Odottamisen
koulu
Odottamisen koulu
on suurimpia kouluja sitten menettämisen koulun.
Odottaa, että
jotain tapahtuisi,
että jotain tulisi,
että murhe mielestä sulaisi.
Että elämä
muuttuisi paremmaksi.
uusi
tulevaisuus aukeaisi.
Se on odottamisen
koulua
- se on raskasta.
Odottamisen
koululla aina myös virkansa:
Odottaa, että
elämä muuttuisi,
ympäristö muutokseen kasvaisi,
odottava kasvaisi tulevaan,
odottamaansa vastaanottamaan,
sen oikein tajuamaan,
menneestä puhdistumaan.
Odottamisen koulu
on kasvatuskoulu,
kärsivällisyys, moni opetus tärkeä,
kasvaa päähän kiivauden jälkeen järkeä,
ymmärrystä asian tilasta,
vapautumista vihasta.
Kuinka viisas
onkaan odottamisen koulu,
miten kasvattava, miten puhdistava,
miten sisäistä ihmistä rakentava,
menneestä vapahtava.
-harri
---
Tanssin
yksi olemus
Ei ihminen etsi
vain tanssia, vaikka se kuinka ihanaa ois.
Ihminen etsii ihmistä, joka onnea ja turvaa rinnalla tois.
Siks' etsii hän,
etsii, etsii vain,
että omansa oikean nähdä sais.
Siks' tanssii,
tanssii, tanssii hän vain,
ett' sais huokaista:
tansseista rinnallein rakkaan sain.
-harri
---
Tartuinko
tehtävään mahdottomaan
Tartuinko tehtävään mahdottomaan,
kun tartuin oikeaan naiseen,
luonteensa suloinen,
muotoonsa satumaiseen.
Tartuinko
tehtävään mahdottomaan,
kun häntä sanoillani tavoitan itsellein,
kaukaisuus, etäisyys, eron koetus,
voiko kasvaa yhteys, luottamus.
Tartuinko
tehtävään mahdottomaan,
kun kohtasin kauniin naisen,
elämän koetteleman,
kaiken monesti menettäneen,
sisäisesti vahvaksi kasvaneen,
unelman satumaisen.
Tartuinko
tehtävää mahdottomaan,
sanoilla kauniilla vain liehakoimaan,
mielensä tilaa muuttamaan,
silmiään minulle avaamaan,
mieheen viel' aavemaiseen.
-harri
---
Voivatko
sanat olla vahvemmat kuin
elävän sylin lämpö
Voivatko sanat
olla vahvemmat kuin elävän sylin lämpö.
Voivatko sanat olla kantavammat kuin elävän sylin tunto.
Voivatko sanat
kasvattaa sisälle rakkautta,
enemmän kuin kantaa kosketus hellä,
kun silmiin toista katsoen saa häntä viel' kosketella.
Voivatko sanat
olla suuremmat, kuin ihminen mi rinnalla kulkee,
toisen ain hetkin omaan syliinsä sulkee.
Voivat, on vastaus
suora,
sanat suuremmat olla voi,
kuin ihminen mikä rinnalla arjessa arpikoi.
Sanat suuremmat
olla voi,
sillä siinä ei rinnalla oo toista, jota silmin katsella voi.
Vastaus on
ilmeinen,
sanat koskettaa ihmistä syvemmä,
kuljettaa haaveiden maihin kaukaisiin,
upottaa unelmiin loputtomiin.
Sillä unelmat
ovat suuremmat kuin vain ihminen pelkkä,
vaikka oiskin rinnalla ihana ja herkkä.
Unelma paremmasta
ain ihmisen voittaa,
vaikka toinen monilla konsteillaan yrittää toisen voittaa.
Ihminen seuraa
unelmaa,
sisälleen kasvavaa haaveen maailmaa,
se vahvempi on kuin arkinen tie,
josta aina näkee minne se vie.
Vaan unelma,
ihmistä uusiin kantava,
suunnattomia voimia etsijälle antava,
se suurempi on kuin ihminen vain,
jonka puutteineen, virheineen, rinnalle sain.
Siks' sanat on
vahvemmat kuin ihminen,
joka rinnalla kulkee näkyen.
Unelma voittaa, se
kaukana kulkee,
siellä prinssi prinsessansa syliinsä sulkee.
Siks' sanat on
suuremmat kuin elämä arkinen vain,
tään vastauksen jostain kaukaa sain,
sanat rakentavat
unelmaa,
elävät uutta ihanaa maailmaa,
siellä voi puhtaasti rakastaa,
siellä haave haaveen kohdata saa.
Eletään siis
unelmaa,
unelman ihanaa maailmaa,
joita sanat kauniit voi rakentaa.
-yks' unelma
---
06.10.2006
Runohetkien
satoa
Sinä kuuntelit
herkeämättä sanojani liikuttavia,
koskettavia elämän kuvauksia.
Sinä tunsit,
sinä elit minun kanssani,
näin keskittyneen, miettivän kuulijan, edessäni.
Sinun silmäisi
katse minua kiitti,
et katseellasi osoittanut: Nyt mulle riitti!
Olit loppuun asti
ja huokasit,
sanat olivat kauniit, sanoillasi ja eleilläsi paljastit.
Minä jännitin
jossain sisälläni, ei se ulos näkynyt.
Minä pelkäsin, ei näkynyt sekään.
Minä elin
sanojeni sisällä vielä,
se hetkin näkyi, kun kuljin muistojeni tiellä.
Sinä kiitit minua
silmiin katsoen,
joku oli vain hiljaa mietteissään,
joku poistui ajatuksissaan.
"Onko
näistä kirjaa?", kysyi mies, joka itsekin kirjoittaa,
haluaisi hetkiä vielä kotona jatkaa.
"Olet
tunteellinen ja sielusi on niin avara",
kuulin vienon äänen sanovan,
minua viel' epävarmaa lohduttavan.
Joku Eino Leinoon
jo vertasi,
sen useasti kuulin, joku toinen sen kertasi.
Se on jo paljon,
ma aattelen,
jos esikuvani saappaita tavoittelen,
jos kulkevi tieni
kuin kulki hän,
mies herkkä, päivänsä monesti rämpivän.
Kyllä minua
pelottaa sekin näkemys,
jos henki on sama,
liekö myös elämän täyttymys.
Toivon ett'
kuulija vahvistui, sanoistani onnea sai,
vaikk' kulkivat monet niin murheissa,
syvissä mietteissä, ajatuksissa.
Silti ma uskon,
ett' ne liikutti sinua,
joka katsoit viereltä minua,
runoilijaa
elämänsä hetkessä,
tietänsä eteenpäin etsimässä.
-harri
---
Runon
hetki
Runo voi olla vain
hetken kuvaus,
sen jälkeinen tulevaisuus on arvoitus.
Runo on kuin
päättymätön,
tulevaa viel' käsittämätön.
Jos oli riveillä
ilon purkaus,
huominen jo surun tuoda voi,
jos oli se
itkuinen huokaus,
huominen ehkä jo ilon toi.
-harri
Ja tästä
malliksi seuraava runo
ja sen vaihtoehtoisia jatkoja:
Kuinka julma on
elämä,
kun otti rinnalta ihmisen pois,
jonka kanssa elo niin kaunista viel' ollut ois.
...ja voisi
jatkua...
a)
...En tiennyt, että elämä näin yksinäistä olla vois.
b)
...Vaan jos ei ois ottanut toista pois,
ei minulla onnea, jota tänään elää saan, nyt rinnalla ois.
c)
...Vaan, kun otit hänet rinnalta pois,
löysin tilan, miss' ihminen ei vapaampi olla vois.
-harri
---
30.09.2006
Muutoksen
silta
Tämä silta on
matka muutokseen,
elämään outoon ja uuteen,
rakentuu tie tulevaisuuteen.
Siltaa kuljetaan
yksinään,
ei kättä toisen kädessään.
Itse on
löydettävä voima kaikkeen,
menneitten jättämiseen ja siihen mi tulee eteen.
Silta on sumujen
silta,
oli sitten aamu tai ilta,
se on kuitenkin
silta…
vain kaksi tietä, eteen ja taa,
joskus voi valita,
joskus vain jatkettava matkaa.
Vanha jää
sumuun,
uuteen on sukellettava… sinnekin kuin sumuun.
Matkassaan yksin
luottamus vain,
joku suurempi, joku viisas, kulkee mun rinnallain,
joka tuonut on
sillalle koettelevalle,
silmät kaikelta sulkevalle,
matkalle yksinäiselle ja raastavalle.
Siin' kulkee
matkalainen siipeinsä suojassa, vaik' ei niitä nää,
silmän kyynel näköä hämärtää.
Vaan ei hylkää
siipensä suuret,
ei paljastu suunnitelman juuret,
kasvattaa vain ja
uskoa lisää,
kääntää katseen katsomaan Aikojen Isää.
-harri
---
30.09.2006
Yksinäisellä
sillalla
Siltaa nyt kuljen
ja katselen,
iltaa ihanaa odottelen.
Sumu täyttää siltani pään,
josta matkasin… tähän keskelle hetkeksi jään.
Katselen taa, ei
mitään näy,
ei ihminen ihana vierellä käy.
Katselen eteen,
senkin sumu täyttää,
vaikka…kun oikein tarkkaan,
siellä jokin liikkuvan näyttää.
En näe tarkasti,
ei silmäni kohdetta tunnista,
mutta jotain, jotain se on… jotain kaunista.
Tässä kuljen nyt
siltaa mietteissäin,
ikävissäin, toiveissain,
tulevat hetket päällimmäisinä haaveissain.
Tuovatko ne sitä,
mitä elämä lupaa,
saanko rakentaa viel' uutta onnen tupaa,
vai pyörinkö lie
sillalla yksinäin,
vain sumu sankka ystävänäin.
Sanat katoavat,
loppuvat menneet,
sanat syntymättömät, vain tulevan enteet.
Yksin täss'
seison ja päätäni pyöritän,
katson eteen, katson taa,
katson sillalta alas,
…olisko lie paras hyppy tuntemattomaan.
Eei, ei se
ratkaise elämän tietä,
ei löydy vastaus sieltä.
Odotettava vain,
ett' sumu haipuu,
vaikka odotellessa niska kaarelle taipuu,
kasvot, eleet, hiljaisuuteen vaipuu.
Vaan, yks' hetki,
yks' ilta, yks' ihana aamu taas,
sumu hälvenee…
"jatka poika matkaas!",
kutsuu elämä tielle uudelle,
paljastuu sumun takaa käsi tulevaisuudelle.
-harri
---
26.09.2006
Aamu
kutsuu kulkijaa
Aamu kutsuu
kulkijaa: "Uus päivä, uus päivä!",
tietään taas matkaamaan.
Mitä lupaat
minulle, sinä uusi aamu,
uuttako rinnalle kulkevaa,
vaiko aina vain tätä samaa?
"Elämä on
samaa,
vaan elämä on myös uutta,
joka päivä eletään tulevaisuutta.
Illalla, illalla
vasta sinä nähdä voit,
oliko se sitä samaa, vaiko onnea toi,
tuliko eteen vaikk' elämän uusi aamun koi.
Joka päivä, joka
päivä on uus,
uusi elämän mahdollisuus."
-harri
---
Kolmas runohetki
Kinaporin kahviossa
keskiviikkona 27.9.2006 klo 11.00-11.30
"Rakkautta
ja romantiikkaa",
on runohetkeni aihe.
25.09.2006
Voi
kuinka olenkaan muuttunut
Voi kuinka
olenkaan muuttunut,
miten eri tavalla kirjoittanut,
miten matkani minua muovannut,
tapaani kertoa kasvattanut.
Sinä huomaat,
tapa toinen on vanhoissa,
uudet eri tavoin kulkee,
en tiennyt, en
matkalla itse huomannut,
ett' elämän eletyn sanoista kuulee.
Nyt valmistelen
runohetkeä seuraavaa,
käyn läpi rakkauteni historiaa.
Sanojen henki on
jäljellä, kaikesta muusta muistot vain,
menneitä raotin,
sydämeeni ikävän ja kaipauksen sain.
-harri
---
25.09.2006
Elämä
on vaiheita
Elämä on
vaiheita, elämä on mutkia vain,
tää kulkija kouluin ankarain,
tältä tieltä jo tarpeeksi sai.
Katselee
sillalla menneeseen,
tähyää tulevaan mi lupauksena eessään käy,
vaikka mitään ei vielä näy,
vain rivit
kirjaillut kirjoissaan,
elämä koettu kansissaan,
ilot, surut, sydämessään,
posket viel' kosteat kyynelistään.
Mennyt, sinä menit,
sumu laskee päällesi vain,
edessä siintää tuleva, mun elämäni arvokkain.
-harri
---
25.09.2006
Elämä
puuttui elämään
Elämä tarttui,
elämä puuttui elämään,
sulki portit menneisiin, kaikki hetkessä muuttui,
elämä pienelle ihmiselle kuin suuttui.
Vaan ei
suuttunutkaan, ei hyljännyt,
ei matkalaista yksinäistä yksin jättänyt,
ei kaikkea elämää päättänyt.
Avasi eteensä
uusia ovia,
antoi niistä sisälle kurkkia,
katsoa, mitä
muuta elämä suo,
mitä vielä tahtoo tuoda luo.
Ei elämä ole
julma,
ei suunnitelmansa mi ihmistä elossaan kantaa,
antaa enemmän kuin toivoa uskaltaa,
kuljettaa kohti taivaan rantaa.
Opettaa,
näyttää, elämä on seikkailu,
kasvattava, kurittava,
määräänsä kuljettava lohduton.
Niin, toiset
jäädä saa paikalleen,
siinä nauttia, iloita, väsyä,
toisen kuljettaa
edelleen, ei lepoa anna matkalla,
suunnitelmaa on turha kysyä,
antaa hyvää,
antaa pahaa,
sieluun sisälle syvälle sattuvaa,
auttaa, armahtaa
vaivastaan,
hellii sisälle uuteen astuvaa,
sillä elämä on
tie mutkineen kaikkineen,
mäkineen, monttuineen, tien reunan ojineen.
Ne kaikki matkalla
kullakin,
säät vaihtelee vaivansa tiellä,
on iloinen, on
onneton,
kiittäen kulkevi siellä.
-harri
---
25.09.2006
Uusi
kirja
Elämä muuttui,
uuden kirjan eteensä avaa,
sitä kulkija raukka nyt hiljalleen tavaa.
Ei kuljeta enää
onnessa kuin ennen,
ei tie samanlaisena jatkua saa.
Katsele mennyttä
kuin ohimennen,
se kaikki on jäänyt taa.
Edessä uusi
kirja, elämä uus,
ihminen ihana, uusi tuttavuus.
Hän uuden kirjan
sivuilla kulkee,
kohta sinut, pienen kulkijan, syliinsä sulkee.
Alkaa elämä
uudella tavalla,
sen teot, ajatukset kaikkineen,
muuttuu tavat, arvot elämän, uusine kosketuksineen.
Siks' suljettava
on tää vanha kirja, se tehtävänsä tehnyt on,
kasvu ottaa kulkijansa, lupaus unohtumaton.
Lupaus, "viedä ja
elämää näyttää,
kasvattaa sanoissa ja hyödyksi käyttää".
Se lupaus nyt
edessäsi seisoo,
on kasvettu matka niin kaunis ja kivinen,
odottaa teot
arvokkaat,
ja kirja tuhatrivinen.
-harri
---
21.09.2006
Hurman
hinta, jatkoa
(katso aikaisempi kirjoitus
aineesta ->
)
Jos hurman hintana
on kärsimyksen vuori,
niin…, nyt minä mietin, kun se vuori eteeni nousi,
kun todeksi sain elää nuo menneen viisaan sanat,
kun yksinäisin hetkin vuotavat kyynelten vanat.
Kaipaanko iloa ja
onnen huumaa,
vai jäisinkö lie omilleni, yksin paikalleni.
Ei tulis naarmun
naarmua,
ei vuoria eteen nousis,
ei silmiä arvokkaita,
jotka taas otettaisiin pois.
Vain yksi haava,
yksi vuorilta korkeilta valuva sisäinen haava,
se vain vuotais,
aikanaan katoais.
Niin, mitä minä
toivon, rauhaisaa laaksoako,
vai uuden vuoren rakentumista,
sen ties kuinka korkean eteen kasvamista,
kunnes taas
pääni sen kylkeen löisin,
saisin parkua mennyttä päivin ja öisin.
Onko tässä taas
tehtävä kuin valinta tään runoni hetkeen.
Onko tämä se sana, minkä ma lausun,
avaan tulevani suunnan.
Onko tämä se
hetki, sillä sana tien aukaisee,
sana tien sulkee,
sen mukaan toinen on poissa,
tai rinnalla kulkee.
Kyllähän
laaksossa vois hetken kelliä,
vaan… yksinäistähän se ois,
vain muistoissa piehtaroida, rakas rinnalta pois.
Ei, eei!
Vuori tänne vaan,
alahan itseäsi kasvattaa,
oikein korkeaksi, oikein korkeaksi,
korkeammaksi kuin mikään muu,
oi ihana surun vuori luoksein tuu!
Sillä onhan se
aina iloa ennen,
kunnes runoilija raukka sen eteen taas tuupertuu,
ellei tähän suunnitelmaan jo muutosta vihdoin tuu.
-harri
---
Runohetki
Kinaporin kahviossa
keskiviikkona 20.9.2006 klo 11.00-11.30
"Elämä
on iloja, elämä on suruja",
on runohetkeni aihe tänään.
Oisin toivonut,
ett' ilon vuorilta olisin sanani lausua saanut,
vaan ei, hiljaisissa laaksoissa vaeltaa tää runoilija raukka,
taakse jäänyt on ilon laukka.
Vaan, ilot ja
surut ne on toistaan seuranneet,
kohta on ilon vuoro taas,
vaikk' juuri tänään onkin mieli maass'.
Surua kait
ihmiselle enemmän mahtuu kuin iloja,
siks' oikein lie on olla onneton,
ettei kukaan mun iloni tähden ois kohtaamaton.
-harri
---
19.09.2006
aamujlla
Ja
elää taas …

Vaikka runoilija illalla kuoli,
hän aamulla huomas', hän elää taas,
ei ollut enää mielensä maass'.
Syntyi
kirjoituksia, kuvauksia ihmisen tien,
jääkö tähän,
vai johonkin uuteenko itsensä vie.
Sen puntaroi ja
päätti,
ma kuolen, jos elämässä itseänsä säästi,
sanoilla itsensä
vapaaksi päästi.
-elää poskin
kostein
---
18.09.2006
Voi
muistin koukeroita ja
lonkeroita
Voi näitä
ajatuksen koukeroita,
voi muistin ihmeellisiä lonkeroita.
Miten tarkkaan se
kaiken mieleen piirtää,
rajattomasti kaikkea sisäänsä siirtää.
Miten siirtää
talteen ihanat hetket,
miten ikävät, kaipaukset kamalat,
miten tiedon, viisauden,
kaikki maailmat avarat.
Tallettaa,
tallettaa, tallettaa vain,
kaiken min elon tiellä lahjaksi sain.
Voi miten paljon, mitä jo antaisin pois,
kuin ei ois koskaan ollutkaan,
kuinka monia toivon, ett' saisin viel' elää uudestaan.
Vaan ei, siihen se
ei pysty,
ei se ole ihmisen rajattavissa, ei haluttavissa,
ellei sitten jokin sairaus muistoista helpota.
…Helpota…apua!
mitä minä oikein
huokaan…
Entä jos tuo
kaikki, tuo koko elämä mikä matkassani kulkee,
otettaisiinkin pois,
kaikki ihana ja raastava lopullisesti mennyttä ois.
Enhän minä
sellaista toivo, en tietenkään,
ett' kaikki vain menisi menojaan,
olisin kaiken keskellä ihan yksinään.
Apua… ei
sellaista!
Eihän vain tää
toive, tää ajatus, matkaansa lähtenyt,
minähän ajattelin vain,
kauhun tunteen heti päälleni sain.
Onhan niitäkin,
jotka kaikesta ovat joutuneet luopumaan,
kaikki muistonsa pois antamaan,
vain lähiasioita mielessään kantamaan,
onhan niitäkin.
Onko lie elämä
helpompaa,
ihanat ja kipeät unohtaa,
todellista
elämää tässä ja nyt,
kaikki mennyt menojaan, mielestä häipynyt.
En osaa ajatella,
en edes uskalla tätä,
oi mieleni lonkero, tämä ajatus jo jätä.
Onneksi on
kuitenkin jokin mekanismi ihmiselle suotu,
hän voi unohtaa,
jonnekin taka-alalle siirtää, mielestä hetkiksi karkottaa,
ajatukset kätkeä
ja uutta elämää rakentaa,
itseään menneistä armahtaa,
vielä sattuvat ilot ja surut vaimentaa,
tai hetkisiksi
palauttaa,
kaikkea uudelleen vähän rapsuttaa.
-harri
---
17.09.2006
Upean
tanssi-illan
jälkeen
Kaksi kaunista
taipuisaa,
syli vahva kauniita kantaa,
haaveita mieleen antaa.
Silmät polttavat,
kosketukset kuumat, anovat,
askelet tunnelmaiset, raivoavat.
Kuumat ihot toisissaan
kulkevat,
katseet katseisiin sulavat,
…parit upeat
tanssivat.
Kuinka lähellä
elää sydän hellä,
kuinka lähellä, …saa toinen toista kosketella,
syli tuntea sylin, käsi iholla kostealla.
Suut laulujen
sanoja tapailee,
silmät silmiä katselee,
mieli haaveilee…
Keho askelin ja
kiihkein ottein tunteita luo,
yksinäinen aamu eilisen kaunottaren mieleen tuo.
-hurmuri
---
16.09.2006
Täss'
vertasin itseäni toisiin
Minä mietin
tässä aamusella itseksein,
kun itku taas kerran silmäni täytti,
kun jokin…,
jokin vain,
rakkaan muistikuvan mieleeni näytti,
ett' miten elää
nuo vanhat,
miten jaksavat päivänsä alkaa ja mennä,
kun elämä kaukana takana,
vain rippeet vierellä.
Muistoja,
muistoja, rakkaita muistoja,
kaikki kultaantuneet vielä,
ikävät ja raskaat jo multaantuneet siellä.
Miten jaksavat
menneittensä kanssa,
onko silmänsä jo kuivaneet,
itkunsa menneistä loppuneet,
vai
pärskähtääkö jokin ain' jostain,
silmät ja posket äkisti kastain,
kuin minullakin,
heikolla ja niin elävällä vielä,
ehkä vain hetken yksinäisellä tiellä.
Teillä tienne on
yksinäistä aina,
alkaa maanantaina ja päättyy sunnuntaina.
Minulla
päivät on kaikkea täynnä,
uusia asioita, tapahtumia, ihmisiä,
vaan silti
ehdin murehtia,
katsella rakkaita menneitä,
surra ja huokaista kuljettuja teitä.
Miten teillä,
kun kaikki päinvastoin kuin minulla,
muistot ja menneet ovat elämääsi,
käyt vain hetkittäin pikku matkoilla.
Tässä vertasin
itseäni toisiin,
eläneisiin, elämää nähneisiin,
ja jo moitin taas:
Miks' hullu sinä pilaat päiviä,
miksi itket, miksi kaipaat menneitten häiviä.
Katso, elämä on
edessäsi kirkkaana,
terveys kerallasi, ihmiset niin kauniita.
Saat liikkua ja
mennä mielesi mukaan,
ei jarruta menoasi mikään, ei kukaan.
Lopeta, hyvä
mies, jo tuo valituksesi virsi,
tartu elämäsi hetkeen,
lähde tanssimaan,
ja huomenna vaikka romanttiseen retkeen.
Tässä on sun
hetkesi, anna murheitten olla,
on sinullakin aikasi menneitä muistella,
itseksesi vetistellä, …ja yksin olla.
-harri
---
14.09.2006
Edeltä
tietämisestä
Onko parempi
elää toivossa vai tiedossa.
Toivossa kaikki
ihana on kuin käden ulottuvilla.
Tiedossa kaikki odotus ja elämän mahdollisuudet on poissa,
ellei tulevaisuus toiveita täytä.
Ellei se täytä,
toivo on parempi.
Jos täyttää,
tietokin käy,
silloin kaikki ihana jo vierellä käy.
Vaan toivo
toteutumaton
on parempi kuin tieto toteutumaton.
Siks', ellei
elämä helli,
parempi on toivo rinnalla päiväin,
kuin suru tiedosta murheellisin öin,
masentunut pyrkimys turhin töin.
Onko parempi
tietää, vaiko toivoa vain,
tään ajatelman työhön kävellessä mieleeni sain.
Niin, mitä sanois'
tietäjä mun ajatuksistain.
-harri
---
14.09.2006
Ei
kaikille
Ei nää runoni,
kirjoitukseni, kaikille aukea,
niille vain, joille se on suotu,
kenen eteen
tarkoitettu,
kenelle rakkaudella tuotu.
-harri
---
Ensiesiintymisen
alla,
runohetken, ensimmäisen julkisen,
Helsingissä
Kinaporin palvelukeskuksessa 13.9.06 klo 11.00 -11.30
Minua pelottaa!
Mitä sanoo
kuulija,
mitä ajattelee,
ymmärtääkö,
lähteekö mukaani
matkalle,
sanojeni matkalle,
joilla välitän tunteita,
herkkyyttä,
elämän rakkautta.
Kuuleeko,
ymmärtääkö,
onko mukana,
onko kanssani,
kuuleeko
sydäntäni sisäistä,
huokaustani arvokasta, joskus raivokasta.
Ymmärtääkö
iltaiset itkuni,
yksinäiset hetkeni,
taisteluni sanojen tähden.
Ymmärtääkö,
kuuleeko,
jaksaako kuunnella,
kulkeeko sielunsa,
mielensä, samoissa teissä,
onko sanat yhteistä meissä.
Pelottaa!
Oi auta, Sinä
jokin, Sinä Suuri,
joka olet tään kaiken keksinyt ja aivoitellut minulle.
Ellet sinä ole
minua lähettänyt,
turhaan täss' rakentaja vaivaa näkee.
Kasvata, auta, ja
voimia anna.
-harri
---
12.09.2006
Minä
kuvittelin
Minä työmatkalla
kävellessä kuvittelin - ja melkein itkin.
Kuvittelin ett'
sinut vuosien päässä tapaan,
näen muotosi muuttuneen,
kuoresi, ulkoisesi, toiseksi tulleen.
Sinua katson - ja
sitten minä itken.
Minä itken
kadonnutta kauneuttasi,
minä itken niitä hukattuja vuosia, joita en rinnallasi käydä saanut,
kun muualla kuljimme,
etäällä toisistamme.
Tiedänhän minä,
kauneus on katoavaa,
kaikki tääll' on katoavaa!
vaan kuitenkin,
rakkaus,
ikävä toiseen, ei aina ole haipuvaa.
-harri
---
11.09.2006
Sanojen
maissa ma kuljeksin
Sanojen maissa
kuljeksin,
ystävän uuden tapasin,
en nähnyt
päälle, en sisälleen, vielä,
mitä kaikkea on kätkettynä siellä.
Sanojen maassa me
kuljemme
siellä jo toisemme syliin suljemme,
vaan syli hellä
myös ulkoinen,
on tarpeen elämän, ihmisen,
ett' eläisivät sanat,
kasvaisivat kauneuteen,
rinnalla rakkaan, rakkauteen.
-harri
---
10.09.2006
Voi
näitä rauhaisia aamuja
(ääni
->)
Voi näitä
aamuja,
voi näitä rauhaisia aamun hetkiä,
ajatusten,
kuunteluiden, suloisia hiljaisia retkiä.
Mitä kaikkea…
miten paljon…
on sanoja matkallaan,
ties minne menevät menojaan.
Minä haaviini
vain muutaman kiinni sain,
ja uutta paperia,
uutta pehmoista hellää paperia käteni alle hain.
Jo kuudennen runon muistiin kirjata sain.
-harri
---
10.09.2006
Mitä
teit sinä minulle
..…. kulta,
mitä teit sinä minulle.
En vielä kahta
tuntia hereillä ollut,
ja jo seitsemän runoa,
…suuri osa
niistä sinulle.
-se kummallinen
---
10.09.2006
Sanani
kauniit yksin sinulle
(ääni
->)
Et tiedä,
et tiedä, sinä ystäväin,
mitä teit sinä minulle,
miten sanani kauniit kulkevat nyt yksin sinulle.
Millaisiin
mietteisiin,
millaisiin ajatuksiin, mun mieleni lentää,
ja sylini,
kaipaukseni, aatokseni,
vain sinun eteesi entää.
-harri
---
10.09.2006
Olen
vasta tavannut
(ääni
->)
Joku pian sanoo,
että minä olen rakastunut.
Eei ei, ei vielä…
olen vasta tavannut,
sieluun uuteen kurkistanut,
hetken kanssaan keskustellut … ja tanssinut.
En ole vielä
rakastunut.
Se tulee tavallaan
ja ajallaan jos annetaan,
jos se onni ihmiselle suodaan.
Se kuin jostain
suuresta rakkauden varastosta
kilisevin kelloin ja kolisevin kärrein syliin tuodaan.
Nyt vain
tapaamisen onnea katsellaan,
ja ilon maljasta uutuuden huumaa juodaan.
-sydämen lepo
---
09.09.2006
Mik'
on tää mies
Mik' on tää
elämä,
mik' on tää maa,
mik' on tää
maisema mi katoaa taivaitten taa.
Mik' on tää
sana,
mikä on tää runo,
joka taivaista
satoi kuin raikas vuoripuro.
Mik' on tää
mies, joka sanoja sai,
piirsi ne talteen, ei omiaan lain.
Kirjoitti…,
kirjoitti itkien…,
kirjoitti itkien vain,
raskaan
elämänsä kautta
sanoja rakkaita omakseen sai.
-harri
---
08.09.2006
Yks'
silmän katse
(ääni
->)
Sinun kuvasi minut
ja varhain herätti,
muistelemaan mennyttä iltaa,
sanojasi kauniita,
suutasi nauravaa,
silmiemme rakentamaa unelmien siltaa.
Kuinka vastasit sanoihini opastaviin,
jotka odottamaan käskivät tulevaa,
pian yllättäen edessäni seisovaa.
Sitten näin
sinut, muotosi niin kauniin,
sinua katselin ja ihailin,
…jotain turhista toiveista ajattelin.
Vain yksi silmän
katse kaukainen,
yksi pään nyökkäys hellän tervehdyksen,
hymy varovainen, lämpöinen…
…olit edessäin minua silmiin nauraen.
Silmäsi lukivat
mun silmiäin,
huulesi nauroivat mun huuliain,
kuuntelit helliä sanojain,
halasimme kädet
kaulakkain,
halusit olla minun, minun omani, vain.
Kuinka kauaksi
matkasivat aattehet,
kuinka puheemme tulevissa kulki,
sydän lämmitti
yksinäisen sydämen,
sylit kaipaavat toisiinsa sulki.
-harri
---
10.07.2006
Aamuisia
kysymyksiä
Miksi nähtävä on mun
itsessäin kaikki,
koettava kirjoitusteni tosi.
Nähtävä, miten herkässä
kaikki olla voi,
miten hetkessä kaikki muuttua voi.
Ilman mitään kummempaa,
ei mitään ennakkotapahtumaa,
häntäluussani kivun tunsin,
kirouksen huuliltani kuulin.
Mistä ihmeestä, minä mietin,
kuin linnunkakka taivaalta,
kuin osuma tarkka,
häntäluun pää arka.
Minä mietin kaikki tekoni
tarkkaan,
missä olisin kolauttanut,
mikä uusi teko aiheuttanut.
En keksi mitään,
ei ole tapahtunut mitään vaivan aiheuttajaa.
Ei siis jää taaskaan muuta kuin
elämän yllätyksellisyys.
Joku, joka haluaa taas jotain
näyttää,
minua poloista jonkin näyttämiseen käyttää.
Haluaako osoittaa jotain sanoja
uusia,
jotain vaikk' viisautta antaa,
kun sormellaan kosketti mun selkärankaa.
Vai merkkikö vain,
asian vahvistus,
jonka kuvasin kirjoituksissain.
Elämä hetkessä muuttua vois,
kaikki on otettu hetkessä pois.
Äiti sen sairaalassa tuntea sai
tavalla raskaammalla.
Oi, jospa minä saisin tään näytteen vain kuin aavistamalla,
todeksi uskomalla.
Ei aina tarvitse sattua jotain
ikävää,
onnettomuus liikenteessä,
liukastuminen tai horjahdus,
toisen vaikka pahana pitäminen.
Jotain voi tulla myös
itsestään,
mitään tapahtumatta,
kompastumatta,
yön aikana, ja aamulla kauhea herääminen.
Niin kuin äidillä,
tuli vain vaiva jostain,
ja nesteet molemmista päistä poistui.
Tai minulla kun autoon istuin,
yllättävän kivun ensi kerran tunsin,
kauniitten lomapäivieni päälle
hiipi pilvi mustin.
Näitäkö sanoja taas taivaalta
etsitään,
näitä elämän arvaamattomuuden todistuksia,
kuin sanojan vakuutuksia.
Elä, ystäväin! itsekin,
niin kauan kuin eloa ja terveyttä annetaan,
yhdessä hetkessä se pois otetaan.
Et tiennyt,
et arvannut,
et odottanut,
ei edes mitään tapahtunut.
Ja kaikki ihana edestäsi
lähti,
sinut hetkeksi, tai ehkä ajaksi, ihan yksin jätti.
---
Olen tullut näkemään
Olen tullut näkemään,
vaikkei tätä ehkä kukaan uskokaan,
että sanojen vuoksi minulle jotain yllättävää annetaan.
Kun sen kirjoitan, ongelma pois otetaan.
Otetaan joskus heti, ja vain
säikähdyksellä pääsin.
Mitä ihmettä se oli, mikä päälleni yltyi,
- ja paljon sanoja syntyi.
Sitten meni menojaan,
paperilla kirjattuna tunteet ja vaivat.
Hikipisaroista, itkuista,
syvistä mietteistä ja paruista,
voimansa ja sisältönsä saivat.
Sitten kuin ois myrsky
ylitseni käynyt,
tuli jälleen tyyn,
huokaisten kiitollisena palannut
terveen elämän syleilyyn.
Joskus on kestänyt pitempään,
lyöty miestä kuin olan takaa,
ihan riutuna vuoteessaan makaa.
Itketty, mietitty, kivuissa
pyöritty,
järkikin melkein menetetty,
...ja siitä kaikesta kirjoitettu.
Nähty sen syöverin reunat,
hetken matkaa jo pudottu,
alas pohjalle kurkittu,
ei onneksi pohjaan asti nähty,
ei tietä perille asti käyty.
Aavistelin vain tuon kaiken,
tuon näkökyvyn kait jostain lahjaksi sain.
Noista syövereistä,
noista montuista on minulla muistoja vain,
me ovat tallessa kirjoituksissain.
Onhan ilokin mukanaan vienyt,
hellin tuntein ja hyrskyin elänyt.
Kirjoituksensa niistäkin
jälkeen jää,
sekoaa onnestakin tään pienen pojan ymmärtämätön pää.
---
Nyt katson tätä vaivaan, joka
hetkeksi on laantunut.
Tämän kirjoitukseni tähdenkö vain
jonka nyt aamun ensi ajatuksena mökillä muistiin kirjata sain.
Vai, vieläkö enemmän
kirjoittaa täytyy,
lomani pilata,
ihanat suunnitelmani yli silata,
elämää taas kerran vihata,
toivoa ja anoa,
ett' tää vaiva olis vain väliaikaista.
Oi, armahda, onhan kesä, ja elämä niin kaunista.
-harri
---
04.09.2006
Olet
ollut niin hyvä, elämä
Katson elämän
suunnitelmaa,
katson menneitä hetkiä,
luen muistoista menneitä elämäni retkiä.
Miten olenkaan
ilossa iloinnut,
miten surussa pyöriskellyt,
miten olenkaan
saanut niin paljon,
ja kaiken kauniin taas pois antanut.
Miksei pysy
mikään,
miksei kanna mua tavalliset päivät,
joiss' ei ois matkassa murheen häivät.
-Tavallisetkin
päivät murhetta tuo,
…etkö muista,
etkö muista miten niissä kärsit,
ja miten olit onnellinen, kun et enää niitä juo.
-Onhan tässä
ilotkin, ne tahtoi sieltä puuttua,
liian usein sait menneitten päiviisi suuttua.
Niin…, minä
muistan,
minä muistan kyllä ja aattelen,
kun mieleni menneisiin päiviin saattelen:
Hyvä olet ollut
sinä elämä,
olet vapauttanut,
olet kasvattanut,
olet onnea antanut,
olet myös
koetellut kovin,
vaan kaikessa myös käsilläsi hellästi kantanut,
viisautta elämän
antanut,
pientä kulkijaasi rakastanut.
-harri
---
01.09.2006
Jos
olis elinaikaa vain
tämä päivä
Mitä tekisi, jos minulla olisi
elinaikaa yksi päivä,
kysyttiin televisiossa aamulla.
Niin, mitä
tekisin…
Minä
kirjoittaisin vielä yhden runon,
elämäni runon.
Siihen kaiken
kauniin viel' kaunistaisin,
siihen elämäni kaikkineen puristaisin,
siinä kiitoksen jakaisin menneitteni teiltä,
pyytäisin ehkä viel' anteeksi kaikilta heiltä,
joita elämäni on loukannut,
joita matkani on kaltoin kohdellut,
joille en ole oikein osannut olla
kun en ollut paikalla,
vietin onneni hetkiä rakkauden kuutamolla.
Tarkkaisin viel'
ihmiselämää uudella tavalla,
sen tarkoitusta kaikkineen,
mistä tulin ja minne kohta, tään päivän jälkeen, meen.
Siitä tulisi
elämäni runo,
huokaukseni kun päiväni päättyy,
kun lähtöni hetki lähestyy,
pohdiskelisin
millaista on huomenna,
kun en enää ole täällä.
Istunko vaikk'
tuolla pilven päällä,
vai tässä ihan lähellä, näkymättömänä ympärillä.
Oisko pelkoa… en
tiedä,
oisko jännitystä… olisi, olisi,
olisihan se elämän hetki kokematon,
ajatuksenakin jo ihan suunnaton…
mikä minusta
oikein tulee,
millainen on muotoni,
mitkä ovat sitten ajatukseni,
entä tietoni,
viisauteni,
kai sillekin nyt jotain tapahtuu.
Onko hyötyä
tällä, mitä täällä hankin,
vai alanko alusta jotain muuta,
saanko lie sielläkin maistella rakkaan
suloista ruususensuuta.
Onko lempeä
siellä,
onko rakkautta polttavaa,
onko eroja, menetystä niin raastavaa.
Tään kaiken
viimeiseen runooni laittaisin,
sen kauniista pöydälle taittaisin,
onnea kaikille toivottaisin,
olisin varmaan elämäni onnellisin.
Oishan tää matka
nyt loppuun käyty,
jäis laskut ja vaivat,
jäis tulevien mietteet ja huolet,
pelkokin, jos vaikka yhtäkkiä kuolet…
jäis ikäväkin,
joka nyt rintaani raastaa,
sekin jäisi ma luulen,
jos tänään illalla kuolen.
-harri
---
31.08.2006
klo 06.00
Inspiraation
juuri
(ääni
->)
Minä muistan
sinua nyt aamulla varhain,
minun esikuvani, minun Onervain… L.Onervain,
kuin runoilija parhain.
Kuinka kauniisti
kirjoitit aikanasi,
millaisen elämän elit,
elämää kaunista raastavaa sisälläsi taistelit.
Minä tunnen sinun
tuskasi tänään,
kun olen ja elän nyt yksinään.
Sinä sekosit
päiväisi päässä,
jotenkin…jokin sinun sisällä,
olit jossain hoidossa.
Sata tuhatta runoa
sinun kaapeistasi löytyi
- sata tuhatta! …kerrotaan.
Ei mahdollista se
lie, ajatellaan.
Vaan katseeni
itseeni käännän,
kun kymmenen, kaks'kymmentä runoa
jo minäkin päivässä väännän.
Onko merkit jo
pahat,
ovatko runoilijantiemme samat,
pianko minullakin
jokin "häkki heilahtaa",
tää runoilijan ranka jonnekin
tunteineen ja sanoineen sidotaan.
Minä ymmärrän,
minä uskon,
se mahdollista on,
kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa…
sanoilla itseä
purkaa
ja jotain sisällään yhä enemmän vain virvoittaa,
koko maailman pian sanoihin hukuttaa,
on se mahdollista.
Tämäkin jo mun
viides tänään,
ja kello vasta aamukuus,
…alkaa runoilijan päivä uus,
kuin huokausten
turhamaisuus.
Ihminenkö,
rakas kauas etäälle otettu,
sekö se on
inspiraation juuri,
kun suru matkassa ylen aikaa niin suuri.
-harri
---
27.08.2006
Hän
on sanoissa sun rinnallas
Hän on sanoissa
sun rinnallas,
kirjoita kaikki muistoon,
miten matkasitte yksissä käsissä lampien puistoon.
Miten elitte
onnenne hetket niin kauniit,
miten lemmitte,
miten rakastitte,
mitä kaikkea mukavaa harrastitte.
Kirjoita kaikki,
kirjoita,
hän siinä rinnallasi viel' muistojen polkuja käy,
hetken käy,
…sitten häntä ei enää näy.
Tää vaihe on sun
vaiheesi vain,
kirjoita kauneus,
elon tuska,
jonka, tämänkin, suureksi lahjaksi sait.
Sisälläsi tätä
jo hait,
et vain huomannut.
Sinä kaipasit,
et eroa tietenkään,
vaan kasvua, uutta elämää.
Sitä mikä
silmissäsi on aina siintänyt,
minkä olet muistiin itsellesi jo kauan sitten piirtänyt,
elät sitä nyt.
Oletko onnellinen,
…yllättynyt?
- En tiedä…,
olen kai,
vaan tää suru,
tää ikävä,
tää menneen kaipaus,
rakkaan…
- Niin, sinun tiesi,
poikani, sinun tiesi,
se jatkuu nyt, oletko yllättynyt?
Sitähän olet
aina anonut,
monesti itkien pyytänyt, …se on tässä nyt,
otatko sen?
- Otan, otan…vaan
tää suru, tää painostava muistojen tie…
- Se juuri, se
juuri, sinut onneen vie.
Se juuri, tämä surun raskaan synkeä muuri,
se on sinun sanojesi juuri.
-harri
---
26.08.2006
Aamuinen
kiivaus
Mun kiivauteni väsyttää minut,
minä pelkään,
jos vaikka painaa mun selkää.
Olen kuin taistelussa,
kuin kiivaudessa näyttää:
Minä olen, minä tulen,
minä näyn,
minä elän!
Jos olenkin kärsimään joutunut
sen tähden,
kun en ole mitään,
ei julkista arvoa ei asemaa,
ei kaapua arvokasta päälle pantavaa,
olenhan vain pieni tällainen,
herkkä, hellä ja lämpöinen,
mies oppimaton, hiljainen.
En hyväksytty seuraan rikkaiden,
en viisaiden, kouluja käyneiden.
Siin' eteenkö nousee tää
kastien jako,
joka paperilla seisoo, se paperilla on,
ken elämällä seisoo, se elämän on.
Vaan kiivaus, kiivaus, mun
sisälläin,
piiskaa mua eteenpäin kuin näyttämään:
Minä olen, minä olen! Minä
elän!
Ja sanat jotka sisälläni
vellovat,
jotka minua kaikki tullessaan syövät,
ruoskivat ja lyövät,
ovat minun osani vain,
jonka jostain lahjaksi sain.
Siinä on minun arvoni maallinen,
arvo yltävi taivainen… niin luulen,
ei omissa käsissä yksikään
sanani,
ei tekoni maallinen,
ei silmäni katse, ei kosketus hellä,
ei kirous, ei perkele,
ei nyrkki hellä.
Papereitta kuljen tieni
tään maan,
kaivan kuin raoista rakkautta,
rakennan armahdusta niin pienille kuin suurille,
ilon kukkuloille ja surujen muurille.
Siinä on minun virkani vain,
sanat, jotka jostain muualta yksinäisin hetkin sain.
Olen paikallani, olen ominani,
olen yksin mun Luojani kanssa,
joka rakensi, valmisti, synnytti
aikanaan,
lähetti sanojaan maailmaan kantamaan.
Vaan kantaja…, niin…,
kantaja ei helpolla pääse,
astia särjettävä, puhdistettava,
turhasta kaikesta putsattava,
jotta välittyisi vain se hyvä
tahto,
se rakkaus,
se kiivaus pahaa vastaan,
se julmuus julmuutta vastaan,
se ilo tuskaa vastaan,
tuska turhaa iloa vastaan.
Siinä on minun tieni, se nähkää
kaikki,
uskokaa, arvostakaan jos ymmärtää taidatte,
minä, raukka, kärsin vain,
te elämästä nautitte, haaveksitte ain.
Haaveksinhan minäkin,
haaveilen naisesta rinnallani,
haaveilen sanoista viel' osuvammista, taitavammista,
syvemmistä, rautaisimmista,
hellemmistä ain' hellemmistä,
sisällä vaikuttavista, parantavista,
elon onnea jakavista.
Siinä on minun paikkani, kuka sen
näkee ja ymmärtää,
anteeksi tämä kiivaus aamuinen,
mies väsynyt,
…tänäänkin sydän yksinäinen niin yksin jää.
-pieni hellä ja lämpöinen
---
20.08.2006
Eletty
on ennenkin
Tämä hetki
vapauttaa minut vanhaan,
avaa monta salpaa,
jotka toisen tähden sulkea täytyi,
kuin kätkeä mennyt,
joka nyt vapaudessani taas löytyi.
On eletty ennenkin,
ovat tunteeni kuohuneet,
yli äyräitten hetkin vyöryneet.
Nyt palaan
menneitten teille,
katson, miss' silloin kuljettiin,
millaisia opetuksia siellä syliin ja kirjoihin suljettiin.
Kuka lie kestää minun elämäni,
seikkailuni tällä kasvuni tiellä,
vaikka... enhän minä enää ole siellä.
Olen nyt tässä,
pian taas jonkun sylissä värisemässä.
Vaan nähtävä on
toisen viisaasti,
ymmärrettävä elämää ihan aidosti,
nähtävä tämä auttamisen tie,
mitä se vaatii,
mitä se maksaa,
ja mihin se ihan oikeasti vie.
Nyt vuotakoot myös
vanhat virrat,
ei elo koskettamatta,
sanoja synnyttämättä, ollut silloinkaan,
ei ole ollut sitä milloinkaan.
Nyt sotkeutuu
kaikkeen uusi ja vanha,
löytyy muistoja, sanoja, kirjoituksia, kaikkialta.
Voi, mistä aika,
mistä viisaus, kaikki yhteen pukea ja sovittaa,
ihmiselämä taltuttaa,
sanat viisaudessa toisen rinnalle kasvattaa,
tavoite niin ihana, ja raskas, saavuttaa.
-harri
---
16.08.2006
Taistelua
Elämää vastaan
Minä taistelin
vastaan,
minä kapinoin, että elämä ei tahtoaan täyttäisi,
että se
näyttäisi: minä viel' vaikuttaa voin,
toista viesteilläni ankarilla sanoilla rusikoin.
Minä taistelin
kuin elämää vastaan,
että vain minä olen toiselle ainoastaan,
se oikea mies,
joka kuka ties,
on kaikki toiveensa täyttävä supermies.
Elämä jo
kellojaan kilkutti,
varo jo poika, varo,
katso ketä vastaan sinä taistelet,
säätämystä vastaan rimpuilet.
Luulet ett' ero
ihmisen tekoa on,
että toinen vain huvikseen lähti,
kun edessään
hällä kimmelsi
jo toinen ohjaava tähti.
Sinne loistamaan
sen Voima laittoi,
repimään irti sen mikä jo päättyvä oli,
mikä aikansa päässä oli.
Sinä rimpuilet
nyt kuin tutkainta vastaan,
oman himosi ja halusi mukaan maailmaa syytät,
muutosta pyydät mi mahdoton kirjoissa ja kansissa on,
totuus ihmiselle niin toivoton,
vaikk' Elämä, niin viisas ja hyvä on.
-pyristelijä
---
12.8.2006
Aamuinen
ajatusten vyöry
Mitä hyötyä on tästä
maailmasta,
jos puuttuu elämisen taito.
Ellei osaa olla,
tai rinnalta puuttuu ihminen aito.
Mitä hyötyä on elämästä,
vaikka ois rikkautta yllin kyllin jos sydän on tyhjä,
jos elämän tavoite puuttuu,
jos ei ymmärrä miten ja miksi kaikki muuttuu,
tai jos jotain puuttuu.
Miten voi ymmärtää elämää
ihminen,
joka ei ole elämää elänyt,
ellei ole kasvanut maailman päällä,
omalla sisällään,
jos ollut on vain ominaan,
vaikka kuinka paljon ois viisautta päällä maan.
Jos vaikk' ois hankkinut ihminen
kaiken tiedon ja taidon,
eikä omaisi itsellään elämän sydäntä sykkivää,
ei syliä rakastavaa,
ei silmiä armahtavaa,
miten sellainen ihminen ois ihminen ihmiselle,
toiselle vajavaiselle,
pienelle pololle jollainen itsekin kuitenkin on,
välillä kaikesta niin onneton.
Mitä hyötyä on olla ihminen,
ellei ihminen kasva.
Jos vain on paikallaan, eikä saanut ole yhtään lasta.
Silloin elämä on kasvattavaa vasta.
Siks' on se asia tärkeä,
vaikka moni sitäkin koulua ilman jää,
jokin muu elämässä tärkeää.
Elämän rikkaus, surujen summa,
ja viel' tuskakin tumma,
…siinä on ohje lyhkäinen,
nämä ihmisestä tekee ihmisen,
murtaa mielen,
antaa kauniin kielen,
opettaa näkemään elämää,
auttaa armahtamaan,
valmistaa rakastamaan.
Mitä hyötyä on elämästä jos
tuo kaikki rikkaus puuttuu,
tuo elämän rikkaus mi yllä on.
Ei raha, ei tavara, ole oikeata
rikkautta maan,
vaan elämä, sen tie ja koulu, ovat rikkautta maan.
Sillä rikkaudella ihmisen
rinnalla kulje,
armahtavin silmin ja kuulevin korvin hänet syliisi sulje.
Ei tärkeintä ole omata tietoa
ja taitoa,
tärkeintä on ymmärtää elämää, ja ihmistä aitoa.
Siin' on sinun määräsi pää,
elämäsi tie, sen kasvu ja kaikki,
ja rakkaus syvä tuon kaiken päällä on kuin armahtava meikki.
-
Minä tiesin, että sinä teet
minusta sen mikä minusta tulee,
vaan en tiennyt sitä,
että se kuoleman kautta nousee.
Että se vielä senkin
tarvitsisi,
jotta kasvaisin enemmän ihmiseksi aidoksi.
Vaan ei ollut kuolleena
Hänkään kuin kolme päivää,
sitten uutena elohon nousi,
purtensa uuteen elämään sousi.
Olisiko minullakin,
olisiko esikuva tuo ikuinen, minullekin sopien.
Kuolinhan minäkin ja siinä
kuollessain kasvoin,
muutuin kuin uudeksi sanoissain,
muutuin uudeksi muodossain,
sain viel' suuremmat hellemmät
kädet,
sain silmiini katseen niin kirkkaan,
tunsin tuskan niin syvän ja sisäisen,
sain uuden suuremman sydämen.
Kuolinko minä kanssasi,
kun rimpuilit elämäsi tietä.
Et nähnyt, et ymmärtänyt
itseäsi,
olit hetken kaikesta niin eri mieltä,
katsoit jo uutta tietä.
Ei uusi tie onnea tuo,
ei vanha sinua vielä kasvattanut oo.
Katso rinnallasi kasvavaa,
silmiään viel' hetken sameita, syliään armahtavaa.
Siinä, siinä, ois kasvua
kerrakseen,
ja elämää oikeaa,
joka syvälle sydämeen ylettyy,
aitoa
elämää kumpuaa.
-
Minä taistelin näillä sanoillani kuin ihmisen puolesta ihmistä vastaan,
kuin elämän puolesta elämää vastaan.
Minä taistelin sanoillani
saaduilla,
kuin taivaasta, tai jostain, avukseni annetuilla.
Niissä oltava on voima tää
tilanne murtaa,
polttaa pois se mikä päälle on alasimeksi laskettu,
mielen haluksi asetettu.
Ellei sanani saadut sitä
tee,
minun mieleni jo epäilee,
vaikka sisin tietääkin jossain kaukana sisälläin,
näissä voima on, ei oma tahto itsekkäin.
-
Minä rukoilin illalla Jumalaa,
pitkästä aikaa,
…en yleensä sitä tee.
Elän vain ja huokailen,
uskon tahtoni kuulleen.
Vaan nyt minä oikein rukoilin,
käteni ristin ja anoin…:
Oi, anna tää avain, mi murtaa
tään tilanteen pois,
että onni palaisi ja elämä taas ihanaa ois.
Vaan minä tiedän,
et kaukana minusta ollut näinä raskaina päivinäni,
et itkuani etäältä katsonut,
öitä valvoessani vierelläin
kellit,
siinä missä toista viel' hetki sitten niin onnessani hellin.
Minä rukoilin sinua: Oi,
armahda!
Anna se minkä annat,
vaan rakas rinnalle palauta.
Siihen lie nukahdin ristivin
sormin, silmin kyynelin.
Kai luotin, vai luotinko lain,
rukouksen hartaan kun matkalle sain.
Kai uskoin kuin aina ennenkin,
ett' anova saa,
käsi suurempi pientä ihmistä armahtaa,
ja aamu, mi kohta jo kajastaa,
asiat kauniit mun elämääni palauttaa.
-
Minä aamulla tään rukouksen
paperille piirsin,
jonkin vanhan laskukirjekuoren taakse kirjoitin
…ja syvästi itkin,
…ja toivoin: Oi kuulitko sen, kuulitko Sinä sen ….
ei aika oo vielä valmis tästä,
mun rakkaasta elämästä.
-kärsivä
---
11.08.2006
Taas
lensi mun sylistäin
Taas lensi yks'
valkea kyyhky mun sylistäin,
minä sulkansa suttuiset suorin.
Katselin silmiin
ja rakastin,
lähtöhetkellään terve ja nuori.
Sisäisen punoin
minä paikalleen,
ulkoisen ohjasin uuteen,
tanssitin,
laulatin, kuljetin,
kasvatin kauneuteen.
Siin' kasvoi ja
vahvistui sylissäin,
yks' elämän herkkä ja hento.
Rinnallain lensi
aikansa,
päättyi yhteinen ihana lento.
Hän lentää nyt
muualla,
näki korkealta taivaita ja maita paljon.
Kasvoi halu ja
hinku käydä katsomaan,
elo uus, miss' vielä on varjo.
-opettaja
---
10.08.2006
Voiko
muuttaa kuin kohtaloaan
Mikä määrätty
on, se tapahtuu,
ei vastaus olla voi mikään muu.
Vaan mistä
tietää ihminen,
mikä kulloinkin sen tie,
minne mutkien kaikkien kautta lopulla vie.
Jos näyttää se
joltain,
jos luullaan jo muuta,
voi ratkaisu kuitenkin olla ihan muuta.
Ei ihminen arvaa
mikä milloinkin on tien pää tai suunta,
hän katselee vain ja ihmettelee.
Luulee, ett' veisi
se tuonne,
tai sitten tuonne, jos toimin näin.
Arvelu saattaa mennä ihan väärin päin.
Siks' jätä
kohtalon huomaan mikä kohtalon on,
voit vaikuttaa vain sen, mikä kohtalon on.
Jos luulit sä
päätöstä muuttavas',
et muuttaa voi siitä rahtuakaan,
Vaan kuitenkin,
mistä tiesit sä lopullas',
missä oli sun tulevas'.
-harri
---
08.08.2006
Sinä
muistelet
Sinä etsit
tulevaisuudelta jotain muuta,
haluat katsoa mitä se tarjoaa.
Haluat olla yksin,
et ymmärrä, miten se onnea varjoaa,
kuinka kulkee siel'
kanssasi tuhannet muistot,
kaikki ihanat yhteiset tuoksuvat puistot.
Kuinka nousee
mieleesi yhteiset yöt,
yhteiset katseet ja naurut,
kaikki matkat
ja mieleen piirtyneet unohtumattomat lammet
ja metsäpolkujen taulut.
Kaikki hetket kun
toistamme katseltiin,
silmin iloisin ja kirkkain,
onnensekaisina ihan vatsanpohjasta naurettiin.
Kuinka muistuu
mieleesi iltaiset keskustelut yhteisellä vuoteella,
viisastelut jossain luonnon helmassa,
kun järvien pinnat yhteisissä uinneissa kimmelsi,
koko maailma vain meitä kahta palveli.
Kuinka muistuu
sieluusi jokainen askel,
jokainen tanssi, jonka sinulle opettaa sain,
kun yllättäen sinut ensi kertaa tanssimaan hain.
Kaikki muistuu
mieleesi yksinäisinä iltoinasi
ja ajattelet,
miss' mahtaa nyt kulkea mun kaunis ja rakas,
tulisikohan hän
vielä takas.
ei kukaan maailmassa voi olla minulle enää niin rakas.
-yksinäinen
---
05.06.2006
(mökillä wc-pytyllä)
Ihmeellinen
aika
Aikaa on,
ja aikaa ei ole.
Aika, outo
käsite, mittaamaton suurre.
Kun katson
eteenpäin, aikaa on mittaamattomasti,
kun katson taaksepäin, sen hyvinkin mitata voin.
Jos katson
eteenpäin sitä aikaa, minkä jo olen elänyt, päätäni huimaa…
kuinka pitkälle se riittäisikään,
millainen onkaan maailma silloin.
Kun katson
taaksepäin niin pitkälle kuin muistini kantaa,
millaista olikaan elämä silloin.
Miten onkaan
kaikki muuttunut,
miten paljon kaikkea onkaan nyt, mitä silloin puuttunut.
Vaan matka minkä
itsessäni mittaan, on yks' rahtunen vain,
ajast'aikaan on matkattu ain.
Tänäänkin on
aikaa,
eilisestä,
viime viikosta,
joulusta…
Kapusin tähän,
aikaa oli paljon,
ja aikaa oli vähän.
Huomenna,
ensi viikolla,
kesää…
päiviin sen lopulla on taas aikaa,
ajan outoa taikaa.
Aika vie
mennessään ajatuksia, tekoja, ihmisiä.
Aika edessä on täynnä lupauksia, uusia ajatuksia, salaisuuksia.
Aikako kaiken
sisältää,
ei teot, ei tekemiset itsessään,
sillä, ellei ole
aikaa, ei ole tekojakaan,
ei elämää, ei kuolemaakaan.
Aika kaiken
sisältää,
ihmiset, minutkin, kaikkineen.
Ajatuksineen,
touhuineen,
alkuineen ja loppuineen.
Oi, sinä
ihmeellinen aika,
kuka sinua ymmärtää,
kuka sinut osaa selittää, sinä…
arvaamaton,
viisas,
elämän salaisuus,
onnen suloinen mahdollisuus,
ihmiselämän ja
maailman kokonaisuus.
-harri
---
16.06.2006 Aamukahvilla
Tuoreet
sanat
Sanat lirisevät aina hetkeen
missä elää saan,
niillä on voimansa siinä.
Koskettaa, olla lämpimät,
sydämeen kohti käydä.
Katselin aamulla sanojani
entisiä,
tieni matkalla syntyneitä.
Koskettavia silloin,
riipaisevia,
ikävän hetkistä kertovia,
ilonkin huokaavia.
Vaan, miten ne eivät eläneet,
miten eivät tänään koskettaneet.
Miten en niissä kiihkoa nähnyt,
miksi ei tunne välittynyt.
Eikö niissä olekaan enää
voimaa, jonka kirjoittamisen hetkellä näin,
minkä silloin tunsin sisälläin.
Onko voima poissa,
onko tarkoitus, lohdutus, kadoksissa?
Sanat hetkeen kuuluvat, hetkeen
oikeaan.
Sinulla hetkesi niille oli, silloin ne elivät.
Elämä on muuttunut, sanojen voima itsellesi kadonnut.
Eivät lämmitä sinua enää, eivät lohduta,
eivät silitä päätäsi,
eivät kanna päivääsi.
Sellaisia ovat sanat aina,
osuvat vain osuessaan,
kantavat vain kannettavaa,
kulkevat rinnalla kaipaavan,
etsivät kohdettaan.
Siksi muista, ei sana ole huono,
ellei se toiselle tänään sovi,
ehkä hänellä edessään ihan toisenlainen ovi.
Ei sana ole väärä, ellei se
lämmitä,
toisen ei juuri nyt olekaan kylmä.
Sana aikanaan kaiken tavoittaa,
etsii kulkijan matkallaan.
Kulkee rinnalla sen hetken,
kun raahustaa raskaan retken.
Tai nauraa sun sanaisi kanssa
samoin kuin nauroit itse aikanas,
iloisen vaiheen matkallas.
Nyt katselit sanojasi vanhoja,
tielläsi ennen syntyneitä.
Ei niistä ole voima poissa, ei
kauneus, ei hellyys.
Kuljet nyt vain uutta tietä, jossa toisenlainen hyvyys.
Samoin on sun kuulijasi kanssa.
Hän muualla kulkee omissaan,
sanasi kohtaa, tai ajattelee vain omiaan.
Ei vika ole sanan mikä ohitse
luisui, vaan elämän hetken, joka muualla käi.
Ajatuksensa sinne jäi.
Mutta sana mi tänään syntyy,
on kaunis tänään.
Se syntyi, se kasvoi elämään.
Se on voimassaan juuri nyt,
lämpimänä,
tuoreena,
juuri syntyneenä - nuorena.
Siksi, kulje mukanasi vain
tuoreet sanat,
ne lämmittävät,
löytävät sydämet hellät,
silmät kirkkaat, korvat kuulevat,
kädet lämpimät.
Oi sanat, nouskaa mun aamuuni
kesäiseen,
antakaa purojen virrata.
Antakaa se ihana lirinä korvaini
kuulla,
antakaa kauneus lausua ne karkealla suulla.
Olkaa elävät tänään ja
tässä,
kauniissa kesässä,
kuin uuden elämän keväässä.
Ja nyt… ne tuoreet sanat
tähän aamuun:
Katso, aurinko paistaa.
Se on niin hyvä ja tärkeä.
Vaan se on kuin ihmisen
elämässä,
liika hyvyys onkin pahasta.
Ensin tuntuu hetken niin
hyvältä ,
sitten sitä ei enää rakasta.
Polttaa, polttaa, kärventää,
synnyttää vaik' kuolettavaa syöpää.
Sama on vaikutus pahalla,
ihmistä hetken raastavalla.
Miten se sattuukaan tullessaan,
vaan mitä tekee jatkuessaan.
Puristaa,
jalostaa,
avaa silmät.
Kasvattaa tajuamaan elämää,
raapii pois turhat ininät.
Antaa kiitollisuuden suuremman
vaivainsa jälkeen,
elämä muuttui hyväksi, paremmaksi, jälleen.
Näin on elämässä aina:
Hyvä on hyvää alussa, sitten se vääräksi vääntyy.
Paha on pahaa alussa, sitten se hyväksi kääntyy.
Ihminen toivoo yhtä ja toista.
Toivoo hyvää, ei toivo pahaa.
Saa hyvää, on onnellinen
hetken.
Saa pahaa, kärsii hetken.
Muuttuu,
kasvaa,
taas kukoistaa.
Pahakin oli hyvää,
teit vain ensin kasvattavaa matkaa.
-harri
---
14.06.2006 iltakylvyssä
Tottakai
minä mietin

Totta kai minä mietin, miksi en
saa olla isä pienilleni, vaikka olenkin isä.
Isoilleni olen isä kuitenkin.
Nyt mietin, kun tässä kylvyssä
kehoani liotan ja itseäni rentoutan, miksi on näin.
Miksi "maailman parhaasta
isistä" ei isiä tullut kuin ajaksi.
Miksi lapsiaan rakastava isä ei lapsiaan saanut pitää.
Elämä on niin oikukasta, vaan
tarkoituksensa kaikella.
Nyt mietin: Ehkä maailmassa on
jotain viel' suurempaa, kuin olla isä.
Olla läsnä lastensa kasvussa ja kehityksessä. Panostaa yksin siihen kaikessa.
Ehkä maailmassa on jotain vielä suurempaa.
Onko lie suurempaa, kirjoittaa
lohdun ja elämän sanoja elämän tien kulkijoille.
Kulkea rinnalla kärsiväin, elossa kasvavain, vanhenevain.
Onko suurempaa jakaa kauniita
sanoja kulkijoille,
elämässä tietään taisteleville,
iloitseville ja
nauraville,
sureville ja itkeville.
Onko se lie suurempaa, kuin olla isä
lapsille.
Näköjään, sillä muutenhan
olisin saanut lapseni pitää ja tämän kirjoitukseni unohtaa.
Tämänkin nyt
tässä.
Sillä ellei olisi toista pois otettu, ei toista tässä edessä nyt
olisi.
-pohtija
---
12.06.2006 aamumyslin
äärellä
Kesä,
sinä tulit
Tuli kesä kuin
yllättäen,
vaikka sitä jo niin kaipailimme.
Pieniä oireita
nähneet olemme, vaan tänään…
tänään se on tässä,
mieliämme ja kehoamme lämmittämässä.
Oi kesä, mikä
voima sinussa onkaan,
tehdä eläväksi kaikki:
Synnyttää kukat,
avata puut,
muuttaa iloon ja nauruun suut.
Äänet kaikki
kesäiset,
järvien ja jokien veet lämpöiset.
Voin nukkua
nurmella aurinkosi alla,
kauniita tuoksuvia paikkoja kaikkialla.
Oi kesä, sinä
tulit sittenkin,
vaikka tiesimmekin että sinä kyllä tulet.
Vaan, mikä sinua
viivytti,
oliko jossain lie enemmän töitä,
avata päättyneen talven kiristäviä vöitä.
Me olimme
täällä jo niin valmiina,
ja katso,
yhdessä päivässä me syliisi lensimme,
kasvomme poltimme,
uimaan ensimme.
Sinä tulit,
sinä olet nyt tässä,
kanssamme taas elämää uutta elämässä.
-harri
---
08.06.2006
työmatkalla kävellessä
Oletko
unohtanut
Aamuinen sade,
mikä ihana tuoksu,
elämän raikas juoksu.
Kuinka tärkeä
onkaan sade,
kuinka heleä sen jälkeinen aurinko.
Kuinka tärkeä lintujen laulu,
maailma yks' kaunis taulu.
Vaan ihmisen
sisin, se tärkein on.
Ellei sinne yllä
sateen raikkaus,
ellei herätä sitä lintuin laulu,
ellei lämmitä armainen aurinko,
ellei ole se kuin hempeä taulu.
Niin, etkö elä,
oi ihminen,
etkö kuule sydämesi huokausta,
etkö tunne sisimpäsi kaipausta,
etkö kyyneleisten silmiesi haikausta.
Oletko unohtanut,
miten elämä on kuitenkin kaunis,
miten paljon sinulle antanut,
miten sinua kaikessa viisaasti kantanut.
Miten olet saanut
viettää rikasta aikaa,
elää elämäsi ihmeellistä,
kuin salattua taikaa.
Miten olet
kulkenut elämäsi matkan,
nähnyt, kasvanut, iloinnut kaikesta,
kohdannut, eronnut, surrut…
on tämä elämä
ollut raikasta!
-harri
---
06.06.2006
(aamukahvipöydässä)
Iloako
vain maailmaan
Iloko suurempi on
kuin vakavuus.
Iloako olla
täytyy,
vakavuudessako mieli vain räytyy.
Ei ilo aina onnea
tuo,
ei kanna se kauemmas.
Sen hetken vain on
hauskaa,
sitten palaat takaisin sun omaan maailmaas.
Ei ilo sinua
kasvattanut,
antoi vain onnen hetken,
iloisten silmien, kauniiden sanojen,
naurun pyrskähdyksien retken.
Vaan vakavuus,
siinä elämä punnitaan,
siinä päivät lasketaan,
siinä asiat vaikeat ratkotaan,
siinä vastoinkäymiset voitetaan.
Siinä on kasvu
ihmisen,
perusta kaiken kehityksen.
Vaan naura,
pidä iloa silloin, kun ilo keskelläsi on,
älä silloin ole onneton.
Sen jälkeen vasta
taas omiisi palaa,
elämäsi tietä,
sen kasvua kaikkineen, nöyrästi halaa,
sillä silloin, vakavassa hetkessäsi, on kaiken turva,
kasvun ja kehityksen todellinen hurma.
Et ilossa kasvanut
suuresti,
pienen lepohetken vain elämäsi hetkistä sait,
mutta voimasi,
sen millä kannat arkesi,
selvität tiesi ja tuskasi,
elosi koetukset ja kauniit ruskasi,
se kasvoi
hetkissäsi totisissa,
yksinäisissä hiljaisissa huokauksissa,
joista todellisen itsesi hait.
-harri
---
06.06.2006
(aamukahvipöydässä)
Ei
maailma ole mi silmiin
näkyy
Ei maailma ole mi
silmiin näkyy,
ei siinä ole kaikki.
Katsos, viel'
suurempi osa ei näy,
siell' elää jo menneet Heikki ja Maikki.
Katsellaan
kauneutta,
katsellaan aikoja maailman,
ihmetellään kulkua hyvän ja pahan.
Ei selittää
taida yksikään,
miksi valta niin suuri on rahan ja tavaran.
Vähempikin
riittäisi ajatellaan,
vaatimattomammin toimeen tullaan.
Vaan kun ei näy
kaikki,
mikä ratkaisis tään ongelman,
hurjan menon ja kasvun maailman.
Onhan tarkoitus
kaikella,
kehityksellä, ihmisen kasvulla.
Aikanaan kaikki
selviää, matkaa tietään ihminen.
Kiihtyy, kiihtyy, tää kehitys vain,
osa mitä parhain on tulevain.
Älä siis
huolestu ihminen,
jos silmäsi näkee, vaan ei nää.
Et arvata voi
osaasi ollenkaan,
missä on sun määräsi pää.
Ei kaikki oo
tässä miss' seisot, mitä katsot,
turvaisa on jatko miss' elät, minne tietäsi matkot.
-harri
---
28.05.2006
Silmät
kyynelissä
Nyt vuoteellani kirjoitan, on
sunnuntai-aamu. Olen yksin. Silmäni vieläkin itkusta kosteat, unestani äkisti
heränneet.
Kohtasin unteni teillä entisen
rakkaani. Hän oli palannut jostain matkaltaan. Juttelimme kaikenlaista, jotain
menneistäkin. Hän oli muuttunut, vaan tunsin hänet kyllä. Hänen kehonsa oli
karvoittunut. Kaunista mustaa karvaa myös selän puolella. Sen kauniin ja
hoikan selän…
Minä jotain tyhjää
lastenvaunua työntelin, en tiedä miksi. Siitä olivat matkustajat jo
lähteneet.
Sitten yhtäkkiä, seuraavassa
kuvassa, hän kääntyi minuun päin. En enää tuntenutkaan hänen kasvojaan.
Ne olivat muuttuneet. Näin edessäni vanhentuneen naisen. Tiesin että se oli
hän, vaan tutut piirteet olivat poissa. Ne piirteet, ne kauniit kasvot, joita
vielä hetki sitten niin ihailin ja rakastin.
Katsoin häntä hetken
ihmeissäni. Astuin lähemmäksi, otin hänet syliini…ja itkin. Kerroin
hänelle suruni syyn: "Minne sinä olet kadonnut, ihana ystäväni. Kuinka
oletkaan muuttunut."
Siihen unestani heräsin.
Silmäni edelleen kyynelissä.
Oliko uneni
kauhea, sitä nyt herättyäni mietin, vaiko elämää vain.
Kun entisen rakkaani jossain kaukana tulevaisuudessa kohdata sain.
Onko elämä
katala, kun minulle viel' rakkaan muodon kadotti,
vai olinko vain itsekäs, kun elämä tulevaistaan valotti.
Me muutumme
kaikki, ei sitä voi estää,
vaan jos tapaamme välillä, silloin sen kai voi jotenkin kestää.
Ei ihminen ole
iäinen, ei muotonsa varsinkaan.
Sielunsa jatkaa, ulkoinen olemus karsitaan.
-aamuitkusilmäinen,
hätääntynyt vaan onnellinen
---
16.05.2006
Katselen
elämää silmin
suurin
Katselen elämää
ain silmin suurin,
en ymmärrä sitä.
En aina tiedä,
onko se ystävä, vaiko vihollinen.
Kuinka paljon
ihania asioita se onkaan antanut.
Kuinka monia ihanuuksia kuin kesken pois ottanut.
En ymmärrä
sinua, elämä.
Miksi niin paljon
puet,
kun jo taas uudessa hetkessä sen pois riisut.
Vaan kuitenkin…,
annoithan elämän elettäväksi,
annoit ystävän rinnalle rakkaan - montakin.
Annoit lapset
riemukkaat,
työt, tekemiset, arvokkaat.
Oi, olet antanut
niin paljon,
ja vielä tänäänkin annat.
Älä tänään
ota mitään pois siitä hyvyydestä,
jota olen kauttasi saanut.
Anna minun
tänään nauttia siitä, mitä minulla tänään on:
en ole onneton.
en ole turvaton,
minulla kuitenkin
niin ihana elämä on.
-harri
---
Aamukahvipöydässä
22.05.2006
Ihminen
ihmiselle
Ihminen kohtaa
ihmisen tiellä,
hän huomaa, ei ole yksin siellä,
elämäntietänsä kulkemassa,
ankeaa arkeaan matkaamassa.
Ilokin yhdessä
onni suurempi on,
tänään hymyilee rinnallas toinen,
jos vielä eilen olitkin onneton.
Ei elon tie
yksinäinen onnea tuo,
ei turvaa, kauneutta,
päivään ihanuutta, suo.
Kohdata matkalla
ihminen,
nähdä toinen,
tehdä hänestä onnellinen.
Siinä kuin
elämän tehtävä suuri,
ihmisen ainoa tarkoituksen juuri.
Ilman ihmistä
rakasta, rinnalla kulkijaa,
on taival yksinäinen,
vailla hellään syliin sulkijaa,
ajatus harmainen,
tehtävä, teko kaikkineen, kuin tyhjänpäiväinen.
Arvosta siis
ihmistä matkalla,
olkoon hän lähellä tai kaukana.
Ihminen ilon
ihmiselle tuo,
antaa elämään merkityksen.
Kantaa aamusta alkaen,
saattaa sua rinnalla kun olet hiljainen,
lausuu kiittävän sanan viimeisen.
-matkamies harri
---
01.05.2006
Sanaton
runoilija
Onhan minulla
sanoja, vaikka sanoin ettei sanoja ole.
Koko elämä on sanoja täynnä, elettyjä sanoja,
kauniita sanoja, hyvältä tuntuvia sanoja.
Sanat ovat vielä
käsissä, kehossa, silmissä, huulissa,
kaikkialla minussa.
Ne elävät ja
kasvavat.
Ne ovat vielä sanojen hiusjuuria,
pieniä alkuja vain.
Voi kuinka
kauniita alkuja ne ovatkaan.
Kasvakaa, oi kasvakaa, kaikki kauniitten sanojen juuret.
Kasvakaa ja
kasvattakaa se kaunis kukka, se pensas, se puu,
oksat ihanat jotka tuuhettuu.
Kasvakaa ja
loistakaa ympärillenne iloa ja kauneutta.
Kaikkea sitä, mitä ihmiset tarvitsevat,
mikä heitä arjessa kantaisi,
mikä sydämen lepoa antaisi.
Siin' on
sanattoman runoilijan sanat - kasvamassa vasta.
Sisällään
pieninä puroina ulos pyrkimässä,
kevään ja kesän alkua sytyttämässä.
Rakas, kiitos
ihanista juurista.
-runoilijan tuoksu
---
08.05.2006
Kadonneet
sanat
Ei sanat kulje,
ei sanojen kauneus, ei viisaus, taito,
minua syliinsä sulje.
Sanat ovat hiljaa.
Mitä teen kun ei
mieli sanoille elä,
vai lepäävätkö vain.
Turhaan niitä aamulla paperille hain.
Sanat ovat hiljaa.
On kevät, luonto
kaikkea tulvillaan.
Luulisi niissä sanoja olevan.
Vaan viipyvät
jossain, kasvavat vain.
Minä kasvan nyt aatoksissain.
Siis, odotan,
etsin tulevia aikoja.
Katselen päiviä,
teen pian juhannustaikoja.
Jos sanat taas
heräävät,
jostain pursuavat mieleni uumeniin.
Silloin sanoihin palaan,
niitä herkin sormin ja kyynelsilmin hellästi halaan.
-sanansa
kadottanut
---
04.05.2006
Elämän
arvostukset
Työtä mietin,
sen arvostusta tarkkaa.
Mistä maksetaan,
mitä kunnioitetaan,
mikä tuo lompsaan rahaa,
montako vanhaa markkaa.
Miten monesta kuin
mitättömästä voi saada suuria summia.
Miten toisesta, tosi tärkeästä,
ei saa kovinkaan kummia.
Vaikka arvostus
työhön ois kuinka hyvä,
kuinka tarpeellinen, hellivä, hoitava,
on siinä monesti palkkakuoppa syvä,
...ja tekijä niin taitava.
Vaan miksi
kuitenkin tekijänsä kaikella,
lähes palkattomalla,
arvostamattomalla,
tarttumattomalla, vaikealla.
Ei rahan tähden
töitä tehdä, vaikka se hyväksi onkin.
Ei uran, ei aseman tähden,
ei oman kunnian tähden,
vaan sisäisen halun, jonkin muun palon,
jota ei voi sammuttaa,
ei sanoilla selittää.
Palonsa kullakin,
kaikilla,
kenellä rahaan,
kenellä tavaraan,
kenellä asemaan,
kenellä valtaan
Kenellä apuun ja
palveluun,
kenellä hoivaan ja suojeluun.
"Elämä on
kaunis ja hyvä elää sille,
jolla on aikaa ja tilaa unelmille,
ja sielun vapaus", kirjoittaa Eino Leino.
Tässä lie ydin
kaikkeen..
…aikaa ja tilaa unelmille,
…ja sielun vapaus.
Jos nuo ihmiseltä
puuttuvat,
puuttuu kuin kaikki.
Ei elämän
sisältöä saa mistään,
jos sielun vapaus puuttuu.
Siks' tartu
tehtävään tosissaan,
ole rinnalla ihmisen, kulkijan.
Auta häntä
matkallaan,
kuinka kaunista on, kun kohtaa syliinsä sulkijan.
-elämän etsijän
tuoksu
---
28.04.2006
Sinkkuvauhtia
Sinkku on menevä,
sinkku on vapaa.
Hän tekee mitä haluaa,
yksin tai yhdessä yönsä makaa.
Vaan mikä on
vapauden takana.
Mikä kaikkea liikuttaa.
Miksi kiiruhtaa, mikä juoksuttaa,
mikä elämää vauhdittaa.
Kaipaus uuteen
ihmiseen,
pelko olla yksin.
Tahto löytää
toinen,
kulkea turvaisasti käsityksin.
Siinä on sinkun
vauhdin voima.
Etsiä, löytää, jostain toinen,
ihminen niin suurenmoinen,
joka antaisi levon
sisälleen,
toisi turvan vierelleen.
Kantaisi
päivissä raskaissa.
Sais yhdessä iloita
illoissa, öissä, ja aamuissa armaissa.
-runoilijan tuoksu
---
24.04.2006
Elämä
on iloa…ja murhett
Katselin,
kuuntelin Heli Laaksosta.
Ihana ja iloinen ihminen.
Ja sanat Turun
murttell nii hauskoi
ett tunttu, ettei niil voi murheelist sanaa sanoakka.
Iloa vaan ja
hyvää mieltä.
Niin minäkin
haluaisin,
vain iloa lirittää ja itseäni sanoillani virkistää.
Lukijankin mieltä keventää.
Vaan kun elämä
ei aina kulje niin.
Ei ain ol hauskka,
ei ain ol suu hymys kellä,
vaik niitki hetkii o yle palj.
Vaan jos taakseni
katson ihan rehellisesti ja suoraan,
niin onhan iloa paljon ollut,
todella paljon.
Jos nyt tänään
on vähän kuormaa,
niin mitä sitä suurentelemaan.
Iloa kait
tässäkin hetkessä enemmän on kuin surua.
Ihminen vain on
sellainen,
ett yks murhhe vie murheelliseks,
vaik kui ois iloa ympärill.
Ihmine vaa o
sellane…
elämän hetken eläjä,
siinä paikassaan iloitseva tai kärsijä.
-runoilijan tuoksu
---
17.04.2006
Elämän
järjestys
Minä kysyn sinulta elämä,
mihin haluat että kehoani käytän tässä elämässä.
Miten voisin olla osa tätä kokonaisuutta, tätä markkinataloutta.
Miten voisin viedä eteenpäin ihmiskunnan aatetta: kaikkea kehittää ain
edelleen, ain edelleen.
Millä täyttäisin paikkani olla se, ja olla viel' onnellinen.
Sinä et vastaa. Olet ihan hiljaa. Aivan kuin vain kuuntelisit minua, mutta et
puhuisi mitään.
Oletko jättänyt minut omineni
leijumaan tähän kuin välitilaan, tarpeellisuuden ja tarpeettomuuden
välitilaan.
"Voi sinua, mitä sinä
huokaat… "tarpeellisuuden ja tarpeettomuuden välitilaan". Mistä
olet sellaista saanut päähäsi. Kuka sinulle on mennyt sanomaan, että olisit
jossain sellaisessa tilassa, ja että vielä leijuisit.
Etkö näe paikkaasi. Kasvavaa
paikkaasi. Etkö näet ihmisiä ympärilläsi, jotka sinua kaipaavat, jotka
vierelläsi viihtyvät. Kanssasi elämässä eteenpäin siirtyvät.
Vertaat vain itseäsi muihin,
muuhun elämän menoon. Siitä se kyllä poikkeaa, mutta ethän sinä ole
minnekään kadonnut. Etkä leiju missään olemattomassa tilassa.
Sinä olet vain valmistumassa
uuteen. Kuin opiskelija, kuin kuka tahansa muu, joka odottaa että aika
täyttyisi, että uusi aika eteen kääntyisi.
Siis kasvamassa, valmistumassa,
uuden edessä odottamassa. Uusiin tehtäviin otettavissa.
Ei opiskelija missään leiju.
Hän määrätietoisesti rakentaa tulevaansa, taistelee että tie eteenpäin
aukeaisi.
Samoin kuka tahansa muu, joka
uutta valmistelee. Ei hänkään missään tarpeettomuudessa ole, jos vaikka
hiljaisuudessa asiaansa kypsyttelee. Tulee aikanaan esiin kun asia on valmis.
Samoin sinullakin. Opiskelu,
uuden kypsyttely, eteenpäin katsominen ja valmistuminen. Ja kun aika on täysi,
kun työ tehty, kun kasvu on valmis, on edessä uus', uusi tie ja uusi
tulevaisuus.
Elämän
hiljaisuus, kasvu ja kukoistus.
Siin' järjestys kaikelle aina.
Siinä synty,
kasvun kehitys,
eteenpäin menon pyrkimys,
saavutus, matkan vaiva.
-runoilijan tuoksu
---
11.04.2006
Kuin
yhteenveto,
kuin kiitos menneestä ihanasta vuodesta,
elämän turvasta,
rinnallani kulkemisesta.
-
Onnea
ymmärtävän rinnalla
Rakas, sinä elät
rinnallani, vaikka minulla myrskyää,
vaikka muutokset ylitseni vyöryvät,
olen pelokas,
välillä mieli raskas, pää höyryää.
Sinä katsot minua
hellin silmin, sanot sanan taitavan,
rullaat niskastani hiussuortuvan.
Sinä ymmärrät,
kannustat,
näet vain onnistumisen edessäin.
Olet urheasti vierelläin.
Suunnittelet
kanssani tulevaa kesää,
elämme ain hetkin yhteistä pesää.
Haluat nauttia
jokaisen elämän hetken,
tehdä kanssani luontoon, lammille, suloisen retken.
Sinulla oma
elämäsi, sinä hoidat sen.
Minä tuellasi omaani taistelen.
Kuinka onnellinen
olenkaan,
kun ymmärtävän kanssa kulkea saan.
Olet niin
viisaasti osa minua.
Voi kuinka rakastankaan Sinua.
-sinun omasi,
runoilijan tuoksu
---
05.04.2006
Aamukahvin
voimalla uuteen
Kuinka totta se onkaan,
tulevaisuus rakennetaan tämän päivän teoilla ja päätöksillä.
Kyllä tulevaisuutta
tulevaisuudessakin rakennetaan, vaan jokainen päätös ja teko tänään,
muuttaa sitä tulevaa, jossa ne tulevan päätökset tehdään. Niiden pohjaa ja
suuntaa.
Ilman tämän päivän
päätöksiä ja tekoja eivät tule eteen ne tulevan uudet asiat.
Kunpa jotenkin aina muistaisi,
miten tärkeä onkaan tämä nykyhetki. Tämä henkäys tänään, joka voi
kaiken toisenlaiseksi muuttaa.
Tänään voi kaikki muuttua, ja
jo huomenna on edessä ihan uusi tie, joka ilman tämän päivän päätöstä
ei olisi koskaan alkanut ja eteen avautunut.
Siis, kuitenkin kaikkein
tärkeimmäksi elämässä nousee juuri tämä elettävä hetki. Tämä kuin
ohikiitävä ajatus ja päivä, kun kaikki mahdollisuudet tulevaisuudelle ovat
käsillä tässä ja nyt. Nyt. Ja se asia, teko, ajatus, jonka seuraavaksi
toteutat, voi olla yksi elämäsi tärkein ja suurin. Siitä voi
käynnistyä vaikka kokonaan uusi elämä.
Ajattele, vain yksi ajatus
päässäsi, yksi päätetty teko tehdä… ja kaikki voi olla toisin sen
jälkeen. Voit olla vaikka huomisen voittaja… tai häviäjä, kuka sen
tietää. Vaan muutos kuitenkin eteen tuli yhdestä päätöksestä - tänään
tehdystä - ja teosta se päätös toteuttaa.
On tämä elämä
ihmeellistä.
Yksi pieni päätös voi tehdä elämästäsi seikkailun,
jolla ei ole kuin mitään rajaa.
Jossa ilo ja onni
sinua takaa ajaa,
sinut yhtäkkiä saavuttaa.
Ethän vain itse
ole esteenä tulevaisuudellesi.
-harri
---
04.04.2006
Väsymätön
ajatus
Ajatukset ihmistä
pyörittää,
elämässä muualla hyörittää.
Vaikka ois hän
läsnä jossain,
voi silti olla kaukana katseessaan.
Vaikka kuuntelis
sanoja toisen,
vain omat sanat matkassaan.
Ajatukset,
tulevan kuvat,
menneitten kiemurat,
olevan velvollisuudet ja teot,
ne kaikki on ihmisen leipää,
joka hetkistä kulutusta,
ajatusten ahkeruutta.
Oi ajatus, oi
ajatus,
mistä sinä voimasi saat.
Vaikka en tahtoisi, sinä rataasi matkaat.
Toimit koko ajan,
kuljet ja vertaat.
Pohdit suunnittelet,
muistelet, jotain seuraat.
Kuin loppumaton on
sun menosi huima.
Kuinka monta
ajatusta ehditkään päivässä käydä.
Kuinka monta asiaa puntaroida, päättää.
Kuinka monta asiaa tekemättä jättää.
Nukutko lie
yölläkään, kun minä silmäni ummistan
ja kaikesta hetkellisen levon saan.
Sinä et taida väsyä ollenkaan.
Jatkatko matkaasi
tähtien taa.
Ajatushan kaiken voi saavuttaa.
Jatkatko tietäsi
viel' tuonenkin taa,
missä iankaikkisuuden ajaton maa.
-harri
---
03.04.2006
Voi tätä elämän
murrosta
Kun aamulla
herään, ne katsovat minua silmiin ja kuiskaavat hiljaisesti korviin:
"Kirjoita
minut, kirjoita minut…
etkö ehdi enää meihin."
Voi, minulla on
niin kiire mennä.
Pikaisesti kahvit ja sitten taas matkaan.
Te katsotte minua
anoen,
silmin hellin, kuin muistellen menneitä päiviä:
"Kirjoita
meidät…".
No, minä yritän…,
vaan on jo vähän kiire.
"Edes
minut", huokaa yksi.
No hyvä on.
Kirjoitan sinut… nopsaan.
Mutta, illalla
hei. Illalla kirjoitan teidät muut,
minä lupaan… yritän… ehkä jaksan…
Tai päivällä
jossain… jossain välissä.
Minä kiireisesti
lähdin.
Te viimeiseen asti minua seurasitte.
Katseemme vielä oven raosta toisensa kohtasivat.
Te kotiin jäitte… minua ikävöimään.
No, onhan minulla
vihko matkassa,
jos jokin väli päivällä jäisi,
jokin odotus jossain pysäkillä,
tai matkalla ratikassa,
tai vaikka kävellessä,
ehkä vessassa kiireesti.
Missä vain.
En minä teitä
unohda, rakkaat ystäväni.
Silmäni teitä katsovat,
mieleni teissä liikkuu.
Kuulen kyllä
kaiken, kiireenkin keskellä.
Pysähdynkin vuoksenne.
Vaan puhukaa nyt
vähän kovemmin,
voi olla että hiljainen kuiskauksenne ei enää kuulu.
Nyt on jo vähän
kiire…
-harri
---
02.04.2006
Uuden
alun väsynyt mieli
Voi kuinka uuden
alun ajatukset mielen valtaavat.
Eivät anna ajatella kuin mitään muuta.
Uni hetkellisen
levon antaa,
se mielelle unohduksen kantaa.
Vaan jo
herätessä kaikki keskeneräiset,
kaikki kysymykset,
kaikki pelot ja epävarmuudet,
päälle syöksevät.
Aivan kuin
olisivat siinä vuoteen vierellä väijyneet,
milloin se ajatusten pyörittäjä silmänsä avaa.
Silloin mieli jo taas kaikissa keskeneräisissä ravaa.
On tämä
raskasta,
on tämä kuluttavaa.
Vaikka rakkaan
viereltä aamulla herää,
toivoisi hellää hetkeä,
niin aivot jo
kaiken veren kerää,
ei suloista lemmen retkeä.
Miten ajatukset,
miten stressi,
miten elämän epävarmuus,
miten kaikki avoimet kysymykset,
tietämättömyys,
miten ne kaikki
niin elämää ohjaa,
syö onnelta ja ilolta pohjaa.
Ei anna
elämästä nauttia, ei lemmestä nauraa,
silmät katseettomat kaukaiset, suu ei saa huolista rauhaa.
Tällaistako on
ihmisellä elämän muutos,
vaihtaa elämästä toiseen,
taakse jää
entisen surkeus,
edessä häivähdys suurenmoiseen.
-harri
---
01.04.2006
Päätöksenteon
viisautta
Onko minun vielä
tämäkin mietittävä,
kuin päätettävä lopullisesti, mitä tietä kulkea tahdon.
Valittavana on
toinenkin tie,
se vaatimaton ja jo tuttu.
Ja se toinen, joka
on vielä tuntematon,
vaan ihan eri juttu.
Kuin päätös
vielä tehtävä,
jotta varma oisin siitä, mitä tietä kulkemaan lähden.
Ja minkä tähden.
Että kuin
kirjoihin jossain merkittäisiin:
"Tämä valitsi nyt näin."
Ja sitten vasta kaikki alkaa kulkea oikein päin.
Siis, päätös
ennen tekoja,
vaikk' päätös jo olikin.
Vaan se oli vasta
kuin mielen päätös,
tahdon päätös.
"Maailman
päätös", (kehon päätös toimia)
sen vanhasta tavasta eritä ja uuteen tarttua tosissaan,
se vielä tekemättä on,
vaikka uutta jo kurkittukin vakavissaan.
Nyt siis näen,
mitä edessä olisi.
Nyt tiedän, mitä se uusi tie tullessaan tuo,
tämä alku joka jo edessäni näkyy,
jonka päällä jo kuin tukevasti seison.
Vaan kuitenkin,
onhan tässä vielä vanhakin alla vaihtoehtona kysymässä:
"minä vaiko tuo uusi, jonka jo nyt näet ja tunnet".
Nyt valitset
vielä kerran kuin kahden tutun tien kesken,
kumpi on sinun,
kumpi on sinun valintasi,
kumpi on sinun omasi,
kumpi on sinun tiesi.
Sitten vasta se
käyntiin lähtee
sen mukaan kumman valinnan teet.
Tyydytkö vanhaan
vaatimattomaan,
sillä onhan sekin mahdollinen sellaisenaan.
Vaiko tämä uusi,
ihan uusi tuttavuus,
jossa jo näit mielesi palon sitä tarkatessasi ja ihaillessasi,
eikä sen päätä edes näy.
Sen toisen näkyy
- se vaatimaton.
Tämä toinen - on ihan toinen.
-harri
---
31.03.2006
Taistelua
elämän muutoksessa
Matkalla ajattelin,
kun itseäni uuteen elämään saattelin,
miten viime viikolla uusia ideoita uhkuin,
miten kaikki niin kauniilta näytti,
uudet unelmat,
uudet teot ja tavoitteet,
koko elämä kuin uusiksi.
Ja kaikkeen uskoin…,
eikun tekemään vaan!
Ja kuitenkin, kun
tänä aamuna heräsin,
minun tuli kaikki taas uudelleen itselleni vakuuttaa.
Vahvistaa itseäni
ja uskoani siitä,
että kaikki ne muutaman päivän takaiset utuiset tulevan kuvat,
ne punaposkihehkuiset suunnitelmat,
ne kaikki riemulliset löytämisen hetket,
ne kuin viisaat ja uskoa vakuuttavat sanat,
ovat edelleen totta.
Että se kaikki
minkä jo silmieni edessä näin toteutuneena,
missä jo täyttä vauhtia olin menossa,
on edelleen totta.
Tänäänkin, kun
kaikkeen pitää oikein tosissaan ryhtyä,
alkaa muuttaa sanoja, kuvia ja palluroita todelliseksi elämäksi.
Tehdä jotain sen
eteen, että ne vallattomat ja ihanat suunnitelmat,
joihin jo niin sieluni syvyyksiä myöten upposin,
tulisivat toteen näytetyiksi,
todeksi saatetuiksi,
eletyiksi.
Itsellekin
näytettävä,
että ne eivät olleet humpuukia,
vaan tulevan kuvaa mun edessäni olevasta.
Kuin salaista
ennakkotietoa,
jota hetken mökkini hiljaisuudessa sain tarkata ja kurkkia.
Kuin elää jo todeksi sen, mikä edessä on.
Johon niin silloin uskoin.
Niin, miksi
tänään, uutena aamuna,
viikon ensimmäisenä päivänä,
kun kelloja siirrettiin eteenpäin se tunti,
ja kaikki kuin vieraassa ajassa kulkee - tuntia ennen,
niin, miksi minun
on taas vakuutettava itselleni:
Se on totta!
On se hyvä suunnitelma,
On se oikea tie.
On se hyvä ja elämään kantava.
Sinulle kaiken antava.
On se se hyvä tie!
Miksi en voi uskoa
siihen koko aikaa.
Miksi taas uuden aamun alussa epäilen.
Miksi pelkään,
että uskoni onkin turhaa.
Miksi silti epäilen, vaikka juuri eilen vielä niin uskoin,
kun sitä toiselle vierelläni kuvasin.
Miksi kuitenkin epäilen.
Vaan tällainenko
lie ihmisen osa aina uuden alussa.
Uskoo, ja ei usko.
Luottaa, ja ei luota.
On toivoa ja menoa täynnä,
ja kun herää taas uuteen aamuun, on ihan toivoton.
Onko minun joka
päivä taisteltava itseni uskoon,
epäuskon ja toivottomuuden läpi uuteen toivoon,
ja uskoa, että tämä on sittenkin ihan oikein, hyvä, ja totta.
Joka aamuko.
Ihan jokainenko aamu.
-harri
---
24.3.2006
(mökkireissun satoa)
Toisen
käytös
Kuinka paljon voi
toisen käytös ihmistä muuttaa,
kuinka paljon päivittäiseen elämään se antaa suuntaa.
Miten ihminen
voikaan luottavaiseksi tulla,
jos toinen siihen aina aihetta antaa.
Vaan samoin myös
turvattomuutta,
jos toinen jatkuvasti toista sellaisiin hetkiin kantaa.
Ihminen voi olla
onnellinen,
elää turvassa kaiken keskellä.
Tai sitten voi
elää pelossa,
elämän epävarmuudessa,
kuin pelottavassa metsässä.
Siis, kohtele
ihmistä hyvin,
älä turhaan pelkoja lisää,
hän pien etsii kuin ylen aikaa isää.
Jos olet itse
onneton,
toinen rinnallas' jo avuton,
muuttuu herkäksi itsekin,
peloiksi vaihtuu uskokin.
Vaan valinta ei
lie ihmisen oma,
miten milloinkin elämässään toimii.
Luoko uskoa ja turvaa,
vai repiikö maahan, kaikki toisen teot kuin turhaa.
Siis, toisen
kautta kasvaa toisen turva ja luottamus,
elon hetkien kauneus,
tai pelko, epäusko, epävarmuus,
ainainen levottomuus, kauheus.
-harri
---
18.03.2006
Rakas, onhan se
myönnettävä, taisteltava on mun vielä,
itseäni ja ajatuksiani vastaan.
Itsekö lie itselleni se suurin vastus aina. Tänäänkin lauantaina.
Vaan, kirjoittanut
olen asiasta paljon.
Vahvistusta, viisautta,
ymmärtämätöntä ymmärrystä.
Jostain kuin kaukaa tullutta oivallusta ja opetusta.
Kirjoittanut
paljon, ja kaikki vain kannustaa.
Kuten tämäkin tässä alla, joka uuteen elämään ohjaa tarttumaan...
Oi
elämä, sinä
yllätyksekäs
Minä niin
epäilin kaikkea.
En uskonut sinun mahdollisuuksiisi onnea tuoda,
että saisin vielä iloissani mettä juoda.
Vaan en tuntenut
sinua, sinun voimaasi lain,
kun yhtäkkiä sinun kauttasi vastauksen sain.
Sinä ohjasit
oudosti,
puit vastauksesi kauniisti,
veit hetkeni viisaasti,
kuljit rinnalla tyynesti.
Näytit, siinä on
sinun paikkasi,
siinä on sinun työsi, tehtäväsi.
Siinä on sinun apusi armas,
jos vaikka matka tänne oli vähän karvas.
-Et itse osannut
asiaasi ratkoa,
et löytänyt tietä eteesi,
olit jo hukkua kyynelveteesi.
Vaan, katsohan,
et itse tätä löytänyt ois,
ellen minä, elämä, auttanut ois.
Olit jo valmis
kuin heittämään kaiken pois,
usko ja toivokin jo piankin mennyt ois.
Katsohan, elämän
yllättävä voima,
sen aika, sen tapa toimia,
sen taito kutoa kuin kauniita loimia.
Miten kaiken se
eteen tuo,
ihmiset, elämän asiat,
ratkaisut vaikeat.
Miten kaikki ne
kuin yllättäen edessäsi on.
Ja juuri sitä ennen niin surit,
olit sydämesi pohjasta onneton.
Vaan kun elämä
voimansa näytti,
täytti kuin lupauksensa paremmasta,
tahtonsa hyvän eteen nosti,
murheille ilolla kosti,
niin, nyt on edessäsi iloinen tie,
kuka ikinä voi aavistaa, minne se sinua taas vie.
-harri
---
17.03.2006
Vapaus
- mieli levossa.
-
Oletko vapaa, ihminen
Oletko vapaa,
ihminen,
onko mielesi levossa.
Jos vaikka missä
kulkisit,
ilot, surut, syliisi sulkisit,
jos mielesi on
siinä vapaa,
jos tyyni, rauhallinen,
jos levossa, onnellinen,
silloin olet
vapaa.
Jos mielesi
järkkyy, ei lepoa anna,
on levoton, ilosta, onnesta,
murheesta tai pelosta,
silloin on huoli
sijaan tullut,
mielelle vankila rakentunut,
vapaus mennyt.
-harri
---
16.03.2006
Unelman
tie

Jos odotan jotain asiaa, mistä
tiedän että se tulee. Mistä tiedän, että toteutuu elämässäni sellaisena
kuin kuvittelen tai mielessäni toteutuneena näen.
Mistä tiedän, onko näky oikea,
vaiko vain kuvitelma, oman mielikuvitukseni ja toiveitteni tuote.
Mistä tiedän luottaa siihen
mitä jostain ymmärrän. Vain ymmärrän, ymmärtämättä miten ja miksi niin
ymmärrän.
Onhan ihmisellä toiveita ja
unelmia. Vaan eikö juuri niiden kautta tule myös se toteutuminen. Ilman
unelmaa, ilman toteutumisen toivetta, ei ole toteutumaakaan. Silloinhan ihminen
on vain kuin paikallaan, hiljaa mitään ajattelematta, mihinkään sen
enempää pyrkimättä.
Kun
unelma, jokin halu
johonkin, mielen täyttää, silloin se jo myös näyttää tien, miten unelmaan
edetään. Miten toive toteutetaan. Miten hullukin tavoite saavutetaan.
Vaan eipä se näytäkään
sitä, miten pitkä se tie on. Miten kaukana on unelman näkyviin tulo - jos
sitä nyt yleensä on ollenkaan. Onneksi niin monesti on. Eikä se näytä
sitäkään, mitä kaikkia vastuksia sen tien kulkemisessa on. Mitä kaikkea on
opittava, mitä kaikkea kasvettava. Miten paljon sen puolesta on pelättävä.
Mistä kaikesta ehkä luovuttava. Miten sen puolesta on kuin kuoltava ja
maailmasta kadottava.
Ei se näytä sen
tien tuomioitakaan,
ei vähäistä huomiotakaan,
kun toiset vain ohi kulkevat
ja unelmaintoiselta silmät ja korvat sulkevat.
Yksin saa näkijä
tietänsä käydä.
Uskoa jos uskoo.
Toivoa jos toivoa on.
Nähdä kuva edessään, jos sattuu sellainen hetki ja päivä.
Voi niitä
sumuisia ja sateisia, huonostinäkyviä päiviä,
kun kaikki edestä katoaa,
kuva silmistä ja mielestä häviää.
Usko ja toivo ajatuksista.
Ilo ja riemu elämästä.
Kun murhe ja
epätoivo ihmisen täyttää.
Näyttää: olet hullu kun tuollaiseen uskot.
Miksi ikinä tiellesi lähdit, senkin ajattelematon ja hyväuskoinen hölmö.
Mikä minun päähäni tämän mielettömän ajatuksen laski.
Uskoinkin sen vielä.
Voi minua
onnetonta. Voi minua tyhmää.
Voi minun älyäni.
Mikä sen niin sumensi, että minut tähän hullutukseen yksin jätti.
Niin, tuota tietä
ei unelma kerro.
Ei näky ihana mi eessä siintelee.
Mikä toivoa antaa päivästä paremmasta,
sydämen halusta ja sen toteutumisesta.
Sielun lennosta johonkin uuteen,
omaan ihanaan tulevaisuuteen.
Tai vaikka ihmiskunnan päivään uuteen.
Tässä siis keskenään
taistelevat minun sisälläni tuo ihana unelma, tuo näky kirkas ja elävä, tuo
ihana tulevaisuus unelmani parissa, ja elämän arki ja kova koulu, unelmani
raskas tie, tämä taistelun välillä helvetillinen tie, kun unelman tähden
minut matkalla kuin kaikesta riisutaan. Kun sisintäni niin poltetaan,
ruumistani niin kuritetaan, että en kuin selväpäiseltä enää näytä.
Yksinäiset taistelujen hetket,
itkuiset illat ja yöt, päivien raskaat työt, onnensa etsijää raastavat,
sanovat: "Hullu, miksi lähdit. Olisit pysynyt omissasi, siinä missä olit
ja osasit. Miksi lähdit vieraille vesille. Oma vikasi. Oma tyhmyytesi".
Niin, en kiellä tuotakaan
syytöstä. Oma valinta. Vai oliko kuitenkaan.
Kuinka kirkkaana
kaiken edessäni lähtiessä näin.
Miten kauniina se kimmelsi.
Millaisen kuvan siitä sain.
Miten lähtemättömästi se mieleeni piirtyi.
Miten se arkeeni niin vakavasti siirtyi,
että tartuin kuin työhön konsanaan.
Uskossa aloin sitä kohti matkaamaan.
Ainoina eväinä vain se kuva ja siihen liittyvä toivo.
Usko on niin häilyvä kumppani,
että sitä ei kannata mainita. Sen velipuoli, epäusko, on rinnalle ylen aikaa
pyrkimässä. Vähän väliä jostain siihen putkahtaa kuin puun takaa
matkalaisen voimia syömään. Järkevillä ajatuksillaan väsynyttä maahan
lyömään.
Vaan toivo, se on uskollinen. Se
ei helpolla jätä, jos vaikka sekin kuin unta välillä tarvitsee. Silloin on
poissa sekin, hetken päästä taas herätäkseen.
Älä nuku niin
pitkään,
en kestä niitä toivottomia yksinäisiä hetkiä
ja epäuskon viisaita ajatusretkiä!
Vaan tuolla edessä, jo ennen
taivaanrantaa, häämöttää se kuva, jonka matkalle lähteissä näin. Siellä
se on. Tänään sen taas näen. On kirkas päivä. Ilo, usko ja toivo
rinnallani käyvät, kun silmin kirkkain sitä kohti kuljen.
Se minua kuin kutsuvasti katsoo.
Jotenkin haikein silmin matkaa raahustavaa seuraa ja sanoo hiljaisella, vaan
niin lempeällä, jotenkin uskonpyytävällä äänellään:
"Tule.
Jaksa vielä hetki.
En ole kadonnut minnekään.
Täällä olen ollut koko ajan ja sinua odottanut.
Itse vain
välillä katoat, tieltäsi sivuun kierähdät.
Omat kyyneleesi silmäsi sumentavat.
Oman uskosi vähäisyys,
oman toivosi hiljainen ääni,
oman kehosi riittämättömyys rasituksien keskellä.
Oma itsesi itsesi tiellä.
Vaan katso tänne.
Tule taas tämä päivä.
Näetkö, huomaatko,
kuvani on kirkkaampi kuin silloin,
kun sen viimeksi näit.
Olen siis lähempänä.
Tule.
Ole vain rohkea.
Olen sinun unelmasi.
Olen sinun toivosi paremmasta.
Olen sinun uusi elämäsi.
Jaksa vielä hetki
ja olen sinun kokonaan.
Juuri sellaisena kuin minut lähtöhetkellä näit.
Sellaisena kuin minut mieleesi piirsit.
Juuri sellaisena
kuin olin silloin, kun tiellesi lähdit ja päätit:
"Tuo on minun.
Tuo on minun unelmani.
Tuossa on minun tahtoni tuleviin päiviin."
Olen se sama
tänään, vaan kuten näet, jo paljon kirkkaampi ja selkeämpi.
Siis lähempänä.
Tule, minä odotan
sinua.
Minäkin kaipaan sinua samoin kuin sinä kaipaat minua.
Enemmänkin, uskotko sen.
Tule, minä odotan
sinua.
Sidon kaikki haavasi ja voitelen raskautetun mielesi kun olet perillä.
Suljen sinut
syliini ja sanon sinulle:
"Tulithan sinä viimein.
Odotin sinua koko ajan, enkä hetkeksikään katsettani sinusta pois siirtänyt.
Kannustin minkä osasin ja pystyin, vaan kuulit minua niin harvoin.
Olit niin matkastasi masentunut, että korvasi sulkeutuivat ja silmäsi
sammuivat.
Vaan aina aamulla
olit herkimmilläsi.
Silloin minut usein näit ja jaksoit taa lähteä päiväsi matkalle.
Aivan niin kuin tänäänkin,
tässä aamuhetkessä, aamun ensi ajatuksessa,
taistelujen illan ja unennäköyön jälkeen."
-harri
---
11.03.2006
Sanaton
aamu
Aamun ensi ajatus:
Ei sanoja, ei
tarinoita,
ei edes pienen pientä runoa.
Mikä sanat vei;
huoliko huomisesta,
ajatus tulevasta,
pelko elämästä.
Vaiko vain sanaton
päivä,
kirjailijan hiljainen hetki.
Se hetki, joka
tekee raskaan tästä tavasta elää.
Raskaan, kun ei
ole sanoja -
ja kaikki pelot taas päälleni syöksee.
-harri
---
Aamun ensi ajatus
kahvin tuoss' poristessa…
25.02.2006
Elämän
tarkoitus
Elämän tarkoitus
on matkata maailman halki.
Kulkea avaruuden halki ja kansakuntana kasvaa.
Onhan jokaisella
tehtävä tavallaan ja matka ajallaan,
että kokonaisuus toimisi,
että kaikki eteenpäin kasvaisi,
että tulevaisuus eteen tulisi.
Sillä tulevaisuus
on ihmisen tarkoitus.
Ei tämä päivä, ei tämä hetki, vaikka se tärkeä onkin.
Kaikki tähtää
tulevaan,
edessä olevaan kasvuun ja uuteen maailmaan.
Tämä tila
täällä, tämä näkyvä,
on kuitenkin vain häviävä.
Ei tämä ole
tavoite,
tämä on vain matka jonne ihmisen kehitys häntä vie,
ja jonne on vielä pitkä tie.
Siinä matkalla
kaikki kerätään,
tieto, taito, kokemus, ymmärrys,
se kaikki on kasvun edellytys.
Siksi on niin
paljon työtä, touhua, kokemusta,
opiskelua ja harrastusta,
että tämä kasvu joskus sen määränsä saa,
ihminen tuloksensa saavuttaa,
jossa etsitty on viisaus kaikki,
koettu tunteet ja hetket omat,
ihanat ja kauniit,
koetukset suunnattoman kovat.
Ne kaikki kerää
tietoa pankkiin,
miten elit, miten olit,
mitä tunsit, miten kuolit.
Siitä syntyy
kokemusten elin,
joka kaiken inhimillisen tietää, tuntee, näkee ja osaa.
Siinä on sen
kaiken tulos,
ihmisen tie täältä tuonne,
sen kasvu alusta loppuun.
Ja sitten on se
syy,
miksi kaikki tämä vaiva, ja ympyrä täyttyy.
Alkaakseen uuden tavallaan,
omalla uudella ajallaan.
Ja kaikki tämä
kertynyt tieto ja taito
on perustaa ja pohjaa sille,
mille tielle se elämä jatkaa,
kehittyneemmälle kauemmas,
yhä vain kauemmas suuntautuvalle,
uudella tavalla kasvavalle,
ei nälkää näkevälle,
ei koskaan kuolevalle.
Tällainen on
matka tään ihmisen pienen,
maan, joka yhdessä matkaansa tekee.
Ei tarpeeton ole
yksikään, ei turhaa tietä, ei paikkaa,
vaikka joskus näyttäisi, että elämä turhaa laukkaa.
Kaikki vie
eteenpäin yhtä ja samaa,
tavoittelee sitä uutta ja parempaa tavan takaa.
Saavuttaa
tavoitteensa aikanaan,
jossa jokainen, pienikin, oli matkalla paikallaan.
Siksi tarpeellista
on jokainen hetki,
olla elossa ja elää,
olla tässä.
Olla kohdallaan elämässä.
Täyttää
paikkansa, hoitaa työnsä,
nukkua rauhaisasti yönsä.
Syntyä, elää,
kasvaa ja kuolla.
Jatkaa taivaltaan toisella puolla.
-harri
---
22.02.2006
Perusturvallisuuden
kasvaminen
Olen kyllä sanonut, että
"kasvaminen voi tapahtua vain vaikeuksien kautta". Siis syvä
kasvaminen.
Mutta, kun mietin ja muistelen
kaikkea yhteistä ihanaamme, en voi muuta kuin myöntää, kyllä onnessakin
kasvaa. Siinä vahvistuu jonkinlainen perusturvallisuus ja myönteinen
elämänasenne, jota ei koetuksissa niin huomaa.
Vaan kasvaako koetuksissa tuo
perusturvallisuus vielä enemmän, kun huomaa paineista vapauduttuaan, että
elämä kuitenkin kantoi, uuden paremman päivän antoi, vaikka siihen ei enää
ois jaksanut uskoakaan.
Lisäähän se turvallisuuden
tunnetta, vaikka se jo seuraavassa montussa horjuukin. Mutta, taas sen montun
jälkeen, kun toteaa... minä sieltäkin nousin, luottamus ja perusturvallisuus
yhä vain vahvistuu. Elämä kantoi, vaikka en taaskaan jaksanut uskoa.
-harri
---
21.02.2006 klo 03.00
Miksi
sivulla on niin paljon
rakkaudesta
Miksi tällä sivustolla
on niin paljon rakkaudesta.
Sen voimasta,
sen tuntemisesta ja osoittamisesta.
Sen saamisesta.
Sen puutteen aikaansaamasta kärsimyksestä,
sen menetyksen ja menettämisen pelosta.
Sen parantavasta voimasta.
Siksi, koska rakkaus on
ainoa asia, mitä ihminen todella tavoittelee.
Ellei hän sitä saa, hän korvaa sen jollain, joka tuo hänelle edes ripauksen
sitä tunnetta, jota rakkaus parhaimmillaan voi antaa. Mutta, koska se on
kuitenkin vain korvike, se ei ihmistä pitkään tyydytä. Eikä se myöskään
ihmistä paranna, kuten oikea rakkaus tekee, vaan kaikki korvikkeet ovat vain
pakoa siitä rakkaudettomuudesta jota koetaan.
Siksi sivulla on niin
paljon rakkaudesta, että lukija saattaisi siihen jotenkin samaistua. Saada
siitä kuin kuvaa tai karttaa, miten rakkaus voi käytännön elämässä
ilmetä. Ellei sitä elämässä ilmene, sitä sitten torjutaan ja toisen
rakkauden tunteet ja kuvaukset halvennetaan, tai niitä väheksytään.
Todellinen rakkauden omistaja tai
sen vilpitön etsijä iloitsee sivuilla olevista rakkauden ilmauksista, sillä
hän tuntee niissä myös itsensä. Hän myös tuntee sen voiman, mikä
rakkauden kokemiseen sisältyy. Hän itsekin elää rakkauden kentässä, tai
sitten hänellä on suunnaton halu siihen päästä. Hän siis omaa jo rakkauden
voimaa, kohde ehkä vielä puuttuu.
Siksi rakkaudesta, sillä
se on ainoa voima tässä maailmassa, joka saattaa parantaa ihmistä sisäisesti
ja johtaa hänen oman persoonansa kehittymiseen ja kasvuun.
Rakkaudettomuudessa ei tapahdu
ihmisen todellista kasvua, vaan pelko, elämän epävarmuus ja luottamattomuus
ovat ainaisena seuralaisena. Ja pako todellisuudesta kaikenlaiseen valhe- ja
korvausmaailmaan.
Siksi sivulla on paljon
rakkaudesta, sillä se on myös se voima, joka koko tämän sivuston on
synnyttänyt. Rakkauden tunteen kokeminen, sen voiman ilmeneminen
päivittäisellä tasolla. Sen arkipäiväisyys kaiken elämän keskellä,
vaikka kyseessä onkin voima, jota kukaan ihminen ei voi hallita eikä vallita.
Ainoa ongelma tämän
rakkauden kanssa on se, että rakkaus-sana itsessään kärsii voimattomuuden
leimasta. Se on kuin kulunut loppuun. Se sisältää ihmiskielessä jotain ihan
muuta, kuin mitä se todellisuudessa on.
Siksi onkin tärkeätä
vielä tässä lopuksi määritellä rakkaus-sana uudelleen, ja jättää
rakkaus-sana siihen omaan kuin lokaansa, johon arkipäiväisyys on sen vetänyt.
Rakkaus oikeasti
ymmärrettynä on suuren Jumalan ja iankaikkisuuden kantava voima. Sen
alkulähde ja juuri. Sen liikkeellä pitävä voima. Näkymätön ja ihmisen
ymmärtämätön suuri asia.
Se on siis voima joka vaikuttaa
kaikkialla ja toteuttaa kaikkea kaiken aikaa.
Se synnyttää uutta, se luo suhteita ihmisen kesken.
Se kantaa elämässä ja arjessa.
Se pukee iloon ja onneen.
Se myös puhdistaa ja kurittaa, kasvattaa totuudessa.
Ylläpitää elämän tasapainoa.
Paljastaa hyvän ja pahan.
Tuo esiin pimeyden ja kirkkauden.
Antaa anteeksi ja armahtaa.
Ottaa syliinsä ja hellästi rutistaa kaikki nimeen, säätyyn, kansalaisuuteen,
tilaan tai asemaan katsomatta. Pahoja tekoja arvioimatta.
Se antaa anteeksi.
Tällainen on rakkaus. Pikku
raapaisu siitä.
Siis ei ollenkaan se rakkaus,
joka taas tämän päivän lehtien lööpeissä esiin nousee. Se on jotain ihan
muuta.
En tietenkään kiellä, etteikö
lehtien, kirjojen ja elokuvien rakkaudessa, kahden ihmisen välisessä
ihastuksessa ja himossa, olisi kuitenkin ripaus sitä rakkauden perusolemusta,
josta kirjoitin. Onhan siinä hyppysellinen sen voiman tuoksua.
-harri
---
20.02.2006
Laaksojen
koulu
Vaikka kuinka ois ihanaa vain
hyvissä päivissä kulkea,
unohtaa ikävät asiat ja positiivisuudessa vaeltaa silmät ja kasvot kirkkaina,
niin ei lie ole oikein niitä
laaksojen päiviäkään vähätellä,
niistä pois kuin kesken kadota,
hypätä kuin suolta kestävälle mättäälle, jos laaksojen koulu vielä
kesken on.
Sen mittaamattoman tärkeät
opetukset ovat synnyttäneet niin paljon hyvää ja arvokasta tässä
elämässä.
Moni timantti on kirkkaaksi
hiottu laaksojen pimeillä taipaleilla.
-harri
---
18.02.2006
Mikä
on viisautta, mikä
tyhmyyttä
Onko lie viisauden
alku epäillä kaikkea, kyseenalaistaa se…
mikä todeksi
väitetään,
mikä perustaksi kuvataan,
mikä oikeaksi sanotaan.
Onko tyhmyyttä
vastustaa sitä...
minkä joku totena
pitää,
minkä varaan toinen on elämänsä perustanut,
jonka päällä turvallisesti seisoo.
Onko viisautta jos
vastustaa.
onko tyhmyyttä hyväksyä.
Missä on
viisauden, missä tyhmyyden raja.
Missä on uuden viisauden ja ajattelun paja.
Ihmismielessä
innokkaassa,
eteenpäin katsovassa,
uusia etsivässä.
Vaiko maailman
yllä näkymättömässä,
ihmiseltä salassa.
-
Vaiko
aamukahvikupposessa,
jonka ääreltä tämäkin nousi,
kun levännyt mieleni uuteen aamuun sousi.
-harri
---
14.02.2006
Ystävä
rinnalla
Ystävä rinnalla
onnea tuo.
Turvaa, sydämen lepoa, suo.
Ei ystävä ole
kuka vaan,
kuka vierelläsi kulkea haluaa.
Ei ystävää
matkalla mitata,
ei vierellä kulkemalla.
Vaan sydämen tunteen
tuntemalla,
sen kanssasi jakamalla.
Ystävä jakaa sinun
heikkoutesi.
Ystävä kantaa horjumisesi.
Ystävä nostaa esiin vahvuutesi.
Ystävä tuntee hyvyytesi, pahuutesi.
Ja silti hän
siinä rinnalla kulkee.
Sinut hellin käsin syliinsä sulkee.
Rauhoittaa sinun
värisevää mieltä.
Hillitsee sinun kirpeää kieltä.
Varottaa, jos sanasi nousee "sieltä"…
Ei aina ole kanssasi samaa mieltä.
Ystävä ei
jätä, ei petä.
Yksinäisyydessäsi sinun olla antaa.
Pyytäessäsi sinua vaikeuksien yli kantaa.
Ilossakin
vierelläsi kulkee.
Hyppelee rinnallasi kun elämä hymyilee.
Ei kadehdi, ei
omallaan kerskaa.
Katsoo silmiin…
kyynelen vuodattaa kyynelistäsi,
ilon kyynelen ilostasi.
Kuuntelee sinua
herkin korvin.
Ei opasta, ei ohjaa, ellet tahdo.
Antaa sinun elää
omaa elämääsi.
Ei hoppuuta, kun kuljet erämaasi.
On sinua vastassa
kun matkaltasi palaat.
Hän on siinä,
häntä iloisesti halaat.
Hyvää
Ystävänpäivää kaikille ystäville.
-harri
Noniin, nyt sitä
on taas herätty oikein...
---
14.02.2006
Aamuinen
ajatus eteni…
karkas, ja lukija parkas ;-)
Rakkaani
tunturissa hiihteli.
Kullan kuva mielessä kiilteli.
Ikävä sisintä
viilteli.
Lämmin syli kotona siinteli.
Toinen
ikävissään runoja piirteli.
Yksin sängyssään kieriskeli,
ja piereskeli.
No, oli tuokin
ajatus!
Sitä puhtaaksi
kirjoittaessaan ihmetteli.
Samalla iha vähä lauleskeli,
ja naureskeli,
kun bokserin puntista vähän vilahteli.
Katsoi ulos
ikkunastaan ja huokas,
ihan kiva talvinen keli.
-ihme-epeli
Voi hitsi, mee
takas pehkuus,
ja herää tunnin päästä uudelleen…
paremmalla onnella.
---
12.02.2006
Jos
koko ajan pelkää
Jos koko ajan
pelkää että toinen suuttuu,
kaikki jostain vain yhtäkkiä muuttuu.
Jos koko ajan
pelkää,
se painaa kumaraan selkää,
tekee
ihmisestä aran,
sitoo hänet toiseen heikkoon,
joka toimillaan ja eleillään varoittaa:
"Jos teet
väärin,
tai vastoin kuin minä haluan,
silloin olen vihainen,
mökötän,
sinulle suutun."
Voi mikä kahle se
onkaan elämälle,
koko ajan tutkia tekojaan,
arvioida, miten toinen tekemisiin suhtautuu,
säilyykö onni ja autuus,
vai hajoaako kaikki käsiin taas kerran,
… taas kerran.
Voi,
Jos koko ajan
pelkää mitä toinen sanoo tai
ajattelee,
silloin on itsensä elämältä lukinnut,
elämältä, jonka tulisi olla vapaa.
Vapaa, jossa
ihminen saisi mielin iloisin mennä,
nauttia ja laulaa täyttä kaulaa,
ajatella omiaan,
tehdä omia tekojaan.
Ja jos toinen on rinnalla, hän
kannustaa,
rohkaisee elämään,
auttaa ja tukee huomiseen.
-harri
---
07.02.2006
(mökin satoa)
Talviaamuisen mökkikahvin
äärellä
Ei talven
tuimuutta tietää voi,
ellei itse oo kokenut.
Ei sydämen
julmuutta tuntea voi,
ellei itse sitä kokenut.
Ei rakkauden
tuomaa turvaa tuntea voi,
ellei itse sitä kokea saa.
Ei kateuden
kylmää katsetta,
ellei sitä toisen silmistä nähnyt.
Ei elänyt ole
ihminen laisinkaan,
ellei tuskaa tuntenut oo.
Ei nauttinut
elämästä hetkeäkään,
jos rakkaus tuntematon.
-harri
---
06.02.2006
Talvi on
kaunis, ihminen pieni
Talvi on kaunis,
kimmeltää tähtinen taivas.
Etsii ihminen äärettömyyttä.
Pakkanen paukkuu,
puhaltaa viimainen tuuli.
Kaipaa ihmisen läheisyyttä.
Asiat suuret on
kaukana
takana tähtisen taivaan.
Ihminen pieni on
vain,
omaa tietänsä raivaa.
Kuinka kaukana
onkaan totuus,
kuinka lähellä päivän turva.
Voi, Sinä ihminen
pieni.
Elä vaivainen elämäs,
siin' on sun hetkesi hurma.
-harri
---
05.02.2006
Kaksi eri
maailmaa
Kirjoitin sinulle tunteistani,
kun sanasi minua sattuivat. Kun loukkasit minua ja kaiken tekemäni kuin
tyhjäksi arvioit. En silloin puhunut vielä asian ytimestä. Puhuin vain
seurauksista, jotka ovat tulosta paljon suuremmasta asiasta.
Paneuduin aiheeseen hetken
vapauteni sallimalla voimalla ja sain ymmärtää, että ei kyse olekaan jostain
minun kompleksistani tai turvan ja hyväksynnän tarpeestani, vaan kyse on
kahden eri maailman kohtaamisesta. Kahden maailmankuvan. Kahden erilaisen tavan
elää, kohtaamisesta.
Toinen maailma on vapaan maailma.
Toisen maailma on vangitun maailma. Vapaa on herkkä. Aina aralla tunnolla
elämän edessä. Sen arvaamattomuuden edessä. Vangittu on varma. Hän tietää
rajansa, jotka ovat turvalliset. Niitä rajoja on myös puolustettava, sillä
ellei niitä puolusta ja kuin taistele niiden edestä, ne pian järkkyvät.
Silloin järkkyy koko vangitun maailma ja elämä.
Vapaa on kuin varuillaan kaiken
aikaa. Mikään ei ole pysyvää, mikään ei ole varmaa. Kaikkea ei voi
mitenkään vahvistaa. Elämä on kuin pelkkää riskin ottamista. Ja jos vapaa
etsii vahvistusta vangitulta, se ei onnistu kuin tiettyyn mittaan. Siihen,
missä on vangitun turvalliset rajat. Jos rajoja lähestytään tai niitä jopa
ylitetään, seuraa siitä konflikti, josta ei hyvää seuraa. Toinen puolustaa
perustaansa. Toinen herkkänä väräjää uuden ja tuntemattoman edessä.
Toinen on varma sanoistaan. Toinen on epävarma kaiken aikaa.
Kun vertasimme näiden kahden
maailman voimia, toisen on tieto ja toisen intuitio, olimme samaa mieltä siitä
kumpi on suurempi. Intuitio on suurempi. Se on rajaton. Tieto on rajallinen.
Intuitio vie elämää eteenpäin. Tieto turvaa elämän rajat.
Intuition voima on osa vapaan
maailmaa. Vangittu ei voi myöntää intuition voimaa kuin tiettyyn rajaan
saakka, koska se on uhka tiedolle. Jos sen tunnustaa, samalla pian tunnustaa
tietonsa voimattomuuden ja tukeva perusta järkkyy. Siksi sitä on puolustettava
ja vapaan mahdollisuus tietoon torjuttava. Tästä syystä nämä maailmat
eivät useinkaan kohtaa toisiaan. Ehkä hetkin joskus, jossain turvallisissa
rajoissa.
En häpeä tunteitani enkä sitä
epävarmuutta, jota tunnen kaiken elämäni keskellä. Kaipaus johonkin
turvalliseen ja pysyvään lie inhimillistä ihmiselle. Vapaan tiellä jatkuva
turvattomuuden tunne näyttää olevan hänen maailmaansa kuuluva luontaisetu.
Vaan, voi kuinka ihanaa oisikaan,
jos nämä kaksi voimaa voisivat rinnan käydä. Joskus käyvätkin ja toinen
toiselle tietä raivaa. Vaan yleensä toinen on vähän edellä toistaan ja
toinen perässä toista kuin selkään lyö, sanoillaan kovilla herkkää vaivaa.
-harri
---
01.02.2006
(Elämäntapaa pohtiessa)
Mikä ois jaloa
täss'
elämässä
Nousta itse
korkeuksiin.
Katsella toisia kaukaa.
Vai kärsiä vuoks'
vääryksien.
Etsiä maailman rauhaa.
Oisko oma napa
lähin.
Vaiko toinen, jonka luota juuri lähdin.
Onko palvella
organisaatiota suurta.
Vaiko etsiä arvoja syviä, kaiken alkujuurta.
Mikä ois jaloa
täss' elämässä.
Palvella vain itseä, etsiä ain' lisää ja lisää.
Vai olla lähellä heikkoa, näytellä hälle isää.
Ihminen
itsessään tärkein on.
Ilman häntä ei elämää oo.
Jos joku kärsii
yksinään,
se ain' ympäristöön kajoo.
Siks' jalointa lie
on toista kantaa.
Antaa apua elämän tiellä.
Ett' rauhassa
kulkea sais', osansa käydä.
Huokaista onnessaan perillä siellä.
-harri
---
25.01.2006
Rakkaani tekee kuolemaa
Rakkaani, jota
olen öin päivin hellinyt.
Jonka piirteitä ihaillut silmäni väsyksiin.
Jonka sanojen
sointua pitkään kuunnellut.
Jonka seurasta niin nauttinut.
Hän tekee
kuolemaa.
Hengittää enää
vaivalloisesti.
Ei kasva enää.
Ei hymyile minulle.
Minun rakkaani
tekee kuolemaa.
Minä murheissani
häntä katselen .
Muistelen kaikkia ihania hetkiämme,
retkiämme,
joissa häntä aina sylissäni hellin.
Miten kuuntelin
kuin taivaallista puhettaan.
Kuinka niitä sydämeeni tallensin,
vihkoihini piirsin.
Nyt olen onneton
ja minua pelottaa.
Hän tekee kuolemaa.
Minä jo vieraita
katselen,
Josko joku uusi mun mieleni valtais.
Lohduttais ja antais elämän turvaa.
Turvaa, jota
kuoleva rakkaani ei pystynyt antamaan.
Näin nyt tunnen - ja pelkään.
Onko minun
etsittävä itselleni uusi rakas,
jota täydellä voimallani sylissäni hellin.
Joka rinnallani
kulkisi tulevat päivät ja vuodet.
Joka olisi minulle kaikkea sitä mitä kuolevalta toivoin ja odotin.
Ja joka ei siihen pystynyt.
Vaan, jos rakkaani
kuitenkin eloon jäisi.
Häntä ehkä salaa iltaisin ja öisin tapaisin.
En enää päivin ehkä ehdi. Enkä tohdi.
Ehkä joskus illan
rauhassa,
tai yön tuskaisina hetkinä,
kun hän minuun taas kutsuen katsoo.
Minua itsestään muistuttaa ja menneistä ihanistamme.
Ehkä silloin taas
kynään tartun
ja kirjoitan kuin hunajaisia sanojaan.
Kirjoitan vihkoni
täyteen salaisen rakkaani sanoja ja tunteita.
Ne sydämeeni piilotan ja niitä taas hellin.
Hellin kuten
ennenkin,
ennen kuin hän alkoi tehdä kuolemaa.
-harri
---
23.01.2006
Tietön tie
Kahvi tuossa selän takana
höyryää. Juon sen ensin, sitten vaikka pari juttua. Sen jälkeen suunnittelen
mitä seuraavaksi. Vaikka anomuksia ja ehdotuksia kustantajille. Katsotaan mikä
tie on vetävä, kuten äiti niin kuvaavasti sanoi, kun kappelia lauantaina
etsittiin.
Se tie mikä on vetävä, on
oikea tie. Siis mikä on leviä ja käytössä.
- - - Vaan toisaalta, enhän
minä sellaisia teitä ole etsimässä missä muutkin menee, vaan sellaista,
jossa ei vielä tietä edes ole. Se siitä oikeasta, vetävästä tiestä. Se ei
olekaan tämän päivän juttu. Ehkä myöhemmin, ellei se tietön tie löydy.
Toisaalta, luulishan tässä
ympärillä olevan vaikka kuinka paljon tiettömiä teitä. Eikös niitä
pitäisi olla ihan vilisemällä. Eihän niitä näe.
Nyt minun pitäisi löytää se tietön tie, jonka kohdalla on kuitenkin tie,
vaikka sitä ei näy.
Etsin siis sitä mikä ei vielä
näy, vaikka onkin siinä. Tai tässä, edessä.
Aamupohdintaa.
-harri
---
18.1.2006
Toivon
kumpareella... apua...
Nyt juon aamukahvia ja samalla
mietin...
Eilisen päivän vähän alla
päin kuljin. Olin taas kuin sokkelossa itseni kanssa. En tiennyt mihin menisin,
mitä tekisin. Umpikuja siis. Ajatusteni umpikuja. Olikohan lie minulla se/ne
päivät kuukaudessa. En tiedä. Aina välillä epäusko ja epätoivo mielen
valtaa, vaikka toivon kipinä jossain sisällä ritiseekin. Eilen, ja vielä
tänään aamullakin, se ritinä tosin oli kovin vaimeata.
Vaan hetki sitten minä keksin
yhden tien jota edetä. Kun apua tilanteeseeni etsin, huomasin, vastaus
kysymykseeni jo kätkeytyi. Pieni sana huokailuuni piiloutui. Sitä tässä
kehitän ja vien eteenpäin.
Kalpeus kasvoista poistuu ja
innon puna hiipii poskille. Ajatus herää, sanat virkoavat, sormet
notkistuvat....ja selkä ja jalat jäykistyvät tuoliin. Minä kirjoitan taas.
Hakemusta, ehdotusta... miss' mun rakkaani siskoja ja veljiään kohtaa. Missä
mun sanani toisien sanojen seass' hohkaa.
Tässä tänään. Pienen
epätoivon montusta pienelle toivon kumpareelle hypänneenä.
Rakas, kyllä tämä tästä
taas. Mun taisteluani vain tään hullutukseni kanssa. Kyllä tämä tästä.
Epätoivon piina on poissa ja mieli taas laukkaa uuteen unelmaan. Toivoon
ratkaisusta.
Eikä se ois ees kaukana
täältä.
-rakkaasi karvajalka
---
16.01.2006
Kateus
Kateus katsoo kaikkea itsen
läpi,
ei näe mitä toisella on,
ei näe mitä itsellä on.
Näkee vain mitä itsellä ei
ole.
Tahtoisi olla kuten toinen,
vaivaa näkemättä,
osallinen olematta,
lahjaa saamatta.
Ei iloitse toisen omasta,
ei toisen osasta.
On kuin olisi toisen hyvä
häneltä pois.
Toisen saatu,
toisen hankittu,
toisen omistama.
Raskas osa,
katsoa aina itseä ennen toista.
Miettimättä sitä,
onko itsellä edes mahdollisuuksia olla hän.
Onko ominaisuuksia,
onko oikeuksia.
Ei osaa ajatella niin pitkälle.
Väsyy ajatuksissaan.
Ei kestä nähdä toisen osaa,
paitsi silloin,
kun se on huonompi kuin itsellä.
Siinäkin itse on mittarina.
Siitä pieni ilo.
Ei näe, mitä kaikkea itsellä
on,
ei iloitse omastaan.
Aina vertaa itseään toiseen.
Joutuu sokeuttaan pettymään monet kerrat:
en ole kuin tuo toinen vaikka haluaisin.
Raskas osa iloitsematta kulkea,
raskas tie olla toisen iloa tuntematta.
Raskas osa vain vertaillen elää,
nauttimatta elämästä, joka itsellä on,
oma halu ihan mahdoton, pohjaton.
Vaan, ettei osa unohtuis,
onhan kateus myös voima, kuin ranteen ruis.
Se piiskaa eteenpäin kuin
paremmaksi toista,
olla jotain suurenmoista.
Ylittää toinen mi vierellä
kulkee.
Olla parempi,
näyttää ett' minullakin kulkee.
Se tavoitteet rakentaa suuremmiks'
kuin toisella.
Siten kannustin on enempään kuin muuten ois.
Siks' ei paha se pelkästään,
myös hyvää se palvelee, asiat huonomminkin olla vois.
Kateudelle aina kohde löytyy,
siks' ihmistä piiskaa kuin loputtomiin.
Ei löydy tasoa mihin tyytyy,
voiko sellainen kantaa onnen untuviin.
Vaik' onhan se nähty,
miten suuriin tekoihin se yltää voi.
Miten suuresti toista, ihmiskuntaakin, rusikoi.
Miten hyväkin suureksi tulla
saa.
Vie kaikkea kohti yhteistä unelmaa.
-harri
---
12.01.2006
Miten pian
Miten pian se
käykään.
Miten pian kaksi yhdeksi kasvaa.
Miten pian elämä yhteen liittyy.
Miten pian toinen toisen sylissä viihtyy.
Miten pian on
yhteistä tekemistä,
yhteisiä harrastuksia,
yhteisiä ajatuksia.
Miten pian toista
kaipaa,
miten pian vain toisen viereen haikaa.
Miten pian
pienetkin asiat suuria
ovat,
kaikki yhteiset niin tärkeitä.
Miten pian kaikki
tapahtuukaan, vaikka kuin eilen vasta tavattiin,
ensi kertaa ovellasi halattiin.
Nyt päiväni
sinusta täyttyvät, iltani, yöni,
ajatukseni.
Ja vasta hetki
sitten sinua etsin ja rinnalleni toivon,
tuntematta, tietämättä, että jo edessäni seisoit.
Kasvoit siihen
sinäkin tavallasi, teilläsi valmistuit.
Molemmat
teillämme kasvoimme,
jotka joku näki hyväksi yhdistää.
Ja nyt jo tässä,
syvällä toisen sylissä.
-harri
---
11.01.2006
Mikähän sillä nyt taas
Uni ei ystäväni
ollut,
ei viereeni suostunut vaikka kuinka suostuttelin.
Sieltä vain
kurkki keittiön ovelta,
ei seurastani piitannut.
Mikähän sillä
nyt taas,
on kuin oikutteleva nainen.
Vai liekö uneni
nainen onkin.
Naisilla taas mies.
Mistä sen tietää.
Käytöksestäkö pitäisi tunnistaa.
Nytkin minua kuin
kaukaa pälyili.
Ei suostunut viereeni kun vasta itse väsyttyään.
Huomaamattani
hiljalleen viereeni hiipi,
minuun kietoutui ja hellästi kuljetti onnen maahan.
Lepoon päivän teoista.
On se sittenkin
ystäväni,
vaikka aamulla heräsikin varhain ja luotani lähti.
Ei viivytellyt yhtään.
Jokin sitä nyt
vaivaa.
Onkohan sillä huolia...tai minulla.
-harri
---
10.01.2005
Yön ystävä
Uni maistui ja
sylissäni viipyi.
Ei pitänyt kiirettä pois lähtemisessä.
Kerrankin sillä oli aikaa minulle.
Ei vielä
herätessäkään kiirettä luotani pitänyt.
Siinä kelli mun kanssain lämpimän peiton alla.
Sitten jo vihdoin
sille sanoin:
meehän nyt,
pitää tässä jotain saada tänäänkin aikaiseksi.
Jotenkin kuin
loukkaantuneena viereltäni lähti.
Tai, en tiedä lähtikö.
Tuntuu kuin vieläkin tässä ympärillä kiertelis.
Toivoo, että viereensä vielä hetkeksi tulisin.
Taisi pitää
minusta.
Nukuinkohan nyt niin hiljaa,
kun nenäkin jo auki pysyi koko yön.
-harri
---
03.01.2006
klo 03.00
Ole onnellinen hetkistä
jotka saat
Miksi kuljet
ihminen allapäin,
miksi heräät ankeaan aamuun.
Miksi alkaa sun
päiväsi raskaana,
miksi pukeudut mustaan kaapuun.
Mikset oisi
onnessa jo aamusta varhain,
mikset tarttuisi päivään parhaaseen.
Miksi toisia
arvostelet vaivoines'.,
mikset aattelis heistä arvokseen.
Miksi kuljet
päiväsi murheessa,
miksi väsyt työstäsi aina.
Mikset jakele
kauniita sanoja,
mikset murheita mielestäs paina.
Ole onnellinen
hetkistä jotka saat,
elä onnessa ystäväis kanssa.
Kulje riemuiten
matkasi maallinen,
kiitä kaikesta sielusi kanssa.
-harri
---
Tervehdys
vanhukselle 98-v
03.01.2006
klo 10.00
Minä elän sisälläin
Minä elän
sisälläin,
vaik' tää miltä näyttäis.
Vaik' hiljaisuus päiväni
täyttäis,
minä elän sisälläin.
Minä kasvan aina
vain,
vaik' en itsekään sitä nää.
Minä kasvan vain,
jokin elää mun sisälläin.
Olen siellä
hiljaa,
kuuntelen elämän kelloa.
Se käy, vaik'
olen hiljaa,
soittaa hiljaista selloa.
Minä kuulen
paljon,
minä ymmärrän enemmän.
En sitä itse
nää,
ette tekään.
Silti
minä elän, minä elän sisälläin vaan,
ja kasvan mun sisäiseni unelmaan.
-harri
---
02.01.2006
Vuosi 2006
Vuosi 2006 vain
pelkkää hyvää lupaa,
vaikka niin monelle tulee lunta tupaan.
Toisten menestys
on toisille paha,
toisille kun merkitsee kaikkea vain raha.
Missä kulkee
ihmisen välittämisen vastuu,
missä huomio toisen, jonka silmät kyynelistä kastuu.
Kuka kantaa
heikkoa hellää,
joka etsii uskonsa pohjaa ja pelkää.
Kuka muistaa
tään maan pieniä raukkoja,
joiden elämässä ei raskaan huokauksen taukoja.
Vaan hyvin menee
kuitenkin,
sanotaan tilastoissa uutisten.
Ei niiden taa
nää monikaan,
siellä maksajaraukat on yksinään.
Ei ilmaiseksi
kasva luvut menestyksen,
joku aina on taustalla käsissä kärsimyksen.
Hintansa kaikella,
se muistakaa,
vaikka hyvältä näyttäisi, on kaikelle monta maksajaa.
Kasvaahan luvut
menestyksen,
nousee tuotos korkealle.
Antaa kuvaa
onnesta uudesta,
moni takana joutuu ahtaalle.
Mutta..., meno Suomen
niin kaunista on,
hyvinvointi kuin loppumaton.
-harri
---
30.12.2005
Aamun ensi ajatus oli masennus
Mietin elämäni
hetkeä.
Tunnistelin kehoni kuntoa.
Jalat jäykät,
jostain.
Liikunnastako,
verenkierrostako,
vai mistä lie.
Työtkin painaa
taas vuorostaan.
Jo monta viikkoa mennyt murehtimatta.
Mikä kaikki
tänä aamuna mun mieleeni nosti.
Mikä kaikki raskaat ajatukset ja pelot mieleen toi.
Joku sanako jonkun
ystävän.
Jonkun huoliko näkymätön.
Jokuko jossain aatteli mun puolestain.
En tiedä.
Nyt kuitenkin
päivääni kuin vääntäydyn.
En iloiten sitä aloita,
vaan edettävä lie kuitenkin.
Ei paikalleen saa
jäädä.
"Ettiäppäin,
ettiäppäin…", sanoi jo vanha tätini pari vuotta sitten,
kohta satavuotias. Parin vuoden päästä.
Kai minunkin
sitten täytyy jos hänenkin.
Siis, uusi päivä
ja "ettiäppäin"!
-harri
---
Aattoaamun
mietteitä
Jouluna vuotta mennyttä
yhteen vedetään,
muistellaan mitä vuosi toi,
mitä kaikkea se mennessään vei.
Ei pitkä oo matka
joulusta jouluun,
vaan melkoisen lisän se tuoda voi elämän kouluun.
Se ihmiselämän
ehtii toiseksi muuttaa,
kenellä iloon vaihtaa,
kenet murheella murtaa.
Minulle kuin
pelkkää onnea toi,
vaik' ei surultakaan säästänyt.
Voimani luki
matkalla,
tänään kaikista murheista päästänyt.
Tässä nyt
itsekseni iltaa istun,
jouluruoka edessäni tuoksuu.
Katse jonnekin
kaukaisuuteen,
eteen vaiko taakse,
ihmettelen tätä elämän juoksuu.
Nuuhkin tuoksua
jouluista,
vapauden hetkeä suloista.
Oi, kiitos,
vuoteni mennyt,
kasvatit elämään paljon.
Rakkaankin
rinnalle tarjosit,
rinnalla kulkevan suloisen varjon.
Joka samoin
katselee, ajattelee,
elämää tutkii ja palvelee.
Ei omaansa etsi,
ei turhissa kulje,
ei elämän turhuuksia syliinsä sulje.
Minun on ain'
hetkin kun tapaamme,
syleissä turvaisissa toisiamme halaamme.
Älä itke enää,
mun sisäisein raukka,
oot odottanut kauan, sen tiedän.
Tään joulun
hiljaisuuden sisälläni siedän,
kohta alkaa sun elämäsi laukka.
-harri
----
Tuskasta tuli
nousee, sanat
kuin taotut
Tuskasta tuli nousee.
Sanat sorvatut kuin ennakkoon.
Oikeasti palavat. Tunteet mukaan ottavat. Koskettavat ja kuumat. Tuskasta ja
kuin tulen poltosta sanat kirpeät, käsissä polttavat, mielissä kihertävät,
sisällä sulavat. Toisen sisälle ulottuvat, minne ovat lähetetyt.
Tuskasta sanat nousevat. Pätsistä
ankarasta. Ja sinä, kirjoittaja, olet se pätsi, jossa sanat muovataan
lopulliseen muotoonsa. Asiat kuin muualta tulevat, vaan sinun kauttasi niihin
koskettavuus ja voima. Siksi on ihmisen osa tärkeä, olla kuin ahjo, kuin
alasin, jolla sanat viimeiseen muotoonsa taotaan. Kovat sanat vielä kylmällä
karkaistaan, jotta elämän koulussa muotonsa säilyttävät, tehonsa ja
tarkkuutensa.
Sellainen on ihminen joka
kirjoittaa. Ei helpolla pääse. On kuumaa, on vasaraa, on kylmää suihkuakin,
on vettä ja liejua upottavaa. Sellainen on ihminen, kirjailija, joka sanoja työstää
elämää varten. Elämän kovista paineista ja kuumuuden hehkusta ne noukkii
kuin kekäleet, joihin ei koskea taitaisi.
Vaan pakkohan jonkun on ne poimia
ja siinä sormensa polttaa. Kasvonsa kuumentaa ja mustata. Vaikeroivalta näyttää.
Sattuuhan se aina, kuumat sanat. Ja kuuma ahjo, kun se on päällä. Työssä
ankarassa, sanoja synnyttävässä. Sattuuhan se silloin.
Jos ahjo on kylmänä, välillä
sellaisiakin aikoja, silloin ei satu. Silloin viluttaa se kylmyys. Se
tapahtumattomuus. Se ikävä sanoihin, joita vain lämmin ahjo synnyttää.
Ei kylmässä mitään synny.
Siinähän vain kaikki on paikallaan.
Siinä on se kirjailija, elämän
sanojen takoja. Elää kylmät päivät ja värisee. Elää kuumat päivät
tuskia tuntien ja marisee. Aina vaikeroi ja itseään itkee.
Sellainen on kirjailija sanojen,
joiden kesto on suuri, kuin loputon, kuin ajaton.
Sellaiseksiko haluat, ahjoksi
polttavaksi, alasimeksi perään antamattomaksi. Vedeksi karkaisuun, kylmäksi
toimettomaksi aikanaan. Sellaiseksiko haluat.
Huh... älä kysy. Sinä kysyjä
jo sen itsekin tiedät. Kysymättäkin. Kun kerran sellaisen palon olet sydämeeni
rakentanut, miksi turhaan kyselet. Ahjo päälle vain, ja sanoja sorvaamaan,
takomaan, ja karkaisemaan.
Kyllä se tästä taas muotonsa
saa, elämän näytelmä ihana ja koskettava. Kuuma tunteineen. Kyllä se tästä.
-harri
---
Erään iltani
ajatelma
Ei ole minulla
päivää, ei yötä,
elämäin on kokonaan kuin työtä.
Elän ja
harrastan, tunnen ja nautin.
En erota missä ja milloin meen,
mitä ikinä teen.
Vaan kaikki minua
kantaa ja eteenpäin vie,
missä onkaan mun onneni tie.
Vaikka onnessa
kuljen kaiken aikaa,
elämä kuin outoa taikaa,
silti tiedän ja
uskon, elämä on minun työni,
vaikka missä oisin viettänyt yöni.
Minä kasvan
kaiken keskellä, etsin onneni pesää,
odotan tulevaa kuin uutta kesää.
Ei puutu minulta
mitään, ei iloa, ei surua,
vatsakin välillä kuin täynnä purua.
Vaan silti minä
rakastan,
ja tunnen kuinka ihana on tieni.
Sen iloiten ja
itkien kuljen,
huomaan, voi kuinka olenkaan vielä niin pieni.
-harri
---
8.12.2005
Se on vain elämää
Sanot:
"Eihän se ole kuin elämää vaan."
Sanoilla noilla on
huono toista lohduttaa.
Katsos, toisen
pienetkin asiat nää,
saattaa koko elämää järkyttää.
Pieni on hetki,
pieni on elon retki,
mukana asiat kulkee,
ain' kohdallaan toisen niin tiukasti syliinsä sulkee.
Elämä on hetkiä
vain,
ne täysillä koetaan.
Pienikin
raskaus matkalla tällä,
on täysin eletty - elämällä.
Siksi, ei sanoa
saa kärsivälle:
"Se vain elämää on".
Ties' vaikka ois suurikin askelma kohtalon.
Auta siis rinnalla
kulkien,
apuasi hellästi antaen.
Ei tyhjillä
sanoilla kannustamattomilla,
vaan silmillä,
sanoilla toista rauhoittavilla,
niillä apuasi
anna.
Ethän itsekään
murheistas vapaa oo,
samalla matkalla kuljet sinäkin, sun omaan kohtaloon.
-harri
---
7.12.2005
Ei ystäviä vuodet
oo ihmisen
Vaik' kuinka
aattelen,
ei silmin oo elämää katsominen.
Niin, nyt kun
Linnan kutsuja katselen,
huokaan,
ei ystäviä vuodet oo ihmisen.
Vaikka tuokin ne
viisautta ja kokemusta,
kasvattaa monella tapaa,
niin kuitenkin,
tää ulkoinen olemus esiin nousee tavan takaa.
Ei ystäviä
vuodet oo ihmisen.
Vaikka kuinka
taistelemme,
vaikka kuinka työtä teemme, jumppaamme,
vaikka kuinka itseämme voitelemme,
vuodet meidät
ajallaan taivuttaa,
kumaraan vaivuttaa,
maahan kaataa,
hautaa.
Ei ystäviä
vuodet oo ihmisen.
Ellei sitten…
…ihminen ole
niin suuri sisällään,
vuodet hänet muovanneet,
että ymmärtää, tää osa on pienen ihmisen.
Nöyränä alistuu
kuin suuremman tahtoon,
ei vastusta, vaan
iloitsee vuosien myötä,
kun tekevät ne hänessä hyvää työtä.
-harri
---
2.12.2005
Aamun ensi ajatus
Mikä
tärkeintä ensin
Vähän
hengellinen rakenteeltaan.
Mietin
sanojani, elämäni suuntaa,
sen tarkoitusta ja päivieni turvaa.
Vaikka työtä on
paljon kanssa sanojen kauniiden,
ilossa hehkuvien,
syvissä vesissä kulkevien.
Niin miten käy
mun maallisen turvan,
leivän ja tarvittavan rahan.
Ei nää sormet
kauaa liiku,
ellei leipää orressa kiiku.
Ellei vatsani
välillä täyty,
ellei muut vähäiset tarpeeni hoidu.
Ja ajatus,
jos se vain päivän ja ruuan huolissa matkaa,
kuka sellaista elämää kauaa jatkaa.
Sanathan siinä
loppuu,
tulee muualle hoppu.
Ajatukset muihin
kiintyy,
miten siinä runoilija enää viihtyy.
Siks' mietin
turvaa vanhojen sanojen,
kuin ikuisten.
Vaikka ne vaikea aikaan nyt kytkeä
on,
ehkä olkena turvan ei kuitenkaan ihan onneton.
Sanat kuuluu:
"Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa,
niin kaikki muukin teille sen ohessa annetaan."
Jos otetaan ne
pois yhteydestään,
kelle lausuttu ja koska....ja miksi.
Niin oisko niissä
voimaa tänään,
miten ne huokailuihini vastaa.
Olisko lie siinä
ratkaisu kaikkeen kätkettynä.
(Nyt siirryin
kahvikupin äärestä ja paperilappusesta
koneen ääreen ja tässä pohdintaani jatkan.)
Siis,
jospa ois oikein ensin sanoja jakaa,
kirjoittaa niitä ihan olan takaa.
Lähettää iloksi
ihmislasten,
tehdä tätä kirjoittamista ihan varta vasten.
Kaikki muu niin
mielestä pois kytkeä, ettei ajatus omissa harhailisi,
vaan yksin sanoissa kulkisi.
Toisten ihmisten auttamisessa ja rinnalla kulkemisessa.
Sanani heidät syliinsä sulkisi.
Niin, tietenkin
jos sanat siihen riittävät.
Toisetkin niistä avun ja ilon saavat,
niistä turvaa ja lohtua niittävät,
ehkäpä vielä
kiittävät.
Niin, jos siinä
ois tähtäin ensimmäinen,
ei omissa himoissa ja haluissa,
ei omissa toiveissa ja pyrkimyksissä,
vaan ensin
katson aina muita,
heille kannan kuin takkaan puita.
Lämmitän mieliä,
hellin sydämiä,
voitelen haavoja,
rikon nykyisiä kaavoja.
Silitän ja paijaan aamusta iltaa,
levolliseen yöhön rakennan heille siltaa.
Niin olenko
silloin rakentanut Jumalan valtakuntaa,
olenko tehnyt asiaa oikeaa.
Voinko silloin itse turvata lupaukseen,
että kaikki muukin sen ohessa annetaan .
Tätä nyt tässä
aamutuimaan mietin.
Mitäs tuumit sinä lukijani, ja kuulijani.
Voisikohan näin
elää.
Turvata tällaiseen korteen tällaisena aikana, kun kaikkea muuta
arvostetaan.
Jos tätä vaikka tämän päivän
harjoitan,
huomisesta en uskalla luvata.
Jos päivän huolet taas päältäni jyrää,
jaksanko silloin enää tehdä toisille hyvää.
Tuonkin
tekemisessä lie voima on tärkein,
se mistä tulee ja minne menee.
Jos en voimaa
siihen jostain saa,
turha on omassa voimassa ponnistaa.
Tänään tuntuu,
että voimaa on,
enkä ole ollenkaan onneton.
-harri
---
18.11.2005
Aamuisia ajatuksia
kahvikupin
äärellä
Miksi hyvät teot maailmassa niin
usein pahalla palkitaan.
Miksi niin moni kaunis ajatus vahingoksi vaihtuu.
Miksi hellä kosketus rumaksi muuttuu toisen silmissä.
Miksi joku hyvän tahdon väärin tulkitsee.
Mikä tässä maailmassa on
vikana.
Miksi sydämen hellä ajatus
tuomitaan.
Miksi moni herkku, hyvän olon lähde, onkin väärää.
Miksi moni hyvä yritys vääräksi väitetään.
Mikä on tää maailma,
joka kaiken kauniin vääräksi vaihtaa.
Miksi moni paha hyvältä
näyttää.
Miksi moni riisto ja vääryys oikeaksi verhotaan.
Miksi ankaruus, pahanteko, ihmisten huono kohtelu,
niin usein kiitosta saa. Arvon nousua toisten silmissä.
Miksi uskollisuus ja ahkeruus irtisanomisella palkitaan.
Miksi tässä maailmassa ei hyvä
saa palkkaansa.
Ei pahakaan, vaikka sen helposti sille soisi.
Mikä on tää maailma
järjestyksineen,
joka kuin järjestyksetöntä on.
Uskallanko pyrkiä hyvään, jos
minut pahana maahan painetaan.
Uskallanko rakastaa, jos se vaikka väärin tulkitaan.
Uskallanko sanoa kauniita sanoja,
jos ne toisen mielessä vain haisua saavat.
Miksi pyrkisin hyvään.
Miksi kauneutta etsisin.
Miksi auttaa haluaisin,
jos kaikki hyvä tarkoitus vain vahinkoa itselleni tuottaa.
Miksi, nyt kysyn, miksi.
Miksi en vain pahojani tekisi.
Olisin hyvää yrittämättä, toivomatta, tahtomatta.
Pahasta voi olla yhtä hyvin
saamatta palkkaansa kuin hyvästäkin.
Niin, omantunnon tähden.
Sisäisen halun ja auttamisen tähden.
Sisäisen ihmiseni sisäisen tahdon tähden,
jota en voi vastustaa.
Jos sisälläni on tahto
hyvään, en muuta voi,
vaikka tietäisinkin siitä vain vahinkoa itselleni tulevan.
En voi sitä itsessäni vastustaa.
Olen sen vanki.
Sisäinen lepo ja rauha on
kannustimeni kaikkeen.
Se lienee suurin tyytyväisyys
tässä maailmassa.
Sisäinen sopusointu ja mielen rauha.
Siihen nyt pyrin kuin hinnalla
millä hyvänsä.
En pahaan taivu kuin
suuttumuksessani ehkä hetken.
En pahaan edes vihassani pysty, en ryhdy.
Mitä teen tämän kuin tyhmän
itseni kanssa,
joka vain kauneutta etsii,
elämän sopusointua,
avun antoa toiselle.
Kaiken rohkeuden suuntaamista
muiden heikkojen eteen.
Ja vaikka tiedän, tää tie
raskautta tuo,
väärin ymmärrystä, soimaakin,
rumia sanoja ja kritiikkiä,
niin sittenkin…
…tään tien kuljen ja tuon
hyvän palkkaa itselleni odotan.
Sisäistä sopusointua ja itseni arvostusta ehkä.
Sitten muu kai pahalla palkitaan.
-harri
---
|