10.11.2011    06.30 (aamukahvia keitellessä)

Oi, herää!

Aurinko nousee…

-Oi, herää! nukkuva kaupunki
kuin varjojen Atlantis
mystiikka menneitten aikojen
kuin muisto unelmien.

Oi, herää! elämä
silmäsi aukaise ja katso!
kuinka rinteillä huokuvat historiat
miten sydämet kaipaavat
etsivät mennyttä
tulevaa

- kadotettua elämän unelmaa.

  *

09.11.2011

Pullukka

Yhtäkkiä tajusin: Nyt ukko ulos!
on syyspäivä kaunehin.
Ilmaa, ilmaa!  mun väsyneille soluille
yön rymynneille.

Ja silloin
   ala-aulassa…

sinun elämäsi hetken kuin kädessäni
sinun väräjävä sydämesi
silmiesi pelokas katse
kainalosi hiki
- tulin hetkessä sinua liki
kun lompakkosi maasta löysin.

Nimesi etsin
ajattelin sinulle soittaa
ja kaikki kiusaukseni voittaa.

Sinä asuitkin samassa talossa
kotoasi sinut tavoitin
sairaana
huonokuntoisena
juuri lääkäristä taksilla kotiin tulleena.
Se siinä tohinassa kait se pullukka putosi

   

ja… et ees huomannut sitä vielä.

Sydämesi pelastin värisemästä
silmiesi katseen kirkastin
kainalosi kuivana säilytin
kun pullukkalompsasi palautin
ja ajokortin kuvaa sinuun vertasin.
 
No, ei näköinen enää… tietenkään
mutta sossusi tarkalleen tiesit
ja siihen luotin: -Sinähän se siinä.
Ja ilmeesi ihmettelevä
kun minulla tuttu lompakko kädessä.

Et tainnut ees tajuta
mitä kaikkea ois voinut tapahtua.
Kuitenkin kiitit … pariinkin kertaan.

  *

08.11.2011

Ryypätä viinaa

Minä kerran huokasin sulle:
-Miks' en ole jo kuuluisa,
miksi en ole päässyt läpi,
miks' ei sanoja kauniita minulle.

Sinä yks'kantaan tokasit vain:
-Sä et ole ryypännyt tarpeeksi.

Nyt, vuosien päästä minä vastaan sulle:
-Kyllä minä oon yrittänyt
sun ohjettas täyttää
ryypätä viinaa
ja selvältä näyttää
… ja sillä tavoin
sanojen laaria täyttää.

Ja mä oon onnistunut, hitto vie!
Ja hauskaa on ollut.

Jaa jaa, vitsi vitsi.
… Vaan, en kait sit vieläkään tarpeeksi.

Harri: Aai, hei koala.
koala: Ethä-o.
Harri: Ai, tarpeeks vai?
koala: Hö!  tyhmä.

 *

01.11.2011

Uupumusta

Minä kipuineni kotihin raahauduin
  kyynelsilmin
    väsynein mielin
      pelokkaana
jokin paikka kuin hajalla

- oli yö.

Kotimatka oli rankka työ
ihanan juhlan jälkeen
  viiniä
    laulua
      musiikkia
ja hauskoja puheita

- yöllä muista erosin… kun sattui.

Kotona vaatteista vapauduin
vuoteelle kiirusti kapusin
  väsyneen
    uupuneen kehoni peittelin
sen unihuoltoon luovutin käsiin enkelen:
-Tää kapistus painaa
                    ja siinä on jotain vikaa!

Ja katosin jonnekin vapaitten maihin
unieni ihanuuksiin
miss' ei väsymystä tunneta
ei kipuja
ei huolen häivää

- jonkin toisen maan elämää.

Ja kun aamulla palasin
katsomaan tätä vanhaa raskasta
se tuntui jo taas keveämmältä
paremmalta
ja korjatulta

- kipu oli poissa.

Hyvä unihuolto!
Kiitos teille, mestarit
kyllä tällä taas pärjää hetkisen
  tään päivän
    huomisen
ja itse sitä nyt hoitelen
… vaik' aamukahvia rattaisiin voitelen.

Kyllä se sillä taas
jaksaa tätä raskaampaa maailmaa.

  *

31.10.2011

Kuinka vähän meistä jää

Kuinka vähän meistä jää?
Minä kuvia piirtelin
aikoja siirtelin vuos'kymmenten taa
kun synnyit, ystäväin
70 vuotta sitten.

Mitä silloin oli? "Vaiettu vuosi, 1941"!
Ja mitä oli
jos siitä vielä taakse kurkin
sen toiset 70 vuotta.
Ja mitä heistä tiedämme tänään
sitä juhlassasi urkin.

