloistaan:

….heei, täällä paistaa aurinko,
pian taas kevät saa !

6.

Miksi kirjoitin tämän kaiken,
itkut, pelot,
kävelyt kaupungin kaduilla, kallioilla,
mustan käden ja kaukaisen haavemaan.

Jos tämä vaikka vois' toista lohduttaa,
jos sanoistani saisi nähdä,
on vaikea hetki toisellakin, ei yksin minulla,
tämän aamun raskautetulla.

Vaan jos ihan oikeasti katson, kun nyt aamusta toivun:

aurinko paistaa,
linnut laulaa,
maa tuoksuu ja roskia täynnä,
kevät on tänään läsnä,

on ruokaa,
on vaatteet,
on kotikin,

…sainhan tässä lukemiseni palkaksi hyvät kahvitkin.

-runoilijan tein kulkija

Tähän päättyi yksi aamu, yksi aamu vain,

lahjaksi taas sanoja sain.

--- 

Et tunne minua

Niin, et tunne minua... et tunne minua,
sinä arvailet vain,
etkä tietäni, jonka jostain itselleni lahjaksi sain.

Ei ole tämä helppo tie, sen lupauksen lähteissä sain,
ei helppo ole lain,

vaan siunattu tavalla ja toisella,
suruin seasta aina ystävän hetkeksi rinnalleni sain.

Niin, älä ainakaan tietäni kadehdi, ei olo tämä helppo,
jos riemussa kuljen nauraen vain,
sydän itkee rinnassain.

Et tunne minua, et tunne minua lain,
sinutkin hetkeksi vierelleni minun haukkumaan sain.

Pitäisikö minun siitäkin kiittää, niin kuin kaikesta muustakin ain.

Kyllä kiitän Luojaani, suunnitelmaansa suurta,
tarkoitusta en ymmärrä, en työn, en tehtävän alkujuurta,

jos tarkoitus on sanoja piirtää,
tunteitten, teitten, iloin ja suruin kautta näkyviin siirtää,

sen teen, vaikka itken ja kärsinkin,
kyllä joku jossain tuntee voimani aina,

jos yön yksin värisinkin,
sain aamulla sanoja rakkaita,

on niillä jokin tehtävä,
jos olikin se minulle melkoinen vaiva.

-runoilijan tiellä 

--- 

06.02.2007
Miten saisin sanani julki

Viimassa tuimassa katuja käin,
talvista tuulta päin.

Aatoksein tulevissa, mietteissä hiljaisissa kulki,
miten saisin nämä sanani julki.

Yksi lause mieleeni nousi vain,
kun vastausta jostain etsin ja hain:

"Tulin suureksi kun minä kuolin,
siihen asti näppejäni nuolin".

Tämäkö se on se runoilijan tie,
näinkö se minuakin vie,

vaikka toive ois tietenkin, että toisin se kulkis,
ihmiset rakastais ja syliinsä sulkis',

valoissa kirkkaissa kulkis' menoni vain,
ei huolen häivää matkassain.

-harri

---

-harri

06.02.2007
Paljon on paikkoja taivaan alla

Paljon on paikkoja taivaan alla, missä työtä tehdä voisit,
vaan miten ajattelet, mitä tahdot,
mikä sinulle onnen toisi.

Toinen mi tietäsi ohjaa on tämä työ,
virka olla ihmisten apuna ja sanoja esille laittaa,
niillä vierellä kulkea ja kantaa.

Se suurin on ohjaus tulevasi tiellä,
ei välttämättä ole suuri raha siellä,

riittää kun leivän saa,
silloin elo helpompaa.

-joku

--- 

Työkkärissä 5.2.2007

Mitä sinä huolehdit lapsonen

Mitä sinä huolehdit tulevastasi,
aina on onni matkassasi,

jos onkin hetkin kuin jotain puuttunut,
mielesi jo siitä vaikka suuttunut,
…ei kuitenkaan ole mitään sinulta puuttunut.

Ei ole puuttunut nytkään,
kun uutta taas katsotaan,
tulevaa eteen rakennetaan.

Vanha on taas jäävä taa,
vaikka niin ihmiset sinua rakastaa,
…se on jäävä taa,
edessä uutta, vielä entistäkin parempaa.

Siksi, älä huolehdi sinä lapsonen elämäsi tietä,
katso, onhan se piirretty eteesi kuin ennenkin,
elämässä voi tapahtua ihmeitä,

samoin kuin silloin, kun ympyrää pyörit,
kodissasi onnettomana hyörit.

Olihan se siinä, aikanasi näit,
sen elit tänne, eloa uutta hait.

Nyt on hetki samanlainen, ohjaus edessä kuin taivainen,
aukeaa tie, vapautuu paikka,
löytyy oikea aika astua tehtävään uuteen,
matkata hetki outoon tulevaisuuteen.

Tämän sinä jo tiedätkin, sen sisälläsi tunnet,
joten…. pois huoli ja murhe, minne ikinä kuljet.

-joku

--- 

03.02.2007
Sanojeni maailma

Minä kirjoitan kirjoitan vaan,
sanoja maailmaan,

eletystä elämästä,
toiveista, haaveista,
mistä ikinä ne tulevatkaan kuin valmiina.

Joskus ne kuulijalle sopivat,
joskus sopimattomat ja maailmaan kuulumattomat,
joskus ehkä loukkaavat,

vaan silti minä kirjoitan,
jokin minulle luo uskoa
antaa varmuutta olla rohkea.

Kaikella elossa aina paikkansa,
vaikka en tiennyt, oli oikea aikansa.

Loi uskoa yksi ikäihminen,
silmin kostein kulki miehensä rinnalla kaivaten,
minä kuvasin yötä kahisevien lakanoitten.

Minä kirjoitan sanoja, sanoja vain,
ehkä kuvittelin tai totta elin,
toinen omissaan kulki muistoja miettien.

Siksi uskallan kirjoittaa,
elää ja lukea,
sanoilla sopimattomillakin sieluja tavoittaa ja tukea,

sillä mistä tiedän, mikä sana,
mikä lause, mikä ajatuksen pätkä, mikä tunnelma
sinuun osuu ja avautuu mielesi muisto ihana,
tai tulevasi unelma.

-harri

--- 

22.01.2007
Minä mietin

Mietin, mikä minut ensin valtaa,
ihmiset ihanat, vaiko rakkaus,
elon uusi tie, vaiko sydämen kaipaus,

vaiko lie elämän vapaus,
kun edessä sellainenkin muutos,

vaiko vapauden haikaus, jos tässä hyvin käy,
tulee vaikka nimeä, eikä miestä hiljaista enää missään näy,
kun matka paikast' paikkaan käy.

Niin, miten minun tässä käy...

vai hiljenenkö taas paikalleni kasvamaan,
sanoja oppimaan ja elämää rakastamaan.

...kuuntelemaan, miten minun mennä tulisi,
että toisten sydämet rinnallani sulisi.

Kun en tiedä, vaikka tiedänkin,
kun en usko, vaikka uskonkin,
kun toivon, vaikka pelkäänkin,

niin minä luotan, tässä vielä hyvin käy,
onhan rinnalla joku, joka ei kelleen näy.

-harri

--- 

10.01.2007
On sillä voima ja suunnitelma

On sillä (elämällä) voima ja suunnitelma,
kun niin kaukaa voi toiselle rakkaan tuoda,

jostain aikojen ja matkojen takaa,
sitt' kohtaavat, ja niin kylki kylessä onnessaan makaa.

Toisen toi pohjoisesta, toisen etelästä,
molemmilla kaipaus ymmärtävästä sydämestä,

ihmisestä mi sisimmän tyhjiön täyttää,
haluaa kuin näyttää:
on minulla suunnitelma, …on minulla,
ihana katsottuna sun rinnalla.

Toisen toi idästä, toisen lännestä,
puhun nyt isästä ja äidistä,
isän Hesasta ja äidin Karjalasta.

Oikein piti sota sytyttää, ett' kohtais nuo toisensa mutkain jälkeen,
mietin, kyllä tarvittiin paljon järkee,
ett' toteutui tuo, mikä toi toisen toisen luo,

josta sitten syntyi tää kumma mies,
jolla aina on kuumana sanojen lies.

Sotako mun tähteni, ett' elämään tulisin,
syntyisin, kasvaisin, sanoihin viimein oppisin.
…ja sitten minäkin pois kuolisin.

-oman napans' ympärillä häärivä

--- 

07.01.2007
Runoilijan paljastus

Pitää kait oikein julkisesti paljastaa,
en minä surussa kulje jos vaikka sanani raskaita lie,

ilossa kulkee tänään mun eloni tie.

Onhan täss' taakka ja ajateltavaa,
ois rinnalle ihminenkin joka rapsuttaa,

On työtäkin tänään,
tosin, en huomisesta tiedä,
antaa elämän viedä ja näyttää,
missä tahtoo tällaista elämän kulkuria käyttää,

missä sanoja ois tarjolla joita kirjoittaa,
missä ihmisiä silmin kirkkain virvoittaa,

missä sais' runoja jakaa ja esille tuoda,
missä elon ihmeellisestä maljasta uutta juoda.

Muutoksissa ja melskeissä siis,
elämän ihanuudessa, muusta nyt viis.

Ilot ja surut toistaan seuraa!
näin joku laulaa…

Koneen ääressä yksin naputan,
aikaisempia kirjoituksia arkistoistani kaivan
ja niillä lukijoitani virvoitan… niin toivon,
vaiko vain masennan.

-runoilija

--- 

Pidä lippu korkealla

Pidä lippu korkealla, sinä sanoit,
kun näit minun kärsivän.

Mun lippuni on milloin mitenkin, älä siitä välitä,
milloin ylhäällä, milloin alhaalla,
monesti nuokkuu puolessa.

Vaan katsohan, ystäväin,
ei sanat liput liehuen kulje,
kun ylhäällä näkyvästi hulmuaa,
silloin tukka liiasta ilosta liehuaa.

Kun lippu on alhaalla,
olen sanojen haun matkalla,
tiellä raskaalla arvokkaalla.

Kun puolessa roikkuu,
sanat kuin taivaista putoavat,
satavat kaatamalla mun sanojeni laariin.

Niitä jo runsaasti on,
kosteina kyynelten läpi tulleina,
elävinä ja odottavina,

jospa löytyisi se mylläri joka sanani jauhaisi,
leiväksi leipoisi,
elämän iloksi ja onneksi,
ihmislapsille ravinnoksi.

-harri

--- 

Hellät kädet

Oi, miten minä rakastankaan vastustavia voimia,
jotka minut kuin hulluuteen piiskaa,
sanoihin suuriin, sattuviin ja osuviin.

Kuinka rakastankaan vastustajaa,
joka minua tielläni eteenpäin tahtomattaan auttaa.

Siksi toivon, että tää voima käsien mikä sitoa täytyy,
välittyy ulos muuta tietä,

se silmiin siirtyy,
sanoihin suuriin ja taitaviin,
viel' suuremmin ja laajemmin apua antaviin.

Ma kiitänkö, kun käteni sidottiin,
voima sisälleni pakattiin,
kun se räjähdyksen lailla leiskuviin silmiin nousi,
joita kyynel sammuttaa,
ja sanoihin mitkä toisen silmässä surua sammuttaa.

Oi kiitos, sinä kateus,
joka minut kuin kiivauteen piiskaat,
sanoihin parkuviin,
uusiin kasvaviin parantaviin,

ihmistä hiljaista ja kärsivää auttaviin,
elämässä kantaviin,
rinnalla rakastaviin,
laupeisiin, armahtaviin.

Oi, miten minä jo toivoinkaan kun minut herätettiin,
ett' voima kaikki silmiin ja sanoihin siirtyy,
että voima kaikkineen vain paperille piirtyy.

Siten tavoitan minä ihmisen mi kaukana on, ei lähellä vainen,
onhan jokainen mun sanojeni satavien kohde
iloinen tai jotenkin raihnainen.

Vaan jätä kuitenkin yks' ripaus voimia käsillein,
voihan olla jossain viel' joku,
joka toivoo ja tahtoo mun lähellein.

-parantavat kädet

--- 

Kaivopihan suihkulähteellä

Minä istun tässä Kaivopihan suihkulähteellä,
…yksin,
ja elämääni taas hetken mietin:

Tuoss' on tanssipaikka mihin kohta pujahdan,
hetkeksi johonkin syliin kaipaavaan,
ei minua, jotain muuta ehkä,
vaan voihan olla, että olen jollekin "vähän aikaa hän",
samoin hän minulle.

Juovun hieman matkapullostani,
voimaksi otetusta,
iloksi ja energiaksi,
elämän paoksi,
itkun karkotukseksi,

…ikävä rakasta joka lähti,
pois otettiin jotta minulla hyvä olisi,
että kasvaisin ja uusiutuisin,
… voi helvetti!

Eikö todella ole muuta tietä kasvaa kuin ihmistä ilosta riisua,
rakas rinnalta riistää.

Voi näitä elämän lakeja,
salaisia asetuksia:
riisuen kasva,
koetellen vahvistu,
poistaen uudistu.

Mistä saan voiman tuohon,
tälle hulluuden tielle,
sekavalle mielelle.

Niin mistä, taivaastako, vai jostain sen nimisestä,
sillä matkattavahan tätä on, tätä ihanaa kuin perkeleellistä kasvun tietä,
joka minut runoilijaksi valmistaa ja kasvattaa,
niin, … kasvattaa.

Olen onnellinen kasvusta,
surullinen sen kustannuksista, hinnasta jonka se vaatii,
sisimpäni välillä kuin tyhjäksi kaapii.

Sitten taas sen täyttää,
tahtoo näyttää, uutta, uutta…
ettei pilaannu sun sisin,
ettei happane sanojesi vesi.

Siksi on tää kaikki, kasvuksi, uudistukseksi,
elämäksi, elämäsi tavaksi,
sanoiksi,
lohdutukseksi, avuksi autettaville,
elämän kasvattamille rakkaille,
sen pienille kulkeville,
ihmisille armaille,
aina jonkun rakkaalle.

Siin' on taas sun paikkasi,
tehtäväsi, jota salaa kyselit, kun tähän istahdit ja pullosta voimaa naukkasit,
jotain mennyttä huokasit .. rakastit,
itseäsi elämästä armahdit.

-harri

--- 

Runoilijan tien lupaus

Riistää, raastaa, tää elämän tie,
tää ihmeellinen ja outo runoilijan tie.

Piirrä muistoon, miten elämäsi kulki,
tuo kaikki kauniit muistosi julki.

Siin' on sun runoilijan tiesi,
iloa, onnea, mukanasi ain hetkin kanna,
toiselle rinnallas' kaikki elämän ihanuus anna.

Ja sitten, kun kaikki taas otetaan pois,
suru suurempi ei olla vois.

Siinä on viisaus ihmisen,
kasvaa päiviesi myötä,
on se kovaa, vaan niin ihanaa työtä.

Päiväsi päässä sinä ihmettelet vain:
Kuinka kauniin osan minä elettäväksi sain,
kuka kirjasi minulle tällaisen tien,
kuka valmisti eteeni näin suloisen tien.

Kasvoi viisaus, ymmärrys, elämän alan,
teit lähteissäsi kuin ikuisen valan:
"Minä tahdon, minä tahdon kulkea tään runoilijan tien,
minne ikinä se minut sitten vie."

Sen lähteissäsi lupasit, muistathan, muistathan…

Ja minä lupasin, sinua siunaan, sinua siunaan…

Ilosi nouki matkasi seasta,
suru suuri on tuttua sulle,

vaan voi, miten paljon apua tuovat sanasi elämän raskautetulle.

-?

--- 

Olenko hullu

Joku voi miettiä minua,
olenko hullu, kun jaan tunteita.

Niin tekee rakkaus,
sisälle annettu kipinä,
sen Rakkauden pieni tuulahdus
elämän iloinen vipinä,

haluaa toisia auttaa ja kantaa,
helpotuksen toisen tunteille antaa:

"En ole yksin, en ole ainoa", hän, ihminen, ajattelee,
kun omissaan kieriskelee.

Sanat kasvavat mun sisälläin,
tekojen kautta todeksi muuttuvat,
vuorilla, laaksoissa, kasvavat,
maahan hellästi satavat.

Siis, olenko hullu, kun jaan tunteitain,
sanoja elämän matkan.

Ei, …ei oma valinta se ollenkaan,
sain vain eteeni tällaisen kartan:

"Tee, auta, kanna toista,
elämä hetkin suurenmoista,

jos on raskastakin, niin muista,
jossain on aina syli, siihen pääsi paina.

-runoilija

--- 

2.1.2007
Sun tähtes' vain

Älä huoli, ystäväin, en minä sure enää,

sun tähtes' vain tätä taakkaa kannan,
sun tähtes', ett' sinulle kaipauksen sanoja annan,
ett' omaa ikävääsi käsitellä voisit,
ett' elämä ois kuin toivoisit.

Sun tähtes' vain,
…sun tähtes' vain.

Katsos, on kai se surukin pois surtava,
sisäinen tila käsiteltävä,
rauha mieleen palautettava,
terveys saavutettava,

sillä ikävä on kuin sairaus,
mielen syvä kaipaus,
…se on kuin sairaus,

ja viel' pahemmasta päästä,
se ei ihmistä säästä vaan voimia syö,
elimistölle kova työ.

Jos et siitä jo pian pääse,
tää maailma sinua sairaudella vakavalla lyö,

sillä ikävän takana makaa kuolema,
sisäisen syvä masennus on ihmisen huolena,

ja se sisäisen masennus etsii pakoa,
valitsee pian: en jaksa, …tuu kuolema.

Siks' on tärkeä tää ikävän vapautus,
ett' ihminen näkisi taas,

etsisi elämän päiviä uusia,
ei rämpisi liikaa muistojen maass'.

-harri

---

01.01.2007
Lukijalleni,
Sinulle, sanojeni kuulija,

olet kulkenut tietä mun rinnallain,
ehkä ihmetellyt,
ehkä itkenyt mun kanssain,
hetkin nauranut,
…tai heti alkuun hyljännyt,

kysellyt,
mikä on tuo mies min kuvasta ei selvää saa,
sanoilla kauniilla vain ratsastaa,

milloin kulkee niin syvissä, et-tä,
juo elämän karvasta kalkkivettä,

sitt' jo toisessa hetkessä pilvissä liitää,
kaunis nainen sylissään tanssiparketilla kiitää.

Mikä on tuo mies joka sanoja syytää,
ajatuksensa syvissä kaukaisissa, välillä korkeimman apua pyytää.

Kiivailee tietänsä joksikin tulla,
vaikk' runoilijaksi, "Oooi, se ois ihana osa mulla".

Kaikessa kuitenkin rinnallasi käyn, tarjoan sanoja elämän tien,
kovissa ja koskettavissa, myös ilosi huumassa sinua vien.

Lukijani, ystäväni kaukainen,
et ole yksinäinen,
olenhan minä täällä, kuljen kanssasi runojeni puutarhatiellä,
siellä rinnallasi käyn,
sinulle sanoissani salaisesti näyn.

-salainen puutarhuri

--- 

Naurava runoilija

Katsot runoilijaa nauravaa,
kuin elon onnessa taivaltavaa.

Ei hän oikeasti naura,
hän itkee sisällään kadonnutta elämää ja rakastaan.

Vaikk' tietää ja tuntee, ei elämä jätä,
on hänellä kuitenkin kova hätä.

Elämä on kovaa, ei siihen turvata voi,
se antaa vain, jos on antaakseen,
pakottaa elämän tilanteet rinnalleen,
se runoilijan tällaiseksi loi.

-naurava runoilija

--- 

Nainen ei miestä tunne

Katselee miestä mietteissään, nainen mi totuutta arvostaa,
joka uskoo elämän arvoihin hyviin ja tunteisiin syviin.

Hän katselee miestä ja arvostaa,
...vaan voiko luottaa.

Luottaa mieheen niin menevään, sanojen taitajaan,
kauneuden arvostajaan,
vapaaseen mi liitää elämän vapauden teitä,
ei häntä murheet enää peitä.

Voiko arvostaa kun elämäänsä raotti ja sanoillaan sisintä kosketti,
naista satutti tahtomattaan,
totuutta kaikkea paljastamattaan.

Voiko luottaa vaikk' sanoo niin hyvä olevansa,
jääkö, pysyykö, vai lentääkö taas kun rauha riidasta on maas.

Ei tunne nainen miehen sisintä, ei tiedä mitä elämältä etsii,
ei tiedä miten on tietään käynyt, ja miten käy,
ei päämäärä vieläkään edessä näy.

Tie outo on monelle, vaikea ymmärtää,
käsittää voimaa niin suurta, kuin elämän alkujuurta,
kuin jumaluutta, mist' sanat monet alkunsa saavat,
miten kulkevat ne kuin kuumat laavat.

Miten koskettavat niin miestä herkkää ja hentoa,
että polttaen tulleet ovat sanoiksi muille, elämän raskautetuille.

Ei tiedä, ett' tiensä raskas on, kun on elettävä kaikki,
kehossa kärsittävä, yksin kestettävä ja taisteltava,
ilotkin koettava ja rakastettava,
taas kestettävä kun elämä karsiva.

Ei tiedä, miten tiensä kulkee, ei tiedä miten kulkemaan tulee,
minne menee ja mitä tekee, mitä elämässään saavuttaa,
mitä sisimmässään tahtoo, halajaa.

Ei tiedä, ett' tehtävä on annettu, tie eteen valmistettu tuskainen,
joskus koruton, vaikk' onkin iloja matkassa paikoin,
jo taas kestää raskaat päivänsä vaivoin.

Ei tiedä, ett' tään kautta kasvaa ihminen, avuks' vaivaisten sydänten,
jotka tietään raivaa omissaan, iloitsee, kärsii arjessaan.

Ei oman pään mukaan kulje tiensä täällä, se säädetty on, elää joka säällä.
Näkee auringon ja nauttii siitä, näkee tuomion teoista, sanoista julmista,
kiukuttelee edessä suuremman voiman sen kovista kulmista.

Hän on mies! Hän on mies,
joka heikkona kulkee tään tien ja kantaa raskasta taakkaa.

Vaikk' ilonsa silmistä illoin kiiltää, moni asia ain' sydäntä viiltää,
ei vuotamatta kulje hän päivääkään, kärsimys kasvattajanaan, se riittää.

Sittenkään ei ole onneton, vaan uskoo yhä hän suurempaan,
joka kaiken säätää ja valmistaa,
avun antaa ja kiiruhtaa,
syliin ottaa ja armahtaa.

Ei yksin ole hän, ei yksin ole hän vaikk' yksinäiseltä näyttää,
hän tehtävänsä täyttää ja näyttää:

elo luotu on toisille kasvamaan,
armoa kansalle jakamaan,
sanoja suloisia, kantavia,
uskoa, toivoa antavia.

Täss' on se mies, joka vastaukset ties,
vaikk' ties, sydän kylmä ei kelleen, vaan sylissään rakkauden ies.

-tään kirjoitti kuin huumassa, kärsivä, itkevä mies

---

Elämän mäet

Ei elämäsi ole töissä ja turvissa,
vaan elämän ihanissa kurvissa.

Jos oli eessäs jyrkkä luisu, alamäki,
niin alhaalla suruisa jo edessään uuden mäen ylöspäin näki.

-harri

--- 

11.11.2006
Synnytetyn tie

Ma huomaan,
yhtäkkiä tään ajatuksen suihkussa sain,
kun vastausta elämääni hain:

Mun tehtäväni on vain synnyttää,
uusi elämä käynnistää.

Ensin lapset tärkeät,
elämän välttämättömät,
ett' viisaus lisääntyisi kaikkineen,
ois ymmärrystä pieneen ihmiseen.

Vaan, kasvattaa ketään en valmiiksi saa,
sen elämäntie itse hoitaa.

Sitt' tuli tää hullutus, tää sanojen työ,
se minua nyt kiivaana lyö.

Ensin synnytti mun itseni,
sitten kosketti lähelleni,

nyt elämä sanoja jo kauaksi kantaa,
tavoittaville hetkin onnea antaa,

synnyttää sieluja nukkuvia,
omissaan kulkevia, parkuvia,
antaa lohdun, voi kuolleista nostaa,
syliin hiljaisen, kaipaavan, ottaa.

Hoitaa ne myös mua itseäin,
kylmyyttä poistaa lämmittäin,

musertaa syvää sisintä kera elämän tien,
kasvattaa suuremman sydämen seas ilon, kyynelien.

Nää sanani synnytti mun itseni vain,
rohkeus kertoa, kulkea rinnalla kuulijain.

-synnytetty

--- 

07.11.2006
Kulkee elämä oksia vailla

Kulkee elämä kuin oksia vailla,
ei osu mihinkään,
ei ketään kosketa,
ei kukaan näe,
ei ympäristöä kaunista.

Elo kuin oksia vailla,
ei kukkia mistä kasvaisivat,
ei lehtiä mistä aukeaisivat,
ei paikkaa mihin linnun laskeutua,
ei varsia mihin aurinkoa,

vain juuristo piilossa vaippain alla,
kylmyyttä, yksinäisyyttä, kaikkialla,

hiljaista,
kuollutta,
elämä kuin sanoja vailla,
...elämä ystävää vailla.

"Onhan juuret!
Katso Harri, onhan juuret,
ja millä vaivalla ne juuret on suuriksi saatu,

miten leviävät laajalle,
miten ulottuvat syvälle maahan mistä voimansa saavat,
ei vaikuta sinne oksiston haavat.

Ei ees leikkaus raju mi mieltäsi painaa,
vaik' mietit sitä, eikä anna se rauhaa.

Ei vaikuta leikkaus, se vahvistaa vain,
oksia vailla juuret enemmän voimaa saa,
...ne hiljaisuudessa kasvaa.

Näe tiesi kasvuna vain,
juuret suuret tavoitteenain,

ja annas olla kun kesä saa,
kuinka kauniisti kaikki taas kukoistaa,

miten voimaa uutta ne pulppuaa,
kun hetken sielusi kaikesta levätä saa.

Älä katso lehtiä, älä kukkiakaan,
älä varsia pitkiä huituviaan,

katso maahan, katso miss' voima piilee,
katso missä kaikki kauneus todella on,
alla kuoren mi voimaton,

katso taivaalle miss' alku on kaikkeen,
missä juuret oikeasti on,
sieltä kaikki kasvu alkujaan on."

-harri

--- 

07.11.2006
Herkkä runoilijan sielu

Kuinka herkkä on runoilijan sielu,
ei kuule ei nää, jos sanojen antaja mielen hiljentää.

Yhtenä hetkenä sanat soljuu kuin virtana vain,
hiljennettynä kaipaus sanoihin ain.

Kuka tutkis tään runoilijan tien,
miten kasvunsa kulkee:

istutus, kasvu, kukkain tuoksu, sävel hentoinen,
sitt' ilmestyy kuin tyhjästä leikkaaja taivainen,

leikkaa oksan, leikkaa toisen,
haluaa kasvattaa kasvin uudenlaisen.

Ja kun oikein suureksi jo kasvaneensa luuli,
tyvestä julman leikkauksen äänen kuuli.

Jäi kanto, vain juurensa alla sen,
päälle viel' lumivaippa valkoinen,
…elää piilossa runoilija hiljainen.

Vaan juurensa elää, vaik' kylmä on maa,
muistot ihanain oksien ja kukkain tuoksujen ahdistaa,
juurensa yksinäiset kaipaa,
…aurinkokin katoaa.

Vaan runoilijan sielu luontoa seuraa,
vaikka on kuin kuollut, hän elää ja kasvaa,
voimansa maasta ja taivaista.

Kevätaurinko lumen sulattaa,
kaivaa esiin kannon, juurensa vapauttaa,

tuo ensi silmun, kasvattaa varret,
käynnistyy kasvusto uusi, unohtuu arvet.

Aikanaan myös kukat kauniit,
tuoksunsa kauas kantaa,
onnellisten sanojen maa uudet sanat runoilijalle antaa.

-harri

--- 

07.11.2006
Älä lupaa sanoja

Älä lupaa sanoja, jotka ei omassa vallassasi oo,
joudut vain lupauksinesi ahdinkoon.

Jos ei oo sanoja, eikä tuu,
mieli masennukseen vaipuu.

Vaikka odottais toinen sun sanojesi hellää kulkua,
kuulla miten heläjää soittosi ääni,

anna olla,
ei sanat vaatien,
ei käskien kauneuteen,
on hiljaisen kasvun vaippa nyt sulla.

Siitä tunnet sä runoilijan herkän,
mi aralla tunnolla eessä antajan kulkee,
jos on hiljaista, on hiljaa,

ja taas hetkessä, kuin riemusaatossa,
sanojen kauneus esille julkee.

-harri

--- 

26.10.2006
Nöyryyden tie

Nöyryyttä vaatii, kauhistuttaa,
kun sanat ei käskien kulje,

eivät vain tule vaik' tahtoa ois esille tuoda,
sanojen ihanasta maljasta elämää ja tunteita ahnaasti juoda.

Vaan, jos ei kulje sanat, sinä runoilija raukka,
jos on tyhjä sun sanojesi laukka,

ei auta sun huutosi,
ei kaipuusi sanojen perään,

…uuteen aamuun sanoista tyhjänä herään.

Ei aamun ensi ajatus runoissa kulje,
ei sulje ne syleilyynsä herkkää miestä,

yksin saa kulkea päivänsä sanoja vailla,
pyyhkiä otsaansa kaipauksen hiestä.

Miksi, oi miksi, sanojen haltija,
mua pitää viel' näinkin piestä.

"Ett' näkisit, ei sanojen tie ole oma tie,
ei niitä itsestä etsitä.

Toinen ne sinulle antaa,
hän sinut elämän hetkiin sanojen äärelle kantaa.

Sitten vasta on sanat vuolaat mi elämästä eläen nousee.

Jos olet hiljennetty paikallesi,
jos olet pysäytetty tiellesi,
jos kasvullesi tauko laitettu,
silloin myös sanojen virta hetkeksi taitettu.

Ei ole oma tie, tää sanojen kirjaamisen tie,
vaan kun taas heräät,
se sinua kuin itsestään eteenpäin vie.

-harri

---

Henkinen tie

Sinun tiesi on henkinen tie.
se ollut on sitä aina,

ja kaiken minkä teet,
se vie sinua siihen,
poimii asiansa kaikkialta.

Ei elämä ole iloja onnea vain,
vaan lahja, jonka taivaalta matkaksi sait.

Siks' tiesi ei ole maallinen tie,
se taivaalta kaukaa ohjattu on,

ja tapahtumat mi täällä käy,
ne vain polkuja on siihen,
mikä ei vielä eessäsi näy.

---

Runoilija kuoli

Runoilija katseli menneen perään,
ei löytynyt rakkautta enää.

Runoilija kuoli,
sielunsa herkkä,
on nyt vain kuori pelkkä.

Katselee kuiluja tummia, syviä,
etsii vastauksia,
salattuja tiedon jyviä.

Ei löydy vastausta, ei elämä loista,
ei rinnalla ihmistä toista.

Runoilija kuoli,
hänen sielunsa herkkä,
on nyt vain kuori pelkkä.

-runoilijan kuori

---

Myrskyisä kävelyruno

Apua! Minusta tuntuu että halkean,
mistä löydän pian paperin valkean.

Ei lopu, ei hellitä, tää sanojen tulva,
tää melkein kuin elämän surma.

Velloo kuin myrsky, viskoo kuin tuuli,
hajosi sanojen edestä jokin este, jokin mahtava muuri.

Mitkä virrat,
mitkä voimat, mun päälläni käy,
tässä kävelen aamuauringossa, myöhässä,
…ei työpaikkaa vielä näy.

Apua! Mikä on tää päivä,
mikä hyökyvyöryjen hetki,
takana tuskainen elämän retki.

Aloitti sanat nää hississä tullessa,
ja jatkuu, jatkuu aina vaan,

…just' nyt oon perillä työpaikassa.

-harri

---

Olenko rohkea vai hullu

Sanoit, olen rohkea kun puhun omistani,
kun elän rinnallasi mun elämää,

kun avoimin silmin ja mielin
kuvaan sen virkeätä vilinää.

Hullu! kun kaikkea kuvaat,
sinua vielä haavoittaa voidaan, sinä ajattelit.

Nii'in…

vaan mun haavani vuotavat koko ajan,
antaa vain kaikkien sulassa sovussa vuotaa,
ei uutta haavaa edes huomaa,

sillä vuotaahan siinä samalla muutakin,
vuotaa sanoja elämän ihanan,
sen surujen, kosketuksien.

Vuotaa, vuotaa…
minulla kaikki vuotaa,

ja silmieni kyynelet, joita et nää.,
ne ovat mun yksinäisten iltojeni ruokaa.

-harri

---

Olen tullut näkemään

Olen tullut näkemään,
vaikkei tätä ehkä kukaan uskokaan,
että sanojen vuoksi minulle jotain yllättävää annetaan.
Kun sen kirjoitan, ongelma pois otetaan.

Otetaan joskus heti, ja vain säikähdyksellä pääsin.

Mitä ihmettä se oli, mikä päälleni yltyi,
- ja sanoja paljon syntyi.

Sitten meni menojaan,
paperilla kirjattuna tunteet ja vaivat.

Hikipisaroista, itkuista,
syvistä mietteistä ja paruista,
voimansa ja sisältönsä saivat,

on kuin ois myrsky mun ylitseni käynyt,
tuli jälleen tyyn,
huokaisten kiitollisena palannut
terveen elämän syleilyyn.

Joskus on kestänyt pitempään,
lyöty miestä kuin olan takaa.
Ihan riutuna vuoteellaan makaa.

Itketty, mietitty, kivuissa pyöritty,
järkikin melkein menetetty,

ja siitä kaikesta kirjoitettu.

Nähty sen syöverin reunat,
hetken matkaa jo pudottu,
alas pohjalle kurkittu,
ei onneksi pohjaan asti nähty,
ei tietä perille asti käyty.

Aavistelin vain tuon kaiken,
tuon näkökyvyn kait jostain lahjaksi sain.

Noista syövereistä,
noista montuista on minulla muistoja vain,
ne tallessa ovat mun kirjoituksissain.

Onhan ilokin mukanaan vienyt,
hellin tuntein ja hyrskyin olen elänyt.

Kirjoituksensa niistäkin mun jälkeeni jää,
sekoaa onnestakin tään pienen pojan ymmärtämätön pää.

---

Nyt katson tätä vaivaani, joka hetkeksi on laantunut.
Tämän kirjoitukseni tähdenkö vain,
jonka nyt aamun ensi ajatuksena mökillä muistiin kirjata sain.

Vai, vieläkö enemmän mun kirjoittaa täytyy,
lomani pilata,
ihanat suunnitelmani yli silata,
elämää taas kerran vihata,

ja toivoa, anoa,
ett' tää vaiva olis vain väliaikaista.

Oi, armahda!
Onhan kesä, ja elämä niin kaunista.

-harri

---

Elämän turvattomuutta

Eilen mun mielessäni taas välähti,
miten minä pärjään tään elämäni läpi.

Turvattomuuden tekijöitä on niin monta,
talous,
terveys,
asuminen,
elanto,
työ…

Jos niitä nyt miettimään käy,
ei rantaa, ei elämän turvaa, missään näy.

Olen ajatuksineni pian taas myrskyävällä merellä,
jollain huteralla veneellä.

Ajatus ei rauhaa anna,
ei pohdiskelu sillä, mitä tuleva ehkä tuo,
kuinka kauan rakkaani viel' tulee mun luo.

Onko työtä tulevassa,
onko rahaa,
toteutuisiko jo vihdoin mun unelma,
vaiko vasta kun olen taivaassa.

Ajatus tulevasta vain uhkiin siirtyy,
miksi ei onnistumisiin, mahdollisuuksiin,
vaikka niitäkin minun eteeni piirtyy.

Miksi pelkään päiviäni,
etteivät toiveitani täytäkään,
odotuksiani, unelmiani.

Jos jäänkin vain tyhjän päälle touhuilemaan,
kannattamattomia omiani.

Jos ajattelen tulevaani, minä huolestun,
elämän epävarmuus edessäni, ...masennun.

Mutta jos silmäni nostan ja katson ulos ikkunasta,
näen kesän kauneimmillaan,
ruusujen meren ikkunani alla,
kauneutta kaikkialla.

Ei juuri nyt puutu mitään;
on ruokaa,
on juomaa,
oma koti, mökkikin,
on auto, rahaakin,

…työtäkin,
…unelmakin.

Tänään minulla on kaikki mitä elämääni tarvitsen,
ei puutu mitään.

Olen rikas, olen onnellinen.

-

"Älä ajattele niin paljon,
älä huolestu turhista, älä tulevista.

Katso taaksepäin,
onko jotain puuttunut siellä,
oletko kulkenut yksin,
oletko ollut onneton tiellä.

Oletko ollut jotain vailla,
onko sydämesi ollut tyhjä,
vaiko täytetty rakkaudella.

Kaikkea on ollut aina.

Miksi nyt loppua täytyisi tään turvan miss' kulkenut oot.

Miksi käsi hellä ja kasvattava sun päältäsi otettaisiin pois.
Olisiko se kiitollista elämää jos niin ois.

Ole luottava,
tulevaisuuteen turvaava.

Kyllä se sinusta huolen pitää kuten tänäänkin, kuten näet…

Kuulitko… yks' lintu oksallaan lauloi,
ei puutu siltäkään mitään,
...miksi siis sinultakaan.

---

Taas on itkut itketty

Taas on itkut itketty,
yks' ihana iloittu mun sylissäin,

…ja uurteet ne kasvaa mun kasvoillain,
jokin kai kasvoi mun sisälläin.

Elo on niin kasvattavaa,
ja viisautta antavaa naisten kanssa…

niin…

niin paljon, niin paljon,
ihanaa onnea rinnallaan antaa,
vaik' pelkoakin, …ja surua,
matkassaan kantaa.

Vaan ei anna,
ei anna mun pitkään nauttia,
ei elämää yhteistä kauas katsella,
kun jo ottaa taas rakkaan pois,
jotta jotain uutta viel' antaa vois.

Kuinka raastavaa,
kuinka kuluttavaa,
kuinka ihanaa,
kuinka kammottavaa.

Mä kestänkö viel'…
tään runoilijan tien,

kun rinnallani mikään ei ole pysyvää,
ei mitään säilyvää,

yks' ystävä vain mun rinnallain käy,
se on jatkuva muutos,
ei mitään muuta juuri nyt näy.

-runoilijan tien kulkija

---

Köyhä unelmoija

Nousiko mun eteeni mun köyhyytein,
nousiko arvoton asemani aivan,

nousiko tekoni, elämäni, entinen,
eikö arvoa ole tiellä vaivan.

Silmin katsoo hän maailmaa,
etsii, etsii, jotain muuta tulevaa,

ei arvosta pientä, ei nöyrää,
joka pyörittää omaa pientä elämän pyörää.

Ei aukea, ei aukea, tää suunnitelma,
tää sanojen maailma toiselle,

mieluummin antaa itsensä toisaalle,
kuin köyhälle kulkijalle,
sanojen arvaamattomien taitajalle,
unelmia kaipaavalle,
totuuden etsijälle, ihmisorpojen auttajalle.

Ei kelpaa tää tie, mi onnea tuo,
vaik' ei se ilman taisteluja tuu mun luo.

Ei kestä toinen, ei kestä, masentuu mun matkastain,
kun kestää, kestää, tää sanojen kulku ja suosion odotus vain.

-harri

---

Aamuinen kiivaus

Mun kiivauteni väsyttää minut,
minä pelkään,
jos vielä vaikka painaa mun selkää.

Olen kuin taistelussa,
kuin kiivaudessa näyttää:

Minä olen, minä tulen,
minä olen, minä näyn,
minä elän!

Jos olenkin kärsimään joutunut sen tähden,
kun en ole mitään,
ei julkista arvoa ei asemaa,
ei kaapua arvokasta päälle pantavaa,

olenhan vain pieni tällainen,
herkkä, hellä ja lämpöinen,
mies oppimaton, hiljainen.

En hyväksytty seuraan rikkaiden,
en viisaiden, kouluja käyneiden.

Siin' eteenkö nousee tää kastien jako,
joka paperilla seisoo, se paperilla on,
ken elämällä seisoo, se elämän on.

Vaan kiivaus, kiivaus, mun sisälläin,
piiskaa mua eteenpäin kuin näyttämään:

Minä olen, minä olen! Minä elän!

Ja sanat jotka sisälläin vellovat,
jotka minua kaikki tullessaan syövät,
ruoskivat ja lyövät,
ovat mun osani vain,
jonka taivaalta lahjaksi sain.

Siin' on mun arvoni maallinen,
arvo yltävi taivainen, niin luulen,

ei omissa käsissä oo yksikään sanani,
ei tekoni maallinen,
ei silmäni katse, ei kosketus hellä,
ei kirous, ei perkele,
ei nyrkki hellä.

Papereitta kuljen mä tieni tään maan,
kaivan kuin raoista rakkautta,
rakennan armahdusta niin pienille kuin suurille,
ilon kukkuloille ja surujen muurille.

Siin' on mun virkani vain,
sanat, jotka jostain muualta yksinäisin hetkin sain.

Olen paikallani, olen ominani,
olen yksin mun Luojani kanssa,

joka rakensi, valmisti, synnytti aikanaan,
lähetti sanojaan maailmaan kantamaan.

Vaan kantaja…, niin…, kantaja…,
ei helpolla pääse,
astia särjettävä, puhdistettava,
turhasta kaikesta putsattava,

jotta välittyisi vain se hyvä tahto,
se rakkaus,
se kiivaus pahaa vastaan,
se julmuus julmuutta vastaan,
se ilo tuskaa vastaan,
tuska turhaa iloa vastaan.

Siin' on mun tieni, se nähkää kaikki,
uskokaa, arvostakaan jos ymmärtää taidatte,
minä, raukka, kärsin vain,
kun te elämästä nautitte, haaveksitte ain.

Haaveksinhan minäkin,
haaveilen naisesta rinnallain,
haaveilen sanoista viel' osuvammista, taitavammista,
syvemmistä, rautaisimmista,
hellemmistä ain' hellemmistä,
sisällä vaikuttavista, parantavista,
elon onnea jakavista.

Siin' on mun paikkani, kuka sen näkee ja ymmärtää,

anteeksi tää kiivaus aamuinen,
mies väsynyt, …tänäänkin sydän yksinäinen niin yksin jää.

-pieni hellä ja lämpöinen

---

Oi kuinka kauan

Kuinka kauan minun täytyy kirjoittaa näitä sydämeni sanoja,
näitä veren punaisia, pakahduttavia,
näitä itkun sekaisia kauheita.

Kuinka kauan kärsiä, minä kysyn jo,
kun tunnen, minun voimani vähenevät,
miten rintaani sattuu,
miten sydän vain vienosti lyö,
sen käynti on kuin raskas työ.

Kuinka kauan mun pitää kirjoittaa näitä perkeleen sanoja,
jotka jokainen repii mun sisuksiani,
kastelee poskiani,
vavisuttaa mun jalkojani.

Oi kuinka kauan, Elämä,
minä kärsin, etkö näe, minä kärsin!

ja sisukseni palaa,
eikä kukaan minua murheessani hellästi halaa.

Oi kuinka kauan?

Lohduta edes jollain,
sano että siunaus on tulossa tään sateeni jälkeen,
kyynelsateeni, joka kastelee minua päivin ja öin,
ja maa on kuitenkin kuiva,
ei kasva siitä elämää, joka on niin nuiva.

Sano että vaivaisi jälkeen sinä levon saat. Sano!
Anna edes lupaus pieni,
lohdun sana pieni,
joka tänään tässä pelossani ois niin kaivattu ja suuri.

Sano! En kuule sinua. Sano!!
Voi helvetti... sano!

- Onhan se paikka kova kohdallasi kuka sen kokea taitaa, tai muistaa. 
Ei anna se rauhaa, vaikk' hetkin on poissa,
sitt' jo taas yllättäen kimppuun hyökkää jostain mitättömästä.

Vai lohtu sinulle, poika, lohdun sana.
Katso, sinulla on kaikki mitä tarvitset, nyt tämä surukin.
Sitäkin tarvitset kasvusi tiellä, etkö näe.

Katso kättesi työtä, kuuntele sisimpäsi ääntä,
eikö siinä ole sinulle lohtua kun voimasi kasvaa,
kun sanasi oikeat, kovat ja lempeät, muuttuvat,
vaikka jotkut viel' siitäkin suuttuvat.

Eikö lohduta sinua tää tie, jolla kuljet.
Jota kulkenut olet jo pitkään, vaan joka jo päässään häämöttää,
täällä minne sinut on nyt tuotu. Eikö se lohduta.

- Ei! ...Tai lohduttaa se vähän, vaan ei poista se ikävää. 
Minkäs sille teet, sinä viisas, joka heittelet minua kuin riepunukkea reunasta reunaan.
Iloista en valita, mutta näistä surun päivistä kyllä.
Niin kuin nämäkin nyt, kotimatkalla tässä Sörnäisten rantatiellä.

- Pitäisikö ikäväkin poistaa?

- Pitää! Ja heti! Minä en kestä.

- Entäs sitten ne sanat, jotka ikävän kautta, vain ikävän kautta, nousevat.

- En tiedä...

- Jos niissä vaikka kuinkakin suuria asioita olisi toisille kirjoittaa,
samassa kulkeville,
rakkaansa menettäville,
yksin eläville.
Eikö sekään sinulle kelpaa, eikö lohduta.

- ...

- Muista anomuksesi ääni. Lue muistoistas, miten olet halunnut kasvaa,
löytää yhä vain kauniimpia sanoja, olla aina vain hellempi ja herkempi.

Miten olet ollut valmis kulkemaan tään tien maksoi mitä maksoi.
Miten olet halunnut kasvaa yhä paremmaksi ja taitavammaksi, maksoi mitä maksoi.

Tässä on nyt yksi maksu. Maksatko tämän hinnan, vai jätätkö maksamatta.
Jää sitten myös palkka saamatta.

- ... ei palkkaa pois!  Se suru vois olla vielä suurempi kuin tämä, jos se jäisi pois. 
Jos tie tähän päättyisi ja kasvu kaikkineen.

Hyvä on, minä maksan tämän hinnan, minä luovutan pois omaani, että saan tilalle jotain muuta,
kaivattua, anottua, ryhdyttyä, etsittyä.

- Oletko nyt lohdutettu... Katso kättesi työtä.

- Olen. Vähän. Vaan tää suru, mitäs sille...

- Se on sitä hintaa. Maksa pois.

- Mutta...

- Niin, sinä kyselet milloin uusi tie rinnallas ois. Tämä on tie, sitä käy, vastaus ei vielä näy.

Vaan yks' hetki vain,
yks' silmän katse,
yksi käden kosketus hellä,
ja hän siinä seisoo sun edessäsi.
Sanoo sinulle sydämessään: katso, rakas.

---

Tää nousee vielä mun eteeni

Tää nousee vielä mun eteeni,
tää runojen palo,
tää elämäni valo,

joka syöksee sanoja virtanaan öin ja päivin,
vaik' en pyytäiskään…

Se nousee mua vastaan lailla vainoojan,
lailla kateellisen kuopan kaivajan.

Ei hyväksy, ei tahdo,
ett' mun sanani kulkee,
kauneudellaan läheisen syliinsä sulkee.

Keksii syitä ja syyttää,
vaik' välitän vain sanoja kirkkaan veen.

Ei tahdo, siksi vain rääkkää,
yrittää mun päiväni hurmaisat päättää.

Vaan eipä tiedä hän...,

mitä suuremmin mua vainotaan,
sen enemmän mua sanoilla siunataan.

-runojen orja

---

Syntymisen tuska

Kirjailijan syntymisen tuska,

pois, irti, äidistään,
turvaisasta olostaan,

ulos vain maailmaan,
uutta elämää kasvamaan.

-harri

---

Viikon tie

Kysymyksiä, kyyneleitä,

itkua, parkua,
yksinjäämisen pelkoa,

rakkautta,
anteeksiantamusta,

iloa ja kiitollisuutta.
toivoa ja toivottomuutta,

läheisyyttä ja syvää kaipausta,
eron tuskaa,
rakkaan perään haikausta.

-väsynyt

---

Miksi?

Minä tietäjälleni soittelin hädissäin,
kun tuska mua täyttää alkoi,

hän näkisikö samoin kun minä säkeissäin,
kun ikävä sydäntäni halkoi.

Tää annettu on Jumalalta,
että kokisin ja tietäisin nää tuskat ja tunteet kun yksin jää,
ei tarkoitus ollutkaan tätä suhdetta tään enempää.

"Kirjoita kaikki, kirjoita kaikki", sinä sanoit,
ja kaikesta paljon enemmän näit.

Toisen elettävä on omaa elämää,
etsittävä elämänsä rajat,
ominaista hälle lie,
mihin ikinä se sitten vie.

Itsekin kirjoitin taidollain,
mitä ymmärsin minä tästä,
nyt päälläni painavasta ikävästä.

Saman tiedän ja tunnen itsekin,
aivan niin kuin sinäkin,

ei hyväksi ole tään pidempi jatko,
edessä raastava ihanuuden katko.

-

Mikä myllerrys,
mikä sanojen tulva mun sisälläin,
kun yllättäen ihan yksin jäin.

Vaik' toivokin kasvoi,
eroa uumoilin säkeissäin.

Ero ennakoiva niistä heti alkuun piirtyi,
ei kokonaiskuvaa syntynyt,

liekö tää onkin pidempi prosessi,
ikuinen ystävyys,

paluu takaisin joskus,
turhan matkan ilo, pieni syyllisyys.

-harri

---

Ei mitään puutu

Makselen laskuja… kuluja, kuluja vain!
Huolestun,
miten on mun arkeni, tulevain.

-Yhäkö vain sinä mietit sun päiviesi määrää,
miten elämäsi hetket,
miten ne häärää.

Miten riittävät rahasi kaikkeen,
oletko onnellinen.
Oletko ehkä pian rahaton, surullinen.

Älä mieti, poika, ei mitään puutu.
Ei kukaan sinulle suutu.

Tee tekojasi vain ja ihmistä ilahduta.
Siin' on sun virkasi, tehtäväsi,
ole onnessa aina.

---

Kannattiko maksaa

Kannattiko maksaa, minä kysyn itseltäin,
se hinta, minkä yksin elin.
Kotonani työttömänä, kuin kaikesta irti, taistelin.

Kannattiko kasvaa sanoihin,
oppia kuulemaan sisintään.

Rakentaa kuin yhteys suurempaan,
tutustua sanojen maailmaan.

Olla paikallaan ihan hiljaa,
leikata sanoja kuin kypsää viljaa.

Kannattiko maksaa se hinta kärsimyksineen,
riisumisineen ja pukemisineen,
itkuineen, huokauksineen,
pelkoineen ja tuskineen,

kun ei nähnyt mitä edessä on,
elo turvaton,
vaikka rinnalla toinen seisoikin,
sanojen suuri antaja,
ikuinen maailmojen kantaja.

Hän katsoi minua aamusta alkaen,
sanoi hellän sanan.
Kantoi yöni matkallen,
siivillään suojaten.

Vaan silti minä pelkäsin,
olin uskoton, toivoton, turvaton,
vaikka minulla maailman suurin turva on.

Kannattiko maksaa tämä tie,
joka tänään on tässä,
kuin alussa vasta,
minua ties minne vielä viemässä.

-kiivailija

---

Uudelle tielle

Kuinka hermoilin muutosta elämän,
kuinka odotin ratkaisua vaikeaa.

Kuinka olinkaan onneton,
oli elämä niin haikeaa.

Ja sitten…,
yhdessä hetkessä kaikki muuttui.

Yksi puhelinsoitto,
yksi tapaaminen,
yksi uuden ihmisen kaunis sana,
oma hellä hymy,
elämän hetken halaaminen.

Ja se oli siinä!

Kuin olisin auton ratista kääntänyt itseni uudelle tielle.
Valoissa vain hetken seissyt ja odottanut punaisten vaihtumista.

Keltaisillakin vielä huokailin.

Kun vihreä vaihtui,
valoissa viel' tuntemani tuska haihtui.

Kaasun painallus,
pieni käännös vain,
lähtemisen uskallus, onnen toivotus,
uuden tien eteeni sain.

Uudella tiellä on uudet maisemat,
uudet lämmöt ja uudet puut,
uudet asiat,
uudet sanat ja uudet suut.

Aja poika, aja!
Katso miten kaunis on tie.
Etkä edes vielä tiedä,
minne se sinua vie.

-harri

---

03.05.2006
Eikö elämä päästä minua pihdeistään

Eikö tämä elämä päästä minua pihdeistään,
ennen kuin olen kaiken tään kurjuuden kirjoittanut.
Toisille vapauden sanoiksi varissut.
Muistiin piirtänyt nämä tunteet, nämä huokaukset,
tämän toivottomuuden kaiken mahdottomuuden edessä.

Sekö minun olisi tehtävä.
Siksikö tässä kuin kitua täytyy, että sanat nousisivat kurjuuden pesästä.
Toivottomuuden,
unelmattomuuden,
haluttomuudenkin,
kuin mahdottomuuden syvistä syövereistä,
jossa ei ihmisellä ole enää toivoa paremmasta,
ei uskoa huomisesta,
ei näköalaa tulevasta.
ei piirtoakaan elämän tarkoituksesta.

Sielläkö mun koluta täytyy kuin tyhjiä käytäviä jossain pimeyden laaksossa.
Kuunnella ja katsella toivottomuutta,
nähdä näkymättömiä,
huhuilla olemattomia,
puhutella tuntemattomia.

Virkako tämäkin,
katsella maailmaa alhaalta,
tutkia elämää syvältä,
olla kuin poissa kaikesta ain hetkittäin.
Pukeutua kurjuuden kaapuun,
nähdä oma alastomuus ja turhuus.
Toivottomuus.

Elämän tarkoituksettomuus. Tyhjyys.

Tässäkö kuljen tätä yksinäistä tietä - rinnalla toisten kärsiväin.
Sanojaanko kirjaan vihkooni, papereihini.
heidänkö vuokseen valvon iltani ja yöni.
Heidänkö vuokseen kiristän köyhän vyöni.

Siinäkö tarkoitus elämän.
Katselle turhaa maata ja kadonnutta taivasta.
Etsiä kadonnutta,
eilistä hukkunutta,
rinnalta kadonneita,
muualle elämään menneitä.

Siinäkö mun virkani kivinen.
Siksikö mun kärsiä täytyy tyhjyyden pesässäni,
jossa ei ole mitään juuri nyt,
ei tavoitetta,
ei toivetta,
ei päämäärää.

Jokin hiipuva usko vain jonnekin,
jonnekin… en tiedä minne.

-tyhjien käytävien koluaja

---

03.05.2006
Minä koko ajan tarkkailen

Minä koko ajan tarkkailen. Eihän kukaan niin tee.
Minä tarkkailen, miten elän huomiseen.
Mitä teen että eläisin.
Millä turvaan tulevani.

Minä lasken, miten kaikki riittää ja mihin.
Miten saan ruokaa ja asunnon.
Miten kannattaa elää.
Mikä on viisasta.
Mitä tahdon.

Mitä haluan tulevallani tehdä.
Miten haluan elää.
Vai haluanko, sitäkin välillä mietin.
Mitä se minulle voi antaa.
Onko sillä tarjolla jotain sellaista, minkä tähden kannattaa olla.

Onko rakkaus riittävä perusta.
Onko jokin tehtävä, toive, tulevan haave.
Riittääkö se syyksi elää.

En tiedä.

Kuitenkin mietin elämää jatkuvasti ja vertaan sitä toisiin joilla on kuin paremmin. Ja onkin.

Katson mihin pystyn ja mitä osaan.
Mitä toiset osaa.
Kuinka taitavia ovat siinä ja tuossa.
Miten paljon minulta taitoja, osaamista, puuttuu, vaikka monia osaankin.

Tätä kaikkea mietin kaiken aikaa.
Olenko tässä vai olenko jossain muualla.
Paljonko vuosia vielä on kitkutettava tätä elämää - ja minkä tähden.

En tiedä.

Onko vielä jokin tarkoitus.
Onko jokin syy elää.
Mihin se minua vie, vai viekö minnekään.
Mikä on kaiken tarkoitus.

Miksi yleensä olen täällä. Mitä varten.

En tiedä.

Tätä kaikkea mietin, enkä ymmärrä vastausta.
En enää ymmärrä.
Elän tänään, muuta en tiedä.
En osaa ajatella pidemmälle.
En vain osaa.

En juuri nyt, keskellä yötä, näe tässä mitään järkeä.

Miksi elää täällä elämässä.
Miksi kitkuttaa tätä tarkoituksetonta matkaa.
Miksi olla olemassa kuin ilman mitään syytä.
Mihin mennä, kun ei ole päämäärää.
Kaikki ovet suljettu edessäni.
Ei ole mitään.

Vain rakas rinnalla joka rakastaa.
Hänkö ainoa syy.
Siksi jaksan huomiseen.
Siksi, hänen tähtensä, huomiseen - ja tämän tulevan kesän ja tulevat päivät.

Olisiko muuta tarkoitusta kuin nauttia tää hetki.
Vain tämä hetki.

En keksi muuta juuri nyt, keskellä yötä,
uuden kauniin elämän kevään keskellä, kuin miettiä, 
miksi olen tässä kuin tyhjän panttina elämässä.

En osaa sanoa.

Mikä on kaiken tarkoitus. Miksi olen olemassa,
se päällimmäiseksi jää, kun nyt nukahdan ja uutta päivää odotan.

Ehkä se toisi jotain, joka tarkoitusta antaisi.
Jotain riittävän suurta…

-ahtaalle ajettu ajattelija

---

03/2006
Mietteitä kuin perimmäisen äärellä

Tulihan nyt ajateltua tämäkin,
jos pois lähtisin.
Ihan oikeasti.
Kokonaan.

Kaiken jättäisin,
huoleni,
murheeni,
toiveeni uudesta paremmasta.
Menneitten taakat harteiltani.
Elämän kysymykset.
tarpeet ja tarpeettomuudet kaikki.

Sittenhän se olisi siinä.
Poissa olisi kaiken haikailu,
kuin turha odotus,
kaikki kaipaus.
Rakkaus.

Tänne jäisivät kaikki muut tahkoja pyörittämään,
elämää jatkamaan,
sitä eteenpäin viemään ja kehittämään.

Minä olisin osani tehnyt,
loppuun saattanut.
Valmiiksi saanut, vaik' en valmiiksi kuitenkaan.

Poistunut vain kuin kesken kaiken.
Sanonut hyvästit turhille toiveille,
ystäville,
...ja rakkaille.

Niin..., rakkaille.

He eivät kyllä ymmärtäisi tekoani.
Ratkaisuani pois lähdöstä.

Haukkuisivat varmaan.
Joku ehkä ikävöisikin.
Rakas ehkä suruunsa nääntyisi...

Vaan eihän kaipaajia lie monia,
todella kaipaajia.

Joku ajatuksen antaisi, sitten pian unohtaisi.
Elämän kulkuun palaisi kuten minäkin
- nyt yllättäen kuin oikaisten suoraan sen loppuun.

-harri

---

16.03.2006
Unelman tie

Jos odotan jotain asiaa, mistä tiedän että se tulee. Mistä tiedän, että toteutuu elämässäni sellaisena kuin kuvittelen tai mielessäni toteutuneena näen.

Mistä tiedän, onko näky oikea, vaiko vain kuvitelma, oman mielikuvitukseni ja toiveitteni tuote.

Mistä tiedän luottaa siihen mitä jostain ymmärrän. Vain ymmärrän, ymmärtämättä miten ja miksi niin ymmärrän.

Onhan ihmisellä toiveita ja unelmia. Vaan eikö juuri niiden kautta tule myös se toteutuminen. Ilman unelmaa, ilman toteutumisen toivetta, ei ole toteutumaakaan. Silloinhan ihminen on vain kuin paikallaan, hiljaa mitään ajattelematta, mihinkään sen enempää pyrkimättä.

Kun unelma, jokin halu johonkin, mielen täyttää, silloin se jo myös näyttää tien, miten unelmaan edetään. Miten toive toteutetaan. Miten hullukin tavoite saavutetaan.

Vaan eipä se näytäkään sitä, miten pitkä se tie on. Miten kaukana on unelman näkyviin tulo - jos sitä nyt yleensä on ollenkaan. Onneksi niin monesti on. Eikä se näytä sitäkään, mitä kaikkia vastuksia sen tien kulkemisessa on. Mitä kaikkea on opittava, mitä kaikkea kasvettava. Miten paljon sen puolesta on pelättävä. Mistä kaikesta ehkä luovuttava. Miten sen puolesta on kuin kuoltava ja maailmasta kadottava.

Ei se näytä sen tien tuomioitakaan,
ei vähäistä huomiotakaan,
kun toiset vain ohi kulkevat
ja unelmaintoiselta silmät ja korvat sulkevat.

Yksin saa näkijä tietänsä käydä.
Uskoa jos uskoo.
Toivoa jos toivoa on.
Nähdä kuva edessään, jos sattuu sellainen hetki ja päivä.

Voi niitä sumuisia ja sateisia, huonostinäkyviä päiviä,
kun kaikki edestä katoaa,
kuva silmistä ja mielestä häviää.
Usko ja toivo ajatuksista.
Ilo ja riemu elämästä.

Kun murhe ja epätoivo ihmisen täyttää.
Näyttää: olet hullu kun tuollaiseen uskot.
Miksi ikinä tiellesi lähdit, senkin ajattelematon ja hyväuskoinen hölmö.
Mikä minun päähäni tämän mielettömän ajatuksen laski.
Uskoinkin sen vielä.

Voi minua onnetonta. Voi minua tyhmää.
Voi minun älyäni.
Mikä sen niin sumensi, että minut tähän hullutukseen yksin jätti.

Niin, tuota tietä ei unelma kerro.
Ei näky ihana mi eessä siintelee.
Mikä toivoa antaa päivästä paremmasta,
sydämen halusta ja sen toteutumisesta.
Sielun lennosta johonkin uuteen,
omaan ihanaan tulevaisuuteen.
Tai vaikka ihmiskunnan päivään uuteen.

Tässä siis keskenään taistelevat minun sisälläni tuo ihana unelma, tuo näky kirkas ja elävä, tuo ihana tulevaisuus unelmani parissa, ja elämän arki ja kova koulu, unelmani raskas tie, tämä taistelun välillä helvetillinen tie, kun unelman tähden minut matkalla kuin kaikesta riisutaan. Kun sisintäni niin poltetaan, ruumistani niin kuritetaan, että en kuin selväpäiseltä enää näytä.

Yksinäiset taistelujen hetket, itkuiset illat ja yöt, päivien raskaat työt, onnensa etsijää raastavat, sanovat: "Hullu, miksi lähdit. Olisit pysynyt omissasi, siinä missä olit ja osasit. Miksi lähdit vieraille vesille. Oma vikasi. Oma tyhmyytesi".

Niin, en kiellä tuotakaan syytöstä. Oma valinta. Vai oliko kuitenkaan.

Kuinka kirkkaana kaiken edessäni lähtiessä näin.
Miten kauniina se kimmelsi.
Millaisen kuvan siitä sain.
Miten lähtemättömästi se mieleeni piirtyi.
Miten se arkeeni niin vakavasti siirtyi,
että tartuin kuin työhön konsanaan.
Uskossa aloin sitä kohti matkaamaan.
Ainoina eväinä vain se kuva ja siihen liittyvä toivo.

Usko on niin häilyvä kumppani, että sitä ei kannata mainita. Sen velipuoli, epäusko, on rinnalle ylen aikaa pyrkimässä. Vähän väliä jostain siihen putkahtaa kuin puun takaa matkalaisen voimia syömään. Järkevillä ajatuksillaan väsynyttä maahan lyömään.

Vaan toivo, se on uskollinen. Se ei helpolla jätä, jos vaikka sekin kuin unta välillä tarvitsee. Silloin on poissa sekin, hetken päästä taas herätäkseen.

Älä nuku niin pitkään,
en kestä niitä toivottomia yksinäisiä hetkiä
ja epäuskon viisaita ajatusretkiä!

Vaan tuolla edessä, jo ennen taivaanrantaa, häämöttää se kuva, jonka matkalle lähteissä näin. Siellä se on. Tänään sen taas näen. On kirkas päivä. Ilo, usko ja toivo rinnallani käyvät, kun silmin kirkkain sitä kohti kuljen.

Se minua kuin kutsuvasti katsoo. Jotenkin haikein silmin matkaa raahustavaa seuraa ja sanoo hiljaisella, vaan niin lempeällä, jotenkin uskonpyytävällä äänellään:

"Tule.
Jaksa vielä hetki.
En ole kadonnut minnekään.
Täällä olen ollut koko ajan ja sinua odottanut.

Itse vain välillä katoat, tieltäsi sivuun kierähdät.
Omat kyyneleesi silmäsi sumentavat.
Oman uskosi vähäisyys,
oman toivosi hiljainen ääni,
oman kehosi riittämättömyys rasituksien keskellä.
Oma itsesi itsesi tiellä.

Vaan katso tänne. Tule taas tämä päivä.
Näetkö, huomaatko,
kuvani on kirkkaampi kuin silloin,
kun sen viimeksi näit.
Olen siis lähempänä.

Tule.
Ole vain rohkea.
Olen sinun unelmasi.
Olen sinun toivosi paremmasta.
Olen sinun uusi elämäsi.

Jaksa vielä hetki ja olen sinun kokonaan.
Juuri sellaisena kuin minut lähtöhetkellä näit.
Sellaisena kuin minut mieleesi piirsit.

Juuri sellaisena kuin olin silloin, kun tiellesi lähdit ja päätit:
"Tuo on minun.
Tuo on minun unelmani.
Tuossa on minun tahtoni tuleviin päiviin."

Olen se sama tänään, vaan kuten näet, jo paljon kirkkaampi ja selkeämpi.
Siis lähempänä.

Tule, minä odotan sinua.
Minäkin kaipaan sinua samoin kuin sinä kaipaat minua.
Enemmänkin, uskotko sen.

Tule, minä odotan sinua. 
Sidon kaikki haavasi ja voitelen raskautetun mielesi kun olet perillä.

Suljen sinut syliini ja sanon sinulle:
"Tulithan sinä viimein.
Odotin sinua koko ajan, enkä hetkeksikään katsettani sinusta pois siirtänyt.
Kannustin minkä osasin ja pystyin, vaan kuulit minua niin harvoin.
Olit niin matkastasi masentunut, että korvasi sulkeutuivat ja silmäsi sammuivat.

Vaan aina aamulla olit herkimmilläsi.
Silloin minut usein näit ja jaksoit taa lähteä päiväsi matkalle.
Aivan niin kuin tänäänkin,
tässä aamuhetkessä, aamun ensi ajatuksessa,
taistelujen illan ja unennäköyön jälkeen."

-harri

---

Syvä, hiljainen toivo

Mistä ratkaisu, mistä toivo, mistä usko huomisen turvaan, jos turvaa ei ole.
Mistä voima elää tämä hetki,
elää huominen, jos näköpiirissä ei ole mitään,
ei mitään mihin tarttua,
ei mitään mihin ryhtyä,
ei mitään mistä rakentaa elämän turvaa.

On vain unelma, jokin utuinen unelma,
ja kuin sisäinen ääni ja usko joka vakuuttaa: "Kaikki on hyvin . Ole vain turvallisella mielellä".

Miten voin uskoa johonkin näkymättömään,
johonkin kuulumattomaan,
johonkin kuin uskomattomaan, jota en voi koskettaa,
jota en voi kuulla kenenkään minulle sanovan,
kenenkään minulle näyttävän edes yhtä sanaa, "selviät".

Mistä saan voimaa, kun voimat on loppu.
Kuka voisi nostaa ylös yksinäisen taistelijan, joka kuin elämäänsä vastaan taistelee,
tulevaisuuttaan, olematonta turvaansa,
jotain uskoa joka epäuskoksi vaihtuu.

Mistä tiedän että selviän,
mistä tiedän että olen taas onnellinen,
mistä tiedän että asiani ratkeavat ja pääsen kiinni normaaliin elämään.

En mistään.

En mistään.

Vaan silti on aamulla herättävä,
katsottava uutta päivää,
uskottava ja toivottava, että tämä päivä jonkin ratkaisun toisi,
tai ainakin toisi sitä lähemmäksi, päivän lähemmäksi,
että se olisi todellisuutta hetken päästä.
Etten voimattomuuttani ja pelossani käpertyisi kuin kykenemättömäksi 
jatkamaan tätä taisteluani paremman elämän puolesta.

Mistä se voima aamulla minulle tulee,
kun nyt yöllä nukkumaan mennessä sitä ei ole.

Uniko sen antaa,
yökö asiat ratkaisee,
lepoko, vai jokin toivo, jokin toivon kipinä jossain syvällä sisälläni,
niin syvällä etten sitä ymmärrä,
etten järkeilemällä enkä silmilläni saata sitä sammuttaa.

Se on siellä ja hehkuu kuin uskollinen hiillos syvällä tuhkan alla.
Se on siellä ja minua vielä lämmittää.
Aamulla taas aamutuulosen voimasta hetkeksi roihahtaakseen,
päiväksi, tai ainakin aamupäivän tunneiksi,
ennen kuin taas uskossani horjun ja toivoni toivottomuudeksi vaihtuu.

-harri

---

Vain sanoja - puhuttelu

Vain sanat, vain sanat.
Miks' elämä näin pieneksi tekee.

Miksi kaiken muun ottaa pois,
ja antaa tilalle vain sanat.

-"Vain sanat?
Mitä sinä oikein huokaat.
Sanotko että sanat ovat "vain sanat".

Onko maailmassa jotain suurempaa kuin sanat.
Sano itse se sana, joka suurempi on kuin sanat.

Mitä minun pitäisi sinulle antaa.
Mikä mielesi tyynnyttäisi.
Mikä päiväsi virkistäisi.

Etkö näe, sinä sokea poika. Etkö näe mitä sinulla on.

Sinulla on "vain sanat".

Maailmassa tärkeätä ovat vain sanat.

Sanoilla kaikki tehdään.
Sanoilla kaikki alkaa.
Sanoilla kaikki toimii.
Sanoilla kaikki kasvaa tai kuolee.
Sanomattomillakin sanoilla.

Mutta kuitenkin, aina sanoilla, vaik' sanomattomilla.

Älä väheksy sanojesi määrää.
Et kulje tietä väärää.

Sanat suuremmat viel' eessäsi on.
Niiden lähde loppumaton.

Siksi, iloitse sanoistasi,
vaikka juuri tänään näetkin ne "vain sanoiksi"."

-harri

---

Etsin elämän tietä 

Tietä missä sanat sais' matkassa kulkea.
Missä kaikki aikaisemmat teot vois syliin sulkea.

Missä olla voisin täytenä mukana.
Olla osana jotain uutta.
Rakentaa yhteistä tulevaisuutta.

Etsin siis elämän tietä.
Sen jatkoa.

Ovea,
josta voisin taas eteenpäin käydä.

Kulkea kuin edeltä valmistettua lovea.

-harri

---

Etsin teitä tunteisiin

Etsin matkaa runojen maahan.
Etsin teitä tunteisiin.

Etsin rakkautta mi ihmistä kantaa.
Matkaan mieliin kaukaisiin.

Ootan ett' löytyis polku mun eteen.
Etten kirjoittaisi kuin rantaveteen.

Sanojen toivon avuksi olevan.
Sellaisiksi aikanaan kasvavan.

Rinnalla kulkevan ihmisen pienen.
Ottavan syliinsä, hellien hetken.

Kasvavan oman rihmaston pienen.
Lämmöllä hoitaen, iloiten.

-harri

---

Oi rakas, kuinka lohduttaisin sinua

Oi rakas, kuinka lohduttaisin sinua,
kun niin huolissasi ajattelet minua.

Sanat kauneimmat ain ahdistuksista syntyy,
kovista paineista ja elämän myllerryksistä
uusiin ulottuvuuksiin yltyy.

Näe tämä näin:
vaikka koettelee minua nää arkiset päivät,
eivät kuin ratkaisua anna,
voimatkin pieniksi kutistuvat,

niin silti, ja juuri silloin,
purkautuu kuin jostain syvältä uusi elävä laava,
korkealle nousee ja laajalle vanojaan polttaa.

Kulkee ja korventaa jotain aina altaan.
Uuden elämän pohjaa rakentaa,
elämää uutta synnyttää.

Näin kulkee minun tieni,
kuin ahdistuksesta ahdistuksen kautta ahdistukseen.
Ja samalla voimasta uuteen voimaan.
Ilosta iloon ain ahdistuksen jälkeen.
Kasvuun kohti korkeuksia uusien purkausten myötä,
kun yksin itkien ensin valvoin pitkin yötä.

Rakas, minä elän taas.
Sanat minussa elävät.

Eivät kuolleet, eivät minnekään hukkuneet,
eivät minua jättäneet.
En minäkään niitä. En tosissani.

Yhden montun vain kolusin,
sen pohjalta aarteet etsin.
Ylös nousin,
iloon ja onneen taas elon purrellain sousin.

-harri

---

Rakkaani, sinä olet niin vahva

Rakkaani, sinä olet niin vahva.

Vaikka minä jo otettani sinusta hellitin,
annoin kuin luvan sinun unehes vaipua.

Sinä silmäsi avasit, sanoit:
- Kuule minua vielä.
Älä jätä minua makuulle yksinäisyyteen.

On minulla sinulle vielä paljon sanottavaa.
Kauniit sanat mun sydämestäin sun sydämellesi tulla tahtoo.

Älä jätä minua, vaikka sua elämä kutsuukin.

- Voi, rakkaani, en minä sinua jätä.
Kyynelsilmin sinua katselen ja sanojasi kuuntelen.
Olet niin hellä ja ajattelevainen.
Kaikille vain hyvää toivot.

Kuinka voisin sinut hyljätä yksinäisyyteesi.
Kuinka voisin olla sinua kuulematta.
Kuinka voisin olla sanojasi ylös piirtämättä.
Kuinka voisin olla niitä muille välittämättä.

Älä rakkaani pelkää.
Olen minä tässä.
Valvon sun vierellä.

Kuuntelen sinua vaikka puheesi kuinka hiljaista ja vienoa olisi.
Olenhan jo tottunut, hiljaiset sanasi ain kauneimpia ovat.
Ethän huutanut ole koskaan.

Rakkaani, minä olen tässä.
Luota vain minuun.
Minä yritän kestää tään elämän tien,
vaikka kanssasi monesti niin lujilla olenkin.

Eihän vika ole sinun vaan minun.
Minun kasvamattomuuttani.
Sinä viisaampi olet. Kuin ikuinen.

Jatketaan rakas sisäiseni rakas.
Kyllä me yhdessä pärjätään.
Annetaan välillä vähän periksi molemmat.
Kyllä se siitä taas.

Anteeksi että hetkiseksi väsyin.
Minä jaksan taas.

Annoit uskoa ja toivoa tulevaan.
Minä jaksan taas.

-harri

---

Viimeinen runo rakkaastani

Vielä viimeinen runo rakkaastani, joka ei kuollutkaan.

Koomaan vaipui, hiljaisuuteen, tietämättömyyteen.

Sammui tästä elämästä ehkä virotakseen uudelleen eloon myöhemmin.

On nyt kuin kuollut vaikka elää. 
Tai elää, vaikka on kuin kuollut.

-

Katso, hän koomaan vaipui.
Minun rakkaani hiljaisuuteen himmeni.

Elää, vaikka on kuin kuollut.
Jotain sisällään tapahtuu, vaikka näyttää nukkuvan.
Jotain ehkä ylimaallista.
Jotain ehkä tuntematonta.

Se aikanaan selviää jos uudelleen eloon nousee.
Vuoteeltaan eläväksi virkistyy.
Nostaa päänsä ja minua taas tervehtii.
Ehkä kasvaneena.
Ehkä muuttuneena.
Ehkä kaiken entisen unohtaneena.
Tiedä vaikka jotenkin yllättävänä, uudistuneena.

Kuka tietää mitä nukkuvassa tapahtuu.

Antaa toisen nyt olla ja levätä.
Viipyä koomassaan, johon väsymyksessään vajosi.
Unten maille tiedottomuuteen katosi.

Olihan se iloinen ja uskoi kaikkeen.
Nyt on vain hiljaa ja nukkuu.

Nuku rakkaani, nuku.
Minä käyn aina välillä sinua katsomassa.
Silitän poskiasi ja hellin hiuksiasi.
Rakastan sinua kuitenkin.

En unohda sinua yhtenäkään päivänä.
Muistelen eloisuuttasi ja kauneuttasi.
Vuolaita sanojasi.
Koskettavia tunteitasi.
Näköalojasi uudesta maailmasta, joka salatuksi vielä jäi.

Nuku levollisesti, rakkaani.
Kaipaan sinua niin.

-harri

---

Rakkaani tekee kuolemaa

Rakkaani, jota olen öin päivin hellinyt,
jonka piirteitä ihaillut silmäni väsyksiin,
jonka sanojen sointua pitkään kuunnellut,
jonka seurasta niin nauttinut.

Hän tekee kuolemaa.

Hengittää enää vaivalloisesti.
Ei kasva enää.
Ei hymyile minulle.

Minun rakkaani tekee kuolemaa.

Minä murheissani häntä katselen .
Muistelen kaikkia ihania hetkiämme,
retkiämme,
joissa häntä aina sylissäni hellin.

Miten kuuntelin kuin taivaallista puhettaan.
Kuinka niitä sydämeeni tallensin,
vihkoihini piirsin.

Nyt olen onneton ja minua pelottaa.
Hän tekee kuolemaa.

Minä jo vieraita katselen,
josko joku uusi mun mieleni valtaisi,
lohduttaisi ja antaisi elämän turvaa.

Turvaa, jota kuoleva rakkaani ei pystynyt antamaan.
Näin nyt tunnen - ja pelkään.

Onko minun etsittävä itselleni uusi rakas,
jota täydellä voimallani sylissäni hellin.

Joka rinnallani kulkisi tulevat päivät ja vuodet.
Joka olisi minulle kaikkea sitä mitä kuolevalta toivoin ja odotin.
Ja joka ei siihen pystynyt.

Vaan, jos rakkaani kuitenkin eloon jäisi.
Häntä ehkä salaa iltaisin ja öisin tapaisin.
En enää päivin ehkä ehdi. Enkä tohdi.

Ehkä joskus illan rauhassa,
tai yön tuskaisina hetkinä,
kun hän minuun taas kutsuen katsoo.
Minua itsestään muistuttaa ja menneistä ihanistamme.

Ehkä silloin taas kynään tartun
ja kirjoitan kuin hunajaisia sanojaan.

Kirjoitan vihkoni täyteen salaisen rakkaani sanoja ja tunteita.
Ne sydämeeni piilotan ja niitä taas hellin.

Hellin kuten ennenkin,
ennen kuin hän alkoi tehdä kuolemaa.

-harri

---

Voi minua uskotonta

Yön hiljaisuus.
Mun sydämeni kysymyksiä sykkii.
Kysymyksiä polttavia.

Etsii vastauksia elon päiviin.

Ei kenelläkään vastauksia yhdelle.
Kaikilla omansa kysymykset.
Kaikille omansa vastaukset.
Ei samaa lie kellään.
Ei kysyä, ei vastata.

Vaan kysyjiä paljon.
Vastauksien odottajia paljon.
Etsijöitä paljon.

Kuka antaisi vastaukset.
Eikö hän, joka on antanut kysymyksetkin.

Vastaukset aikanaan eteen tulevat.
Sitten tietää mikä ratkaisu oli.

Olihan se jo tiedossa, sitten sen näkee.
Jos muistaa katsoa taakseen.

Vaan silloin jo on unohtanut kysymykset niin polttavat.
Epäuskon hetket piinaavat.
Uskottomat hetket.

Kaikki vain ratkesi ja vastaukset kuin itsestään tulivat.

Mitä minä oikein hätäilin ja aattelin,
ehkä myöhemmin huokaan.
Ihan turhaan huolehdin.

Olisin vain elänyt onnellisena odottamiseni hetket.
Olisin vähemmällä päässyt.
Olisin ollut iloisempi.

Iloinen olen vasta nyt.
Kuinka monta päivää ilottomana kulkea ehdin.

Voi minua uskotonta.

-harri

---

Taistelua jokapäiväistä

Minun sisälläni käy taistelu jokapäiväinen.
Unelmani kehoani vastaan taistelee.

Unelma vaatii ett' kehoni vain sille antautuis.
Kehoni taistelee vastaan,
toivoo, ett' elämä helpompaa ois.

Tässä kamppailevat ne vastakkain,
toinen välillä toistaan lyö,
toinen toiseltaan voimia syö.

Toinen välillä voitolla toisestaan,
toinen vähättelee toistaan.

Kumpikin myöntää, ett' toinen on suurempi toistaan.
Molemmat näkee, toinen on kuitenkin jotain suurenmoista.

Ne taistelevat mun sisälläin.
Minä hikisenä, heikkona, seuraan miten tässä käy.
Kumpi loppujen lopuksi on voittaja,
tänään ei voittajaa näy.

Mitä itse mietin, kun noita kahta katson.
Ihmettelen voimia kumpaisenkin.

Minulle kelpaisi jo lepo ja rauha.
Ett' saisin levossa olla ja helpolla mennä,
nauttia päivistäni ilman stressiä.

Lopettakaa jo!

Vaan ei…. siinä ne nahistelevat kunniastaan kuin pienet lapset:
"Minäpäs…minäpäs. Ei kun MINÄ!  MINUN!"

Voi mun päiviäni,
elä nyt näiden kanssa.

Kestä päivät, kestä yöt,
vaan missä on mun oikeat työt.

-uupunut sivustaseuraaja

---

Laulu

Minä kirjoitan sydämeni laulun,
sydämeni ajatuksen,
sydämeni toiveen - jonnekin.

Jonnekin minä kirjoitan,
ja kuin jollekin sen lähetän.

Minä odotan sydämeni kaipausta,
sen näkemistä,
sen todeksi elämistä.

Minä odotan sen jostain tulevan,
näkymättömyydestä,
sillä näkyvässähän se ei vielä ole.

Toive vain,
toive uudesta,
toive paremmasta,
toive kaikesta auttamisesta,
sanojen kylvämisestä,
sanoilla palvelemisesta.

Sanoilla palvella tahdon,
ihmisiä virvoittaa,
ihmisiä vahvistaa.

Miksi?
Mikä siinä niin hienoa on?

En tiedä,
ei se minusta itsestäni ole.

Jokin sisälläni minua vain siihen ohjaa,
käskee,
suorastaan komentaa.

Vaan miksei sillä voimaa olosuhteita muuttaa,
aikaa tahtonsa mukaiseksi toteuttaa.

Miksi se on niin voimaton.

Ei se ole voimaton, ei ollenkaan.

Odottaa vain aikaansa,
että kellot määräänsä käyvät,
oikean ajan kohdallesi nikuttavat.

Sitten on sen aika,
ihmisiä palvella,
sanoja kylvää,
elämää elää uudella tavalla,
sydämen riemusta laulaa uusia lauluja,
itsellesi ja muille.

Silloin sen aika on.
Silloin.

Silloin kun sen ajan aika piirretty on.
Silloin.

-harri

---

Kevättalven tilannekatsaus 15.3.2005

Minä elänyt oon aikoja hienoja, ne unelmat mulle rakensi.

Elämäkin kaunista oli, suhteita ihania, rakkautta herkkää ja hellää.

Oli kaikkea mitä toivoa saattoi, vin työ puuttui.

Unelmat yli sen rankkuuden kantoi, 
voimia antoi, 
uskoa itseen ja huomiseen.

Vaan elämä ei helpolla päästä, 
ei kasvavaa, ei elämälle antautujaa. 

Koulunsa kova on toisaalle vienyt, taisteluihin uusiin, outoihin.

En kestä tätä, minä kauhuissani huudan: En kestä!

Minulta riivitty on kaikki,
kaikki ihana mitä omistin viel' hetki sitten.

Menneitä nyt haikaan,
niitä kaikkia kaipaan.

Minä kasvoin kait kaiken läpi, niistä voimaa sain.
Elämää etsin, luulin, 
siltä kaikkea uutta hain.

Hain..., niin hainkin. Vaan mitä minä sain. Sain vain tuskaa, sain vain päivittäistä taistelua, sain vain odottamisen kurittavaa koulua. Sain ikävän rikkirepivät tunteet.

Ja viimeisenä sain hukkaan valuneen unelmani. Sen kanssa suolle rämmin. Elämäni suolle, turhuuden ja yksinäisyyden suolle. Siellä huhuilin aikani. Huutelin ja pyytelin: "Mua auta sä jokin. Jokin, joka minulle olet ajatukset antanut, toiveet, unelmatkin upeat. Tule ja auta, mut kuolemani suolta pelasta."

Vaan ei kuulunut mitään. Ei vastausta. Ei apu luokseni laukannut. Ei pelastajaa tullut. Ei ajatusten ja unelmien alkulähdettä missään näkynyt. Ei ollutkaan sitä Suurta, joka minua kuljetti. Tai niin luulin ainakin. Kuljetti päivässä ja yössä. Itketti ja valvotti. Sanoja antoi viisaita ja ymmärtäviä. Ja niiden päälle viel' voiman kaikkeen etsimiseen ja odottamiseen.

Vaan ei. Ketään ei kuulunut. Ei ketään. Minut yksin jätti.

Vai oliko ketään ollutkaan. Oliko kaiken takana ketään oikeasti. Jospa vain oma pääni mua pyöritti ja tehtäviä antoi. Sanoja tulvimalla, näkymiä upeita ja kauas kurkottavia. Jotain suurta viel' olevia.

Ja paskat, minä sanon.

Suohoni putosin. Tylsyyteeni. Pettymykseeni. Aikani odotettuani suon silmään vajosin hetki sitten. Pari päivää sitten. Tai jo joulusta alkaen kait. Silloin kai jo suolle lähdin huomaamattani. Kuin viimeiselle taipaleelleni kulkemaan, sydämessäni viel' jokin toivon kipinä: "Minä olen oikeassa, minä vielä jotakin olen".

Vaan ei. Nyt olen onneton. En jaksa enää tätä taistelua. En jaksa, kuuletko, en jaksa!

Kuka helvetti sinä oletkaan, joka mua pientä tässä heittelet kun jotain rättiä vaan elämän koulusta toiseen. Kuritat ja koetat, vieläkö lie täänkin jaksaa, ja tään.

En jaksa enää. Minä väsyin. Minä jo upposin. Viime pyhänä, kun viimeisen matkakertomuksen kuin huumassa kirjoitin. (katso alla, "Elämää epätoivon suolla...)

Kuolemaani putosin. Kuolemani maihin valuin. Ei pelastajaa tullut vaik' viimeiseen asti odotin. Turhaan odotin. Ei sellaista ollutkaan. Ei ollutkaan ketään.

Kaiken olen nyt kolunnut ja yrittänyt.

Sanani taitavat missä lie. Tässäkö. Ja paskat! Samaa ruikutusta päivät päästään.

Minä lopetan ja suoltani nyt tietä takaisin etsin. Kunhan ensin löytäisin sen suon silmän josta katosin. Jospa siitä takaisin ylös pääsisin jotenkin.

Vai, oisko joku jossain joka pitkällä kädellään minut siitä takaisin suolle nostaisi. Suolle! Niin, sielläkö sitten takaisin olisin.

Olisiko jossain kuitenkin joku viisas, joka minut taluttaisi suolta pois. Epäuskoni suolta ihmisten ilmoille. Elämään takaisin. Elämään.

Taas minä jo johonkin uskon. Johonkin, joka mua auttaisi, vaikka jo minut hylkäsi. Sen tunsin. Hylkäsi. Jätti yksinäisyyteen. Ei apuaan aikanaan antanut vaan kuolla antoi. Itselleni, kaikelleni, unelmilleni ja toiveilleni.

Kaikelle omalle minun kuolla antoi.

Vai, liekö viel' tämäkin sitä tietä on mille aikanani läksin. Jolle yksin kulkemaan, en tahtoen vaan tahtomattani. Kuin lähetettynä, vaikken kaikkea ymmärräkään.

Täällä olen nyt jossain. En tiedä missä. Unelmien hautausmailla kuleksin. Tänne kait monikin on aikoinaan tiensä päättänyt. Omaan hiljaisuuteensa ja elämänsä kuolemaan. Unelmiensa elämän kuolemaan.

Minä olen kuollut, vaikka elän. Tänään. Jotenkin. En tiedä miten.

Vaan voi, minä tielleni yt väsyin. Ja ihmettä taas kerran odotan.

Hullu mies. Ihan hullu.

---

On sunnuntai-aamu. Upea talvipäivä. Lähden ulos masennustani karkuun. Kävelen vaikka kirpparille.

Olisi hyvä hiihtää, vaan en osaa yksin lähteä. Varusteetkin ihan kesäterässä eikä vahojakaan missään. Liian monimutkaista. Ehkä pelkkä kävely on sopivaa nyt.

Pöydän ääreen ennen lähtöä väsyneenä hetkeksi istahdan, koska sanat ja monet kysymykset mielessäni mylläävät. Pakottavat minua kirjoittamaan.

Mitä teen tässä elämäni ahdingossa. Työt vähäisiä ja liikaa murheita ja elämän painolastia.

Siis mitä nyt? Ei hajuakaan. Kirjoittaminenkin ottaa päähän. Kuin turhaa haaveilua, vaikka tätä kait jo vähän osaisinkin. En vain enää oikein usko sen minua tulevaan kantavan. Sisältö elämästä puuttuu. Mikä se oikein olisi, jokin elämän tarkoitus. Mikä, missä, kuka.

Ja sydämeni rakas, huhuu... missä oot!

Jokin ääni sisälläni minua yrittää vahvistaa:

"Mitä mietit poikani. Ei sinulla hätää ole tänäänkään.
Kaikki vain pois riisutaan vielä kerran. Kaikki vielä kerran. Sitten on pöytä tyhjä omista.
Siihen on sitten hyvä uutta laittaa.
Tätä et vielä ole nähnyt, et tuntenut.
Olet vain yrittänyt kuin itse itsellesi kaiken rakentaa. Niinhän se ei vain mene. Sen tiedätkin. Mutta yritä aikasi, ja sitten siihen kaikkeen väsy.
Sitten tartu siihen, mikä edessäs seisoo. Siihen tartu ja sitä tee.
Tuleehan se tekeminen sinulle eteen. Ei se tähän jää.
Ei tämä ole loppu, vaikka välillä niin tunnetkin, ja kuin jo paikoin haluaisit. Vaan ei ole loppu.
Alku tämä vasta on. Siihen nyt valmistaudu.
Tuleehan se alkupäivä eteesi tuota pikaa, ja siitä käyt sitten ponnistamaan.
Puhtaalta pöydältä uuteen elämään. Kaikki haikailut pois jätettynä ja pyyhkäistynä.

On sinussa potentiaalia ja tekemisen riemua vielä, kunhan vain löytyy se oikea paikkasi.
Ja sitähän sinä itse et löydä. Se sinulle tuodaan eteen.
Sitten se on siinä, ja sen heti omaksesi tunnistat.
Ota se sitten vastaan. Siihen ryhdy ja siinä kasva.
Se antaa sinulle rauhan ja levon, sillä sinä näet, tässä on mun paikkani, minä tähän jään."

Ohhon... niin kai. Tuotako taas uskoisin, minä tyhmä ja onneton. Vaik' onnellinen mun olla täytyisi tänään. Eihän tässä mitään puutu kuitenkaan. Elämän tarkoitus vain.

Voi vittu!, mä huokaan. Se kaiken sisältää mun tunteeni ja arvostukseni tähän ahdistavaan hetkeen. En ole mitään. En pysty mihinkään tarttumaa. En missään kait oikein hyväkään tosissani. Luulen vain ja kaikesta luulemisestani vain kärsin.

Anna, oi anna se elämän tarkoitus takaisin Sinä jokin. Sinä Jumala, Sinä Voima, Sinä Suuruus,  jonka kädestä minulle kaikki on aina ja aikanaan tullut. Tulee kait tämä jatkokin, vai hukkaanko olen kaikesta luisunut. Kadonnut jonnekin sivuraiteiden syövereihin, haaveitteni hautausmaihin.

Täällä nyt kummittelen ja tyhjää huhuilen.

Huhuu...! Kuuletko minua, sinä jokin, Sinä Voimani mun. Ainakin ennen olit voimani mun. Vai sattuman satonako elämässäni vain pyöriskelin.

Huhuu... tääll' oon! Kuuletko minua. Täällä suolla, haaveitteni hautuumaalla. Täällä sua huhuilen. Näetkö minua vielä. Olenko jo liian kauas kadonnut. Vaan jospa edes ääneni kuulet. Tule sen suuntaan. Etsi minut ja pelasta täältä kaukaisuudesta, pimeyteni korpimailta. Olen minä täällä. Minä itse vielä itseni näen ja itseni tunnen.

Huhuu... täällä olen. Kuuletko vielä. En kait niin etäälle ole vielä tätä soista alamäkeäni valunut, ettet edes ääntäni kuule. Tule ääneni suuntaan ja minut nouki täältä suon silmästä. Unelmieni ympyröistä, jotka minut on vähin erin yhä syvemmälle haaveitteni korpimaihin pyörittänyt.

Nyt pyydän, nyt anon. Etsi minut. Pelasta minut. Tartu kiinni jostain ja ota syliisi. Pelasta ja tuo takaisin ihmisten ilmoille. Tuo elämään ja ihmisten pariin. Omiin oikeisiin asioihin.

Olihan tää kiva retki, aikansa. Vaan en huomannut. Upposin vähin erin yhä syvemmälle.

Hee'eei.. hei. Täällä olen!  Pää vielä näkyy ja huuto kuuluu. Täällä olen!

Tule pian. Minä pian hukun kokonaan. Pää enää on pinnalla. Möly kuuluu ja haaveet vielä suustani pääsee. Ja avunhuudot.

Tule jo! Tule joutuin! Minä odotan.

Kohta jo päänikin katoaa. Silloin vaikenee sanat. Vaikenee huudot ja huhuilu. Vaikenee onneksi myös haaveitten harhat, joita näköjään päässäni pyörii ain viimeiseen asti.

Vai, pitääkö ihan upota vielä, että nekin kaikki loppunsa saa. Äänet ja haaveet, kaikki. Sittenkö vasta sinä apusi annat, kun kaikkeni olen turhaan rakentanut. Nähnyt tään totuuteni. Tämän toivottomuuteni. Tämän oman erikoisuuteni ja hyvyyteni todellisuuden ja todellisen arvon. En mitään ollutkaan. En yhtään mitään. Tyhjä haaveilija vain. Ihan tyhjä.

Kohta jo suovettä suu täynnä. Silmät viel' katsoo ja päätä pyörittää. Etsii vieläkin jotain johon tarttua. Johonkin turhaan vielä. Niitä se hamuaa ja tarkasti kait katselee loppuun asti. Oisko tuo, oisko tuo. Ehkä viel' tuokin. Sitä en olekaan kokeilut. Hei, siihen vielä ryhdyn ja siinä suureksi kasvan.

Siihenkö vielä... Ei. Hukuta tää haikailija. Anna painua suon silmään tää haaveileva raukka. Tää hullu romantikko, joka aina vain uutta odottaa loppuun asti. Ihan loppuun asti. Niin kauan kuin omat silmät päässä pyörii.

Suu jo tukittu. Pulputtaa enää suon vettä täynnä.

Tule jo - auta! Näethän. Sanat jo katos... pulppulppulpplupplup.

Hei, nyt silmät jo samenee. Vedestä ja pettymyksen kyynelistä. Raivostakin.

Olin turha. Olin kuin tyhjä pullo. Kelluin vain ja aikani pompin. Nyt suon silmään haaveitteni korpimaille upposin. Katosin. Kaljuni vielä pilkottaa.

Minä vajoan! Minä vajoan! Näetkö minua. Et enää ääntäni kuule. Ajatukseni äänen vielä ehkä. Se vielä työtään tekee ja haaveilee. Niin kauan kuin se vielä kulkee. Hei, se kulkee vielä ja työtään tekee. Jospa tuo, jospa tää. Jospa nämä suoni sanat. Jospa edes näistä johonkin olisi.

Tuskainen vajoava parahdus. Vain veden pulina ja ajatusteni sumuinen kulku.

Ajatus, ajatus... älä vain sinäkin katoa. Vaan loppuuhan sekin aikanaan. Loppuu ajatus, loppuu sanat hiljaisetkin. Puhutut jo katos. Kirjoitetut ennen niitä. Ei täällä suolla kukaan kirjota.

Hei! Ei tullut ketään. Minä loppuun asti toivoin. Ei tullut. Ei ääneni kuulunut. Ei ollut silmiä jotka tietäni tarkkasivat. Sekinkö vain haavetta oli. Haavetta, ett' joku mua seuraa ja teitäni valvoo. Tietäni katsoo ja eteeni valmistaa.

Tänne suolleko, tänne tyhjään korpeenko, minulle tien laittoi. Oikein kapulasillan teki. Laudoista kaidan kävellä. Vaiko vain polun, jota kuljin kuin uskoen. Rämettä, rämettä vain. En huomannut.

Ajatukseniko niin sokaistiin että tään rämeen jotenkin kauniina näin. Ei ollutkaan todellista. Ajatukseni ja luuloni, toiveenikin, kaiken itselleni kultas.

Nyt se totuus vihdoin avautui kun suohon totuudessani upposin. Minä näen! Tää olikin tyhjä tie. Tosin kasvattava.

Nyt hukuin. Vajosin jo näkymättömyyteen. En näy enää.

Ajatus juuri sammui. Tänään. Äsken kun kaljukin katos suoni silmään.

Täällä meen. Vaan vielä ehdit. En syvällä vieläkään. Kajastan vielä vähän, hetken.
Tule tuulispäänä. Tule! Kaulastani tartu ja minut ylös vedä. Yletyt vielä. Yletyt jos pian tulet.
Tule pian. Kiirehdi. Kiirehdi!

Minä vajoan....vajoan....vajoan.

Et tullut... Minä luulin... Odotin niin... Toivoinkin todella. Ihan loppuun asti toivon.
Luotin. Uskoin. Toivon.... Turhia kaikki. Turhia kaikki tyynni.

Katosin tästä maailmasta. Omastanikin. Ei kukaan minusta enää mitään näe. Ei kukaan minua löydä. Suohoni putosin. Sanani rämeiköllä vielä hetken kaikuu. Sitten katoavat nekin.

Voi minua. Minä kuolin!

Vihdoinkin! Niin, vihdoinkin kuolin. Pääsin tästä elämäni helvetistä.

Tyhjyys loppui. Tyhjät toiveetko. Nekin nyt loppui. Turhia haaveilin. Turhia toivoin. Turhiin luotin ja uskoin. Kaikki nyt mennyt. Kaikki.

Olenko onnellinen. Oikeastaan. Hyvä näin. Nyt se loppui. Olen vapaa vihdoinkin. Olen vapaa pääni aatteista. Sen teoista ja toiveista. Kaikesta turhasta haikailusta.

Minä kuolin. Eläköön kuolema, joka elämästä minut pelasti ja kuoleman ihanaan hiljaisuuteen vihdoin kuljetti. 

En tiennyt että tämä kuolema vapauden toisi. Luulin sen loppu olevan. Ja onhan se sitä. Turhien haaveiden ja toiveiden loppu. Turhien uskojen ja luottamusten loppu. Kaiken turhan loppu. Minä kaikelle sille nyt kuolin.

Minä kuolin! Eläköön! Olen vapaa! Vihdoinkin olen vapaa!

Noh.. mitäs nyt? Mitäs nyt sitten. Mitä nyt tapahtuu kun minä kuolin.

Tääll' ollaan. Kuolemassa.

Huhuu... onks täällä ketään! Onko täällä mitään tekemistä.

Mitä kuolleena tehdään. Sitä jo taas kyselen. Jokin minussa syvälläni jo taas jotain huokaa.

Hei.. heeei.. onks täällä ketään! Onko täällä jotain tarkoitusta. Onko täällä jotain elämän.... ei, siis kuoleman tarkoitusta.

Minä elämästä vapauduin, sen toiveista ja luuloista. Sen teoista kuin tyhjänpäiväisistä. Niistä nyt vapauduin. Vaan tuoko kuolema minulle vastaukset kaikkeen.

Kuolemaa... huhuuu!  Missä olet sinä voima.

Näethän, vieläkin jollakin jotain ajattelen ja jo taas kuolemalta jotain odotan ja toivon. Jospa se olisi suurempi kuin elämä minulle tarkoitusta ja tehtävää antamaan.

Kuolema. Minä kuolin. Näetkö!

Tai.... enkö vieläkään. Joko taas haaveitani kasvatan kuitenkin.

Nyt kuoleman puoleen huudan:

Autatko sinä minua.
Annatko sinä minulle sen tarkoituksen ja sisällön, jota elämä ei pystynyt antamaan.
Etsin sinua nyt, sinä minulle tuntematon.
Sinua nyt etsin ja sinulta elämäni, kuolemani elämän, tarkoitusta etsin.
Onko sinulla minulle mitään mistä kuolemassani tarkoitusta itselleni saisin.
Jotta edes nyt jotain olisin. Jotain tarpeellista.
Jotain sen haaveeni mukaista, jota minulla elämässäni oli.
Ne sinne jäivät, elämäni haaveiden suolle. Sinne upposivat ja katosivat.

Vaan eivät ne kuolleet kuitenkaan. Ne mukanani kuolemaan kulkivat ja jokin minussa edelleen jotain toivoo ja etsii. Nyt kuolemasta.

Hei sinä vapauttajani. Sinä kuolemani. Tuletko edes sinä tyköni ja tarjoat sen tarkoituksen, jota elämältä turhaan tavoittelin.

Voi kuolema. Auta sinä minua. Vai turhaanko täällä kuolemassanikin taistelen ja täältä jotain etsin.

Mitä jos kuolemasta vielä kuolen. Tyhjien ajatusteni kanssa kuolemastakin kuolen. Minne minä sitten ajaudun. Ja onko siellä jokin vielä kuolemankin voittaja. Jokin vielä suurempi joka tarpeisiini, toiveisiini ja unelmiini voisi vastata.

Niin, jos tyhjänä vielä kuolemastakin kuolen. Kuka minut sitten syliinsä korjaa.

Kuolemaa... huhuuu! Missä olet?
Annatko sinä minulle tarkoituksen, vai turhaanko vielä sinunkin puoleesi huhuilen.
Turhaanko sinultakin tarkoitusta elämääni, kuolemani elämään, etsin.
Turhaanko täälläkin puoleesi huudan. Turhaanko täälläkin huhuilen.
Turhaanko täälläkin odotan. Turhaanko. Ihan turhaanko.
En sinua tunne. En ole tavannut.
Vaan jos sinäkin minut petät kuten petti tuo elämäkin.
Kasvatti kyllä. Kovallakin kädellä kuritti paikoin. Riisui vaan vaikka minä niin pukemistansa odotin. Turhaan odotin.
Nyt sinulta kuolema, sinä tuntematon minulle, sinulta kyselen.
Puetko sinä minut nyt johonkin.
Onko sinulla minulle jotain tehtävää, jotain tarkoitusta, jotain virkaa.
Jotain mihin tarttua voisin.

Minä huomaan. Minä elän kuitenkin vaikka olen jo kuollut. Elämä jonnekin tuonne ylös jäi. Se suonsilmästä vielä kajastaa. Pieni valo tuolla ylhäällä, vaan jo kaukana. Eikä se apuaan antanut. Vajota antoi tänne kuoleman syliin. Tänne katosin toiveineni ja unelmineni.

Luulin niiden loppuvan, vaan ei. Vaikka kaikki muu jo päättyi, unelmat jäi. Ne minua vielä täällä kuolemassakin kiusaa ja vaatii kuin eteenpäin kulkemaan. Elämään nyt kuolemassa. Niinkö.

Minä kuolin. Vaan minä elän taas. Ihmeellistä. Enkö minä kuollutkaan. Kuolin, mutta huomaan  että minä elän kuitenkin. En käsitä, en ymmärrä.

Kuolemaa... huhuu!
Onko sinulla minulle mitään. Jotain vain. Jotain elämän tarkoitusta... niin, kuoleman elämän... kuolemisen jälkeisen elämän tarkoitusta. Vai täälläkö vielä jatkan sitä samaa hamuamistani, enkä saa sinultakaan sydämeni, tai jonkin sisälläni minua kuin piiskaavan, tarpeita täytetyksi. Etkö sinäkään vastaa minulle.

Mitä jos minä vielä kuolemastakin kuolen. Siellä lie vihdoin rauhan saan. Jospa vasta kuoleman jälkeen sisäiseni niin rauhoittuu, että vihdoin tahtomisistani levon saan. En tiedä.

En näköjään lepoon vielä kuolemassakaan päässyt. Minä luulin että se minut armahtaa. Vaan ei. Sama hinku johonkin vain jatkuu. En kuollutkaan kokonaan. Jokin minussa elää edelleen. Jokin minussa etsii edelleen. Jokin minussa kaipaa edelleen. Täällä kuolemassakin jokin minussa elää.

Voi minua. En vapautta kuolemassakaan saanut. Sitä jo oikeastaan toivoin. Luulin kuollessani  kaikesta vapaaksi pääseväni. Kaikesta turhasta kaipauksesta ja halusta. Turhista toiveista. Turhista unelmista. Vaan ei. En vapaaksi päässytkään. Täällä kuolemassakin ne vielä minua seuraavat ja kuin eteenpäin ajavat. Ajatuksissani mukana kulkevat. En vapautunutkaan.

Voi minua. Mikä minut nyt täältä kuolemasta vapauttaa. Uusi elämäkö. En tiedä.

Huhuu... onko täällä jotain minulle!
Jotain suurta, jotain tekemistä. Jotain sanoja. Kuoleman sanoja!
Nuo elämän sanat eivät minua kantaneetkaan.
Sen huomasin lopulta suonsilmässä vajotessani.
Vaik' mielestäni kauniita olivat, eivät tarpeellisia sittenkään.
Eivät itseänikään elämään pelastaneet.
Kuolemaan minut suistivat. Kadottivat minun kokonaan. Itseltäni ja muilta.

Nyt täällä kuolemassa sanoja etsin. Oisko niistä täällä jotain iloa jollekin. Onhan täällä muitakin, onhan. En vain ole vielä ketään nähnyt.

Yksinäinen paikka näköjään. Vain omat ajatukseni, vai mitä lie ovat. Muistuttavat ajatuksia, vaikka  aivothan jo jäivät. Nämä kuitenkin matkassani vielä. Jotain syvempiä ovat kuin ajatukseni. Aivojeni ajatukset. Vai eivätkö ne olleetkaan aivojen ajatuksia. Jospa olivatkin jotain muuta, koska edelleen minua kiusaavat ja jonnekin ajavat eteenpäin täällä kuolemassakin.

Voi minua! Enkö ikinä näistä haaveistani vapaudu. Enkö ikinä.

Kuolemaa...! Ellet sinä minulle tehtävää keksi. Ellei sinulla ole minulle elämäni tarkoitusta. Sitä mitä jo elämässäni etsin, niin missä se sitten on. Miten minä tästä kuolemasta vapaudun.
Mistä sitten etsin elämäni tarkoitusta, ellen sitä täältä sinunkaan sylistäsi löydä.

Huhuuu... kuolemaaaa!. Missä oot. Onko sinulla minulle mitään?

Apua! On niin hiljaista. Liian hiljaista.

Eiks' täällä ookkaan ketään muita. Olenko yksin täällä. Olenko ihan yksin.

Hee'ei, onks' täällä ketään…!

Minä mietin, mitä minulle oikein tapahtui.

Minne putosin. Jonnekin kuolemani loukkoihin. Tilaan, jota en tunnu. Josta en mitään tiennyt. Josta moni muukaan ei mitään tiedä. 

Mikä minut tänne pudotti. Valitukseniko. Päivittäinen valitusvirteni ja täyttymätön odotukseni unelma. Nekö minut suisti kuin helvetin kuiluihin erämaisen rämeikön ja suon silmän kautta. Sieltäkö se portti aukesi. Sielläkö sen ovi tänne oli. Tänne missä nyt oleilen ja elelen. Paikkaan jossa ei mitään olekaan. En ainakaan vielä ole täällä ketään nähnyt. Kunhan täällä itsekseni huhuilen ja tarkoitusta kaikelle taas kerran kyselen.

Heei, missä mä oon!

Kuka kertois' tään kaiken. Kuka ratkaisisi minulle  tämän olinpaikkani mysteerin. Tämän kuin turhuuteni kuilun minne katosin hiljaisen vaellukseni päätteeksi, kun kaiken turhaksi koin ja kaiken turhuuden itsessäni myönsin.

Minä mietin täällä itsekseni, kun rauhaa ja aikaa on. Missä se Jumala on. Eikö hänen kätensä tänne ylläkään. Onko kuolema, tai tämä kuoleman laakson maa, joksi kai tätä nyt asiantuntemattomana saattaisin kutsua, onko tämä häneltä tavoittamattomissa.

Vai onko hän suurempi kuolemaakin, jota vain hyväkseen käyttää. Kyllähän Jumala kuolemankin voitti. Tarina siitäkin kertoo, Lasaruksesta. Takaisin palasi kaukaisuudestaan, tai mistä lie. Oliko edes kaukana, kuka sen tietää. Oli joku profeettakin, joka kuolleista eloon, tai ainakin eläville käymään manattiin jotain asiaa ratkomaan. Sitten takaisin palasi manansa maille tai jonnekin. Mitkä ne nimet silloin niille olivatkaan.

Siis mahdollistahan sekin. Ja kuolema siten on vain kuin toisenlainen tila kaikelle. Elämä on toinen tila, kuolema toinen. Mikä lie kolmas, ja neljäs, viides... Uskon että erilaisia tiloja on vielä paljon. Jossain ja jollain tavalla.

Nyt siis putosin tähän toiseen tilaani, kuolemani tilaan minne lie. Kuka sen minulle kertoisi. Kuka tänä päivänä sen osaisi minulle ilmaista. Kuka sen tänne tulisi kertomaan. Eihän täällä edes ole ketään!

No, etsinkö nyt sitten tarkoitustani elämälle täällä helvetin yksinäisyydessä. Tai eihän tämä helvetti taida olla. Tuli puuttuu ja kaikki korvennus ja kiusa. Yksinäisyys kylläkin on.

Putosinko kuitenkin vain elämäni kuolemaan. Sitä nyt tässä pohdiskelen kun aikaa on. Ja ajatusta. Kulkeehan se vielä jotenkin. Tai oikeastaan aika vilkkaastikin.

Heei! Onks' täällä ketään!

Ei kuulu mitään. - Missä ihmeessä minä oikein olen.

Onko tämä sittenkin vain jokin mieleni yksinäisyys. Mieleni kuolema. Jokin ihan oma juttuni vain. Onhan niitä muitakin kuolleita. Jossainhan nekin ovat. Tai oikeastaan melkoiset joukot niitä pitäisi olla.

Elämänikö kuolemaan minä vain putosinkin, enkä kuolemaan ollenkaan. Vaikka, olenhan kuitenkin kuin kuollut tälle elämälle ja turhuudelle. Tyhjyyden soille kuleksin kuin huomaamattani haaveineni ja unelmineni. Siellä hulluuksissani vihdoin suon silmään upposin ja opastajaa, pelastajaa, itselleni vartosin. Ei kuulunut. Minut sinne yksinään jätti ja sinne hautautua antoi. Silmistä kadota, näkyvistä hävitä.

Minä kuolin. Niin luulen ainakin. Vai, nyt mietin uudelleen... kuolinko kuitenkaan. Kuvittelinko vain tämän kuolemani.

Jos olenkin vain kuollut elämäni unelmille, elämäni toiveille ja pyrkimyksille. Elämäni tahdolle. Elämäni tarkoituksella. Kuolin elämäni tarkoituksettomuuteen.

Jos olenkin nyt elämäni kuoleman maassa, siis elämässä edelleen. Vaikka kuolemassa kuitenkin. Kuolemassa tälle elämällä.

Elämän kuollut. Kuollut elävä. En tiedä. En itseäni tunne. En tilaanikaan itselleni selvittää taida.

Olen kuollut, vaikka kuitenkin tunnen jotenkin että elän. Minä ajattelen, minä tunnen, minä kaipaan, minä etsin ja toivon, minä unelmoin ja odotan.

Minä elän vaikka olen kuollut. Ihmeellistä.

Huhuu... heeei... onks täällä ketään!

Kuleksin täällä yksikseni. Pitäisihän täällä olla muitakin. En kait minä nyt ainoa kuollut voi olla. Olin sitten kuollut ihan oikeasti, tai sitten vain jotenkin sisäisesti.

Jos oikeasti olisin kuollut, olisiko sittenkään seurassani muita. Jos sellaista tilaa ei olekaan, jossa kuolleet yhdessä iloa pitäisivät. Yhdessä kuolemastaan nauttisivat. Yhdessä elämäänsä kuolemassa jatkaisivat. Mistä sen tietäisin. Ei kokemusta ole vielä.

Tai sitten jos vain itsekseni kuolla kupsahdin. Itseeni väsyin ja siten kuolin. Oman itseni sisään jonnekin. Ei täälläkään ole ketään. Minä vain. Ja kaikki haaveeni ja unelmani jostain muusta elämästä. Muusta kuin mitä eläessäni koin, vaikka paikoin ihan onnellinenkin olin. Tarkoitus vain puuttui. Jokin elämän syvempi tarkoitus. Siihen tarkoituksettomuuteenko kuolin.

Nyt täällä kuleksin ja sitä onnetonta tarkoitusta täältä kuolemasta etsin. Omasta sisäisestäkö kuolemastani. Miten täällä voisi olla jokin tarkoitus. Miten täältä sisäisestä kuolemastani jotain itselleni repisin. Jotain kuin elämän tehtävää. Minähän olen ihan yksin!

Huhuu... tai olkoon... Ei täällä ole ketään. Kumma paikka.

Hei missä se reikä on mistä mä tulin. Mistä tänne putosin. Tuolla ylhäällä kai jossain. Ei näy enää. Liian pitkällekö siitä jo kuljin yksikseni huhuillen. Ei näy mitään. Ei ole paluuta. Vaikka, miten minä sinne takaisin menisin, enhän siinä valuessanikaan mitään tehdä voinut. Eikä kukaan avuksenikaan tullut vaikka kuinka pyytelin ja huutelin. Odotinkin ihan loppuun asti.

Pitihän tässä joku rinnallani kulkea. Sellainen käsitys siellä elävien maassa oli. Luulin ja uskoin, joku rinnallani kulkee ja tietäni valvoo. Uskoin jopa, että hän eteeni oikein tietä lakaisee ja valmistaa. Minua kuin kädestä taluttaa ja valvoo etten vain mihinkään kompastuisi. Niin minä luulin. Joskus ihan hetkittäin jopa siltä tuntui. Tuntui kuin olisi joku viisas siinä vierellä ollut, vaikken häntä nähnyt. Uskoin vain, ja se kuin riitti.

Vaan jotain pahaako tein kun hän luotani lähti ja minut yksin hortoilemaan jätti. Omiiniko minut jätti ja jotain toista lähti auttelemaan. Jospa en osannut tietään kulkea. Jospa liikaa kurkistelin tien reunojen ylitse, josko siellä valoisampaa tai mukavampaa. Josko siellä olis enemmän tarjolla. Jospa siitä minulle loukkaantui ja minut omiini jätti.

Eikse nyt leikkiä ymmärrä! Tai toisaalta, kyllähän minä kaikenlaista ajattelin ja tutkin. Toivoinkin ihan muuta mitä tieni mahdollisti. Hyppelin kuin reunasta reunaan ja kurkin sinne ja tänne. Kuvittelinkin aina hetkittäin jotain muuta olevani. Vaan en ollut.

Siksikö minut jätti. Tiekö edestäni loppui. Se valmistettu tie, se eteeni lakaistu. Se jossa käsi kädessä kuljettiin enkä itseäni loukkaamaan päässyt.

Nyt hortoilin omineni ja suolle ajauduin yksinäisyyteen, turhuuteen, mitättömyyteen. Näinhän minä sen, miten se vaikeaksi muuttui. Luulin kuitenkin, että niiden vaikeuksien kautta minulle jotain hyvää vielä tapahtuisi. Että ne minua jotenkin hioisivat ja johonkin kuin uuteen valmistaisivat. Sellaista luulin. Uskoin jopa siihen että se olisi minulle tarkoitettu. Ja että siinäkin minua kuin valmista tietä vietäisiin.

Ja kissan villat, kun nyt katson. Olisiko pitänyt merkit nähdä ja tunnistaa jotenkin. Vaan luulin kuitenkin. Toivoin niin, että tää mun tieni olisi.

Ja olihan se mun tie. Ihan oma tie. Ja tässä nyt ollaan. Täällä yksinäni mietin nyt menneitä teitäni. En tainnut oikeassa ollakaan. Omiani kuvittelin ja omiani kuleksin. Omaan monttuuni putosin. Ei kai siitä ketään muuta voi syyttää kuin itseäni vain.

Mutta miksi minut jätti se jokin. Jos koskaan rinnallani kulkikaan. Luulinko vain senkin.
Ehkä ei minua jättänytkään, kun ei koskaan siinä ollutkaan. Jos senkin vain kuvittelin jostain vanhoista opeista ja kauniista enkelitauluista. Jos ne ovatkin vain kaunista liturgiaa, eikä minulle mitään todellisuutta. Siis minulle ainakaan.

Ehkä jollekin muulle, en tiedä. Vaan ei minulle.

---

Olenko tullut unelmani tien päähän. Veto kuin kesken loppui. Usko hetki sitten, jouluna.

Mielialahommaa tämä "kirjailijana" oleminen, sen nyt huomaan. Ymmärrän menneitä kirjailijoita ja taiteilijoita joilta into, hinku ja usko aina hetkin katosi. Ties kuinka pitkäksi ajaksi. Ei heillä ole helppoa ollut. Ei varmaan nykyisilläkään.

Epäilen että miehillä on vaikeampaa. Naiset kait kestävämpiä tässäkin. Parempia, niin kuin monesti muutenkin tässä elämässä.

Me miehet, ainakin me herkät miehet, olemme itsemme kanssa paikoin ihan hukassa. Varsinkin silloin kun unelmat ja toiveet eivät etene. Kun elämä jostain syystä pysähtyy. Silloin putoamme jonnekin oman mielemme loukkuihin, syviin vesiin, soihin upottaviin.

Miehet jo piankin pulloa kopeloivat ja siihen turvaavat. Mihin lie naiset, en tiedä. Kodin touhuihin ja perheeseen, jos sellainen on.

Minä tansseihin katoan ikävääni helpottamaan. Naisten suloisiin tanssisyleihin. Tai sitten tyynyni lumoihin, uniin pehmoisiin, totuuden hetkeksi kadottaviin.

Ymmärtääköhän tätä tuskaa, epätoivoa ja epäuskoa, kukaan muu kuin toinen, joka on samoja polkuja käynyt, samoissa hiilissä lämmitetty.

---

Käsiäni katson kuten kerran aikaisemminkin, parikymmentä vuotta sitten.

Silloinkin uuteen matkaan lähdin. Oudolle tielle tuntemattomalle, ennen tekemättömälle.

Mies viisas minua vierestä katsoi, hulluuttani, omastani hurmaantunutta.
Mielensä rohkaisi, minua ei, sanoi: "Älä laita elämääsi ja perhettäsi tämän varaan."

Minä kärsivänä ja silmäkipuisena värikalvon tulehdukseni läpi häntä katsoin. Kyynelet kivusta ja unelmasta silmissäni hänelle vastasin ja käsiäni näytin: "En voi näillä käsillä mitään muuta tehdä."

Mies poistui. Minä yksinäisenä öisen kappelin penkkirivistöön upposin huokaillen jonnekin, jonnekin, ja jostain kuin voimaa hain. En tiedä sainko. Ehkä sain.

Siitä kuitenkin ura urkeni, uusi ammatti ja tehtävä ihana. Taidokkaaksi kasvoin ja elämä minusta ja perheestäni huolen piti seuraavat 10 vuotta. Sitten se ohi oli. Eräänlainen kasvun tie. Elämän upea opettavainen vaihe, jonka opetukset elämäni yhtenä peruspilarina tänäänkin matkassani kulkevat.

Nyt kuin samassa tilanteessa olen vuosikymmenten jälkeen. Taas uudesta unelmoin. Ihan uutta itselleni, vaan sen sisälläni omakseni tunnen. Käsiäni katson kuin silloin aiemminkin. En näillä taaskaan voi muuta tehdä. Ne eivät kuin muuhun taivu. Korkeintaan leivän tähden, ei elämän sisällön.

Taas on rinnalla mies, toisenlainen viisas, joka minua kannustaa: "Älä elämääsi tämän varaan laita, se on vaikeata." Sanat melkein samat. Tunnelmakin minulla sama. Elämä yhtä utuinen kuin silloin käsiäni tarkatessani..."en voi näillä muuta tehdä". Enkä voi nytkään.

Siis, matkaan taas kuin jääräpäisesti lähden. Itseni vastusten läpi kuin pusken. Elämään kohta uudella tavalla kiinni tartun. Toivon sen minua taas kantavan ja uuteen taidolliseksi tekevän. Aivan samoin kuin edellisellä kerralla. Ehkä tämäkin hullutus minua taas sen 10 vuotta kantaa. Uuteen opettaa ja ihmisenä kasvattaa.

Siihen luotan nyt kuin johonkin näkymättömään, koskettamattomaan, turvaamattomaan. Vaan jokin on turva, jokin on usko. Suuri on toivo tämän kaiken edessä. Kuin hurman, johon niin mieluusti tartun. Tai olen jo tarttunut. Se minua kantaa.

Joskus tähän jo yhden päivän uskoa uskallan. Seuraavana jo taas horjun ja ympärilleni katson. Muita turvia mittailen ja ihmisten mielipidettä itsestäni kyselen. Joku kannustaa, toinen varoittaa. Elä tässä sitten.

Vaan minä elän ja uskon. Itseenikö, ajatuksiiniko, toiveisiiniko? En. Johonkin suurempaan uskon, johonkin joka tämän, tämänkin hullutukseni, takana taas on. Hän minusta kuin hullustaan huolen pitää.

Hullu mikä hullu. Elämän hullu ja rohkea, jonka rohkeus ei itsestä ole. Minä horjuva olen kuin humalainen viinasta polttavasta.

Viinani minullakin, joka sisuksissani nyt polttaa. Itse horjun, toinen minua kantaa. Toinen, joka enemmän näkee kuin minä. Horjumisenikin, ja niissä minua aina vahvistaa ja elämän sanoja kirjattavaksi antaa.

---

Älä ajattele

Sanoit: "Älä ajattele",
kun elämäni hetkeä sinulle surin

"Arvaa vaan olenko yrittänyt olla ajattelematta. Olen."

"Ai, onko joku erityinen asia", sinä kysyit.

"No on, yks pikku juttu.

Tämä käsittämätön, ymmärtämätön,
mieletön ja ihmeellinen,
selittämätön ja uskomaton.

Väliin niin hurmaava ja ihana.
Välillä ihan tyhmä ja posketon.

Välillä huolestuttava.
Köyhä ja samalla rikas.

Epävarma.

Onnellinen ja ain' hetkin onneton... pikku elämäni.

Ei sen kummempaa."

Yks pikku elämä vain,
ja minä itse tuon kaiken keskellä yksin.

Ja mun utuiset unelmat.

-harri

---

Tätä tarkoitin

Rakkaani, tätä tarkoitin,
kun sinulle eilen kerroin elämäni suuntaa.

Ei tarkoitus oo nyt elämän tarkoitusta muuntaa.

On minulle annettu työ hieno.
En vain ymmärrä aina,
en odottaa jaksa,
kuinka se on ihana ja vieno.

Minä elän ja kasvan tehtävääni tässä maassa.

Minulle on jostain annettu nää sanat, nää teot.
Minun tulisi nyt toteuttaa ne kuin edeltä valmistetut vaot.

Olla vain ja rauhassa kulkea.
Ei pelätä, ei huolehtia, päivien määrä.
Ei niiden sisältöä, vain tietä väärää,
joka herkästi kantais' minut sivulle siitä, jonka sydämessäni tunnen.

Jonka eteen oon elänyt kuin koko elämäni.
Kasvanut ja kipuillut,
hetkin ain' löytänyt myös onnen.

Sinä ehkä näet,
ei aina oo helppo mun tietä jatkaa.

Siks' iloitsen kun ymmärrät minua
ja kuljet kanssain samaa matkaa.

Minä tiedän jossain sisälläni, mikä mun määräni pää on.
Vaan, voi kuinka tänään tää kasvun tie on kuin loputon.

Minä odotan ja odotan,
että valmistuisi eteeni se aika joka kaiken muuttaa.

Avaa ovet ja portit mun sisään käydä elämään uuteen.
Ohjaa paikkoihin ja hetkiin, jotka jo sielussain jossain nään.

Joiden eteen taistelen päivin ja öin.
Jotka minua kuin luokseen huutaa.

Rakas, ymmärrätkö mun paloni, mun sisäisen valoni.
Minä elän. Minä nautin.
Välillä yksin itken ja öitäni valvon.

Ikävöin menneitä, kaipaan tulevia.
Toivon, ett' kerran kaikki mun haaveeni ois' edessäni olevia.

-harri

---

Kiivailija

Rakas,
minä täällä pyörin kuin hulluna vaan. 

Kiivailen sanoilla,
etsin viisautta maan. 

     Olen kuin häkissä,
tornini pesässä.

Miten lennän täältä.
Miten siipeni kantamaan saisin.
 
Miten sanani kauniit, kovatkin,
ulos pesästäni kuljettaisin.

 Miten ripotan ne täältä alas. Miten tuuleen viskaan.
Miten heitän ne ihmisten niskaan. 

Minä kiivailen, rakkaani.
Sydänvereni kiehuu. 

Milloin vihdoin mun voitonlippuni liehuu. 

-kiivailija

---

Jos tänään on murhe

Jos vaikka tänään murheessa kuljetkin,
ole onnellinen kuitenkin.

Sillä elämässä eessä on viel' ihanaakin.
Vaikka tänään sen murhe täyttäisi.

Näyttäisi kuin selkänsä pienelle.
Koettelisi kuin aiheetta.
Kiusaisi kuin ihan syyttä.

Vaan onhan jossain joku aihe.
Syy tai seuraus.
Ehkä tulevan tarkoitus.
Miks' murheisen päivän tänään viettää saat.
Olet yksin, kuin oisit myynyt sun maat.

Katsos, elämä jo huomenna voi ihan toiselta näyttää.
Kaikki toiveesi yhdessä hetkessä täyttää.

Mitäs silloin sanot näistä tään päivän murheista,
jos huominen sinut jo taas iloon vie.

Näyttää, ett' elämä ei hylkää, ei yksin jätä.
Ei apua lähettämättä.

Saat taas voimaa kulkea elosi tie.

-harri

---

Elämä antaa vastauksia

Olen joskus miettinyt,
miltä tuntuisi menettää lapset.
Ja samalla koko elämä kuin uudeksi muuttuisi.

Tiedän miltä se tuntuu,
olen elänyt sen.
Kasvanut sen tunteen läpi.
Sen elämänmuutoksen läpi.

Miltä tuntuisi menettää usko johonkin suurempaan,
kauan sitten opetettuun.

Olen elänyt sen hetken kun kaikki murentui.
Vaikka sisälle tulikin uutta,
avarampaa näkemystä.
Oppi vain katosi, usko ei.

Olen miettinyt,
miltä tuntuisi menettää työ,
jonka kautta elo turvaisa ja hyvin nukuttu levollinen yö.

Olen kokenut senkin ja tiedän miltä se tuntuu,
kun putoaa pois ihmisten seasta,
turvallisesta elämästä ja kuukausipalkasta
vain oman itsensä varaa.
Uskomaan ja toivomaan parempaa tulevalta.
Odottamaan, ett' aika hoitais.

Ei aika aina kovin nopsaan hoidakaan.
Olen kokenut senkin.
Elänyt ne päivät ja yöt,
kun menneet ovat ne ihanat työt.

Onhan aina uutta sijaan tullut,
mutta tutuksi myös elämän epävarmuus.

Olen miettinyt miltä tuntuu kun terveys lähtee.

Olen elänyt senkin,
kun kaikki ihana liikunnan riemu ja
sen jälkeinen hyvä olo pois otetaan.

Mitä jää, kun paikalleen asetetaan
ja mikään aikaisempi meno ei enää olekaan mahdollista.

No, selviäähän siitäkin.

Olen miettinyt miten eletään, kun rahat ei riitä päivittäiseen elämään.
Olen elänyt senkin.
Taistellut ne tunteet ja voittanut.
Oppinut tyytymään siihen,
että jos tänään on kaikki mitä tarvitsen, olen onnellinen.
En mieti huomista.

Se muutos ei tosin hetkessä tapahdu.
Kait vasta kuin sekopääksi tulemisen kautta.
Monien mietteiden ja
jonkun hullun uskon kautta paremmasta huomisesta,
joka kaiken korjaa ja kohdalleen paikkaa.

Olen miettinyt miltä tuntuu ikävä.
Jos joku rakas, siis todella rakas, viereltä lähtee
ja jättää kuin koko elämän kokoisen tyhjiön
itkuineen ja suruineen. Kaipaamisineen.

Olen kokenut senkin.
Se on ihan kamalaa.
En toivo kellekään.

Onhan se kasvattavaa,
ja pääseehän siitäkin aikanaan.
Aika hoitaa, vaikka hetkin tuntuu,
että sekin on siihen voimaton.

Aika hoitaakin ehkä toisen ihmisen kautta.
Antaa levon ja rauhan menneestä.

Olen miettinyt miltä tuntuu,
jos kuoleman todellisuus eteen avataan.
Kun näytetään, että tästä voi nyt joutua lähtemään.

Yhtenä aamuna vain yllättäen huomaa,
että jokin asia itsessä voikin olla kuolemaksi.
Kaikesta luopumiseksi.

Olen elänyt sen tunteen
ja taistellut ne ajatukset kertaalleen:
entä jos kaikki tähän nyt jää.
Loppuu kuin kesken elo tää.

Opettihan sekin,
vaikka siitä paraninkin.
Se opetti elämään elämää hetkittäin,
nauttimaan jokaisesta tilanteesta ja tapahtumasta.
Jokaisesta päivästä.
Äläkä niin tulevaa suunnittele,
ei se sun itsesi käsissä ole kuitenkaan.

Olen miettinyt, mikä on se viimeinen vaiva tai sairaus,
joka ei enää paranekaan.
Ei enää lähdekään pois.

Olen miettinyt sitä ja pelkään.
Onko se lie tämä,
mikä minua juuri nyt vaivaa,
vai vieläkö tästä eroon pääsen.
Saanko palata takaisin kuin normaaliin elämään.

Vai joko lie tämä ensimmäinen,
joka niin kiinteäksi osaksi arkeani asettuu,
että siihen on vain totuttava.
Kannettava kuin nenää päässä.

Huomaamattomaksihan se pian muuttuu.
Ihminen kun sopeutuu kuitenkin niin nopeasti
kipuihin ja elämän rajoituksiinkin.

Entä jos nuo kaikki kuvaamani perperää toisensa jälkeen tulevat.
Ei kunnolla hengähtää anna edellisestä.

Niin, en kerskua tahdo,
vaan olen elänyt senkin.
Tuntenut miltä tuntuu,
kun näyttää että kaikki viedään.

Miltä tuntuu olla kuin Job konsanaan,
jonka vaiheisiin siinä hiljaisuudessani uudelleen tutustuin.
Hänen tilaansa samastuin.

Tosin se synnytti myös toiveen paremmasta.
Olihan hänellä kaiken kokemansa jälkeen
kaikkea hyvää enemmän kuin koetuksen alkaessa.

Johonkinhan sitä on uskottava, jotta jaksaisi ees huomiseen.

Nyt tänä aamuna mietin,
entä jos silmistä näkö lähtee.

Siinä sitä onkin kysymystä kerrakseen.

Sitä tässä mietin, kun silmissä vilisee heräämisen jälkeen
enkä näe kunnolla.
Tuo kokemus aiheen tälle koko kirjoitukselle antoi.

Tuttu vaiva. Ehkä verenpaine herätessä alhaalla,
tai ylhäällä. En varma ole.
Vain vilinästä, siitä olen varma.
En näe lukea.

Juuri ja juuri näen tämän kirjoittaa.

Niin, jos näkö lähtis, mitä sitten.

En tiedä.
Siinä sitä olisi oppimista uuteen elämään.
Siinä sitä uskoa vaadittaisiin elämän järjestymiseen taas uudella tavalla.

Vaan silloin viimeistään ei mikään enää ennalleen palaisi.

Ei mikään.

Tätä kaikkea nyt aamuhetkessäni mietin.
Silmien näkökin jo tässä kirjoittaessa palautui.
Voin kohta lukea mitä juuri kirjoitin.

Näinkö paljon jo olen elämässäni oppinut,
sitä nyt huokaan.
En ollut ajatellutkaan.

Vaan, voi kuinka onnellinen kuitenkin olenkaan.
Minulla on juuri nyt kaikki mitä tarvitsen tämän päivän elämääni.
Ei puutu mitään.

Ei oikeastaan yhtään mitään.

Vaan, miksi tänään niin onnelliselta näytän.
Joku jopa sanoo, että olen aina niin iloinen ja hyväntuulinen.

Niin, liekö kaikki tuo yllä oleva on jotain minussa muuttanut.

Näyttänyt paljon ja monesta turhasta riisunut.

Opettanut: Elä tää hetki ja kaikesta nauti.
Eihän huomisesta kukaan tiedä.

Elämäsi on tässä ja nyt. Tänään.

-harri

---

Elämä kovaa on monin tavoin

Elämä kovaa on monin tavoin.

Riipii ja raapii,
välillä kuin kaiken ihan tarkoin pois kaapii.

Jättää kuin tyhjän päälle oman itsensä varaan.
Senkin varan viel' kovalla kädelle haraa.

Niin…, ei elämä helpolla päästä.

Välillä paljon antaa,
vaan vähin eri kaiken meiltä pois kantaa.

Ei anna pitää kaikkea mitä minä tahdon ja etsin.
Välillä minulle ei kuin mitään se säästä.

Olen onnellinen kuitenkin, vaikka kaikki on viety.
Voimat koeteltu, uskokin johonkin näkymättömään.
Tyhjän päälle heittänyt turvattomuuteen, levottomuuteen.
Tyhjyyteen. Yksinäisyyteen.

Sitten taas itkujen jälkeen jostain kuin nurkan takaa viime hetkellä avuksi kiitää.
Nostaa murheesta, nostaa tummasta laaksosta.
Antaa onnen, antaa rakkauden.
Palauttaa terveyden ain hetkiksi.

Antaa mennä ja kiitää ilossa ja onnessa.
Antaa rakkaan rinnalle ja tunteet kuumat.
Tuntea elämän huumat.

Vaan kaikki kuin rajallista, katoavaa.
Muistuttaa taas hetkin, miten kaikki on hajoavaa.

Elämään kasvattaa ilossa ja taas ilonkin jälkeen.
Pois purkaa kaiken kauniin ja kysyy:
"Kestätkö viel' täänkin,
jos sinulta pois otetaan taas kaikki ja yksin jäätkin."

Voi tätä elämää. Mitä sinä teet. Mihin meitä viet.
Omituiset on sun kasvattavat tiet.

Onneksi, minä huokaan. Sinä katsot kuitenkin, ettei yli voimain käy missään sun ties.
Vaik', oonhan sen nähnyt, pohjakosketuksia välillä otsa hies.

Kyynelet kirkkaat sun tielläs on aina matkassa mulla.
Tänäänkin.

Vaan mitä sinä meinaat, Elämä,
kun ilon ja surun kyynelet toisiinsa sekoittuu.

Mikä ihmeen suunnitelma sulla.

-harri

---

Mua riisuttu on päiviä monta

Mua riisuttu on taas päiviä monta,
monta hetkeä onnetonta.

Otettu pois vauhtini hurma,
annettu sisään kuin surma.
Pysy paikallasi, älä liiku,
kuin kiikkustuolissa vain kiiku.

Älä minnekään mee,
älä mitään tee.

Ole vain omissasi.
Tee tyhjyyttä taskuissasi.

Niin... tällaiseen minut taas äkkiarvaamatta kuljetettiin.
Otettiin pois liikunnan ilo ja riemu.
Jäi vain pieru. Sen tehdä saan.
Tyhjyyden tyhjyyttä vaan.

Voi miksi suostuin tälle tielle, missä vain vaivat on matkassa mulla.
Miksi suostuin kulkemaan tämän oudon polun, olo kuin raskautetulla.

Miksi suostuin tekoihin uusiin,
outoihin tuntemattomiin.

Kuka tällaisen vaihtoehdon eteeni rakensi,
miten tällaiselle polulle johdatti.

En tiedä.
En ole mihinkään suostunut, itse olen halunnut.
Kuka halun antoi.
Kuka tämän älyttömän hingun päähäni kantoi.

En tiedä.

Vaan, taas tänään, minä kuljen ja taistelen tämän päiväni päähän.
Itkeä tihrun ain' hetkin, sitten raskaat ajatukset sivulleni häädän.

Nousen taas jostain, en tiedä mistä.

Jossain syvissä hetken rämmin.
Olin onneton ja kaikkea emmin.

En tiedä mitä teen,
vaan kuitenkin taas kirjoitin,
ja näen edessäin vähän selkeämmän veen.

Tämän runon synnytin kuin tyhjästä hetkestä,
vaikka se tulikin tuskain jälkeen, taas yhdestä raskaasta retkestä.

Voi mitä minä teen.
Missä olen, mihin meen.

Kuka sanoisi sen minulle,
tämän päivän onnettomalle raastetulle.

Ulkona paistaa aurinko, on loppukesää.
Lähden ulos. En ajattele tätä yksinäisen tuskani pesää.

Toivon, ett' olisin onnellinen taas.
Sydämessäin levätä saisin, ois' edes hetken rauha maass'.

Taisteluruno, tämä hetkessä syntyi.
Tähänkö kasvoin päivinä näinä,
kun yksin surin, liikkumatta olin,
odotin että parantuisin ja elämään uuteen pääsisin.
Tähän taas kerran ruhjottu mieleni pystyi.

Vaan mitä maksoi minulle tuo yllä oleva runo.
Tuo huokaus hetkellinen, joka sanoiksi kasvoi.
Se maksoi kipua ja rahaa.
Se maksoi luopumusta monesta elämän menosta,
tanssista, ilosta, kuin kaikesta hauskasta.
Se maksoi kahden viikon surun ja pelon, miten minun käy.
Ei paranemisen päätä vieläkään näy.

Vaan, kuin niin monesti ennen,
vaiva sanansa synnyttää, itku iloksi vaihtuu,
surut mielestä haihtuu.

Lintu lentoonsa nousee, katselee taivaita, katselee maita,
nauttii vapaudestaan. Kiittää päiviä onnekkaita.

-harri

Tämäkö palkkani on tehdystä työstä.
Taistelusta, surusta, itkusta, valvotusta yöstä.

Onko tämä palkka?
Miten elän tällä,
sanoilla särkevillä.

On siinä sun palkkas' raskaista hetkistä.
Sinä kasvoit, elit, olit syvällä.
Palasit sanojesi retkiltä.

---

Voimani väsyvät

Voimani väsyvät, en ymmärrä lain,
mistä suunta ja suuruus elämääni vain.

En tiedä, en tunne, päivieni määrää.
Ei tietä, ei suuntaa,
tänään ne kaikki kuin väärää.

Siks' voimani loppuu, kun tätä nyt mietin.
En rauhaa saa, en uskoa suurta.
Ei mitään tulevaisuutta.

Mieleni sekamelskassa tämän päiväni vietin.

Tanssin hetken ja maailman hukkaan.
Toivon, että musiikki, kaunis laulu,
kuin ihmeen kautta nostais' mut kukkaan.

Silmiä särkee, päässä pyörii,
onneton mies pienissä asioissaan hyörii.

En kiinni saa mistään, en turvaa tunne,
kuin salassa, piilossa, kaikki,
mistä saisin voimaa mulle.

-voimaton huokailija

---