Jotakin vain, pari sanaa sen aikaisista:
  renkinä, maalarina
    joku lie loinen vain
jostain on tietoa enemmän
jos eloonsa osan sai paremman.

Vaan, kuka noista
osien suuruuksista?
Ihmissilmin yhtä
totuuden suunnasta jo toista.
Jokainen elää eloaan arvokasta.

 

Niin että,
onhan meil' viel' toiveita
että joku meidänkin syntymme muistaa
140 vuoden takaa.

Kuten tämän kaikille tutun, mi soimaan on jäänyt:

Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa;
sinnepä ei Hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.

Aleksis Kivi vuonna 1870 / Timon laulu.

 

Sit' katsoin ma eteenpäin,
vuotehen 2081
otin kynän kätehen ja kirjoitin…

Mitä sanot siitä, oi tulevien herra
mun korvilleni tulevia niitä.

-Ei muista teitä enää kukaan
vaik' arkisto eetterinen
kantaa teist' muiston hiipuen
pitkien hakuvarsien takaa
harva tätä aikaa enää kaipaa.

Siel' kulkevat maata jo
lastenne lasten lasten lapset
jossain kuin sadussa vilahtavat
iso iso hapset
oi, niin kaukaiset.

Ja kuitataan elomme rikkaus
ilot ja kärsimys
koko upea vaellus ja saavutus
vain sanalla, parilla

  joku toimittaja
    kait se jotain runoili
      mökkiinsä katosi jonnekin Lapin aavoille nevoille
oli se tuttu sen aikaisille herroille.

No, ketäs silloin oli?
-Ooi, älä kysy, hyvä veli!

Heei, silloin eka nainen pressana…!
ja joku Kennedy kuoli
vai, ... olikohan se joku viel' vanhempi juttu
en tiiä.

Ja windowsista ei puhu enää kukaan
on vain air tai cloud
eikä kukaan
enää mitään mukanaan kanna
kaikki on aina paikalla.

Ja autot!
Voi, ette osaa edes kuvitella.

Vaan, ihminen raukka kuin ennallaan
sisäisensä haavoittuva
vaik' ulkoinen vois' vaihtua
uudistua kuin iäinen
- silti on hän edelleen ajallinen.

Mutta, jotain silti on paikallaan…
kohta tulee talvi,

"… ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä
kun tietty on matkan määrä
kun liesi viittovi lämpöinen -
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

Eino Leinoa siis.

  *

31.10.2011

Tarina puusta ja pahkasta

Runoni hukkasin
sinusta, ja meistä
läheisestä yhteydestä
riitoineen
sopimisineen
iloineen ja nauruineen
yön valvomisineen.

Vaan, jokin meissä
          - jokin meissä…

vois' joku nähdä
joku näkijä
ett' olet minulle tärkeä
ja kuin tullessa sovittu:
tao päähäni järkeä ja koveta minut
vaikka, niin monesti minä hylkään sinut.

Vaan, kerran…
tulimme päivällä Gaiasta
yks olut, yks viini
ja maittava ruoka
ja meidän ikuiset nauruiset juttumme
naisista
hassuista suunnitelmista
runoista

ja sinä kadulla huokasit mietteissäsi:
-Harri, sinä olet minulle pahka. - Muistatko sen vielä.
Siitä runoja kotona kirjoitin
aattelin silloin, ne tässä juhlassasi lukisin
- jo vuosia niistä - ne hukkasin.

Hukkuneet jonnekin vihkojeni kasoihin
kuin monet muistotkin
uudelleen sitä ajatusta nyt ennen juhlaasi tavoitin ja mietin:
-Mitä sitä nyt vanhoilla, jos uuttakin ois tarjolla
ja jatkoin…

Jos olen sinulle pahka
kuten jostain sisältäsi huokasit
olet sinä minulle puu
joss' pahka kasvaa ja kovettuu.

Ja pahkasta valmiista
voi kuin taikoa jotain kaunista:
  tarviskalu
    koriste-esine
      jopa työkalu
se kun on tiukka ja kestävä.

Vaan, ilman puuta
ei ois pahkaa
liekö puulle rankkaa
sitä mukanaan kantaa.

Ja vielä…
jos pahkan repäisee puun kyljestä pois
millainen puun elämä
sen jälkeen olla vois.

Jääkö vuotava haava
jääkö veresliha
aukko
josta vihollinen sisälle tulla ja sairastuttaa
- tuo näkymä nyt mieltäni askarruttaa.

Ja vielä mä uskalsin miettiä
pidemmälle tätä ajatusleikkiä…

jos pahkasta jotain
vaik' kuinka kaunista
vois taitava muovaaja muovata
elolle tarvista
jolla vaik' elämän vettä lappoa
ja olla kestävä ain' aikain taa
ja viel' tulevia polvia koristaa.

Tämä nähtäväksi jää
pahka nyt kasvaa omaa elämää
ja joku on tarttunut
pahkan omaksensa ottanut
ja muovannut tahtomakseen
kuvakseen
käyttöönsä, käteensä…

Vaan, pahka ain' muistaa puunsa
kasvunsa
kovettajansa
kuin elonsa antajan
hetken kyljessään kantajan.

Vaan, ettei ylpistyisi puu
on kait uskottava
ett' käskyn puulle
antoi jokin suurempi suu

ja istutti yhteen puun ja pahkan
ja lupasi
ah' hetken niin kasvattavan matkan.

Niin, aika aikaa kutakin
huokaa nyt pahka
… huokaa kait puukin

ja kiitoksen
kunnian puulle nyt antaa pahkasi
kuin ikuinen rakkaasi.

  *

Mutta, entä jos...

Oi, puu!

Älä unohda pikku pahkaa
sun myöhäistäsi hedelmää
jonka osaa sinulle
- sinun minulle
ei aavistaa voi kukaan
miksi sain sinut elämääni mukaan.

Sinun apusi on hyvä
- rohkaiseva
vaan, ei kantava
ei voimaa sanoihin antava

mutta sanasi salaiset
ovat salaiset sinulle myös
sinä runoilijalle teit oman työs'.

  *

03.05.2012
(pari tuntia ennen tapaamistamme)

Jatkoa tuolle yllä olevalle "Tarina pahkasta ja puusta".

Minä puuni puistossa näin

Minä puuni puistossa näin;
jo muuttunut,
en ees heti tuntenut,
vanha latvansa rumaksi kellastunut…
aattelin: -Kaunpungin kellastunein varmaan,
alta näin pilkottavan tukan harmaan.

En puutani tuntenut
ei pahkaansa hän,
jotka toisiinsa jättäneet jäljen lähtemättömän.

Ja kuvat yhteisistä salamana mielessäni kulki
Espan puiston penkillä
viinilasi kädessä…
perääsi huusin
kun sun vasta kauempaa askelluksestasi tunnistin. - Et enää kuullut.

Ja minä muistin mietteeni
jälkeesi sun juhlan
jossa mielesi liikutin pahka-runollani
katsoin kasvojasi … sinä elit sanoissa rinnallani.

Niin, minä muistan, mitä mietin silloin
"puuta ja pahkaa"
yhteistä matkaa
… ooi, niin monenlaista…

että, miten se oikein on sen pahkan kanssa
kumpi onkaan kumman matkassa?

Olinko, olenko - minä pahkasi sun
vai oletko se sittenkin sinä - pahkani mun?

Mutta, jos nyt näin
toukokuun keväisen tapaamisen kunniaksi päätämme
että, minä täss' vuorostani kantelen sua
sen seuraavat kymmenen vuotta
- olethan sinä jo sen verran kannellut mua.

Joten, Arto-pahkani
olet osa minua kuin mun oma nahkani,
ja jos ei sitä kukaan leikkaa minusta pois
yhteinen lie matkamme
vaik' maailman tappiin asti ois.

-harri (-puu)

  *

25.10.2011

Lapissa kaikki

"Lapissa kaikki kukkii nopeasti
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin
tuon usein tuntenut oon raskahasti
kun katson kansan tämän vaiheisiin…"

 

näin sinulle lauloin
Eino Leinoa lappilaiselle miehelle
johon yllättäen tutustuin.

Sinä leijuit kuin joutilaana
tanssiravintolan hiljaisuudessa
kuin… kuin määränpäätä vailla
jotain sisälläsi etsien.

Minä sinut pysäytin
pari sievää rouvaa pöydässäni
sinut siihen pyysin, vaikka näin
muutama kalja menoasi vaimensi
- jo yksi liikaakin

mutta olemuksesi levollinen
iäkäs mies jo
elämänsä rauhassa.

-Hae tästä tyttö tanssimaan,
minä sinua kehotin.
Olit hämmästynyt ja hieman ujo
-Sinunko vaimosi,
tai siis sinunko… nuo molemmat,
sinä sopersit.

-Ystäviäni ovat, ja tanssia haluavat,
tanssita sinä, minä en nyt voi,
olen toipilas. Pidän vain seuraa,
minä tilannetta täsmensin.

Ja sinä hait, vaikket nyt mikään
partaveitsi ollutkaan,
mutta rytmi sinussa oli, sen huomasin
kun lattialla rouvia liikutit
- kerran molempia -
kun sinut ylipuhutuksi sain.

Sitten pöytäämme istahdit
kohteliaasti lupaa ensin kysyen
ja lempeästi meille kaikille hymyillen.

Mikähän mies tuo,
minä ajatuksissani aattelin
ja sinua tarkasti kuuntelin…

-Kansakoulun käynyt vain,
se levy sinulla ensin pyörähti
ja heti toisena, mitä isäsi sinulle sanoi:
-Sinusta ei tule koskaan mitään
tuollaisesta hennosta ja heikosta pojasta
kuin pennittömästä uneksijasta.

Sinä kysyit: -Haluatteko kuulla tarinani.
-Tottakai, kerro, minä vastasin
vaikka musiikin yli olikin vaikea kaikkea kuulla.
Ja tuolla se alkoi, tuolla äskeisellä samalla
… kansakoululla ja isän sanomisella.

Ja olihan siinä tarinaa
Lapista kaukaa alkanut
ja "evoluutio", se oli sinun uskontosi.
Sen sisällön vasta myöhemmin tajusin
kun sen useampaan kertaan kuuntelin.
Se on tehnyt lappilaisista vahvoja
kestäviä ja terveitä

- lujiakin, vaikka tarinan monet miehet
olivatkin itsensä omin käsin tappaneet
ja asioitaan huonosti hoitaneet.

Mutta, sinä et ollut hoitanut huonosti
et ollenkaan.
Ja oman yrittämisen kautta
jäi se kansakoulupohjakin taa
yliopiston penkkiä aloit kuluttaa.

Älliä päässä, sen huomasin
kuin kahden tohtorintutkinnon veljelläänkin
sinulla vain elämän koulun kautta hankittua
ja aikuisiän opiskelut kait kuin huomaamatta.

Ja palkintojakin monia
kunnianosoituksia presidenttiä myöten
ja upean arvonkin sinulle myöntäen.
Tuon kaiken illan mittaan sinusta näin.

"Kaksi vanhaa tukkijätkää"
sekin lempilaulujasi,
sen lauluja selatessa huomasin
kun niitä karaokekirjasta luettelin.
Senkin sinulle laulaa lupasin - ja lauloinkin.
Sinä lauluilleni taputit ja olit kiitollinen.

Ja kuin maailma uusi ois minulle auennut.
Lappi, ja sen elämä
minun kait jokin sisäinen unelma
joka vain odottanut aikaansa.

Ja sinulla - on siellä kaikkea
siellä Lapissa…
niin, ja täällä Hesassa myös.
Mitään ei puutu
korkeintaan ehkä … niin, nuoruutta
ja kaveri rinnalta.
Sen huokasit loppuillasta
kun olimme jo pitkään tutustuneet.

Yksinäinen mies
vaikka niin monessa mukana ollut.
Mihin lie kaikki kaverit menneet,
osa hautaan jo, arvelen
ikää kun jo on.

Sinä minun lappiani kyselit
olenko siitä kiinnostunut.
Ja minä kerroin, lyhyesti vain
sellainen on kait salainen unelmain
vaan pelkään, jos sinne käyn
minä sinne viel' pian jään
Lapin luontoon ja sen voima-elämään.
Runojani sepittämään.

Sinulla jo suunnitelmat hetkessä valmiina,
miten tulen sinne
miten sinulla on siellä kaikki valmiina
miten laulan Lapissa jossain ravintolassa
ja kaikki naiset hurmaan.
Ja lappilaisen puukosta vielä
jos jonkun rouvaa liikaa katselen.

-No enhän minä niistä
enkä tuosta laulustakaan
vaikka siitä pidänkin.
Taidot vain ei vielä riitä, minä jarrutin.

Sinä et vähättelyjäni kuunnellut
piirtelit vain tulevia lisää ja rohkaisit:
-Kannattaisi kyllä kokeilla
sitä Lappia siis,
tutustua
vaikka, sinäkin sen sanoit
että pelkäät miten minun käy
että ihastun ja sinne jään
sanoit omaavasi hieman vikaa näkijään.

Ja ei kait se ihme ois, lappilainen tervas
vaik' hento mies.
Ja voi, miten paljon hän kaikkea ties.

Ehkä meitä jokin myös yhdisti
jokin salaisesti
onhan suvussasi kuuluisa kirjailija
ja sinussakin sanojen taitoa, kun sanoit:
-Sano kaksi sanaa
niin minä teen niistä runon
sen tässä hetkessä punon.

Ja minä sanoin - ja sinä runoilit.
Sano viel' toiset… ja viel' kolmannet
…neljännet…

Ja sinä runoihin itsesi upotit
niihin kuin lastuihin elämäsi veistelit
- minä sinua kuuntelin.

Vaan, pilkku oli jutuille laitettava
ilta jo pitkälle kulki
hän lähtöni jälkeen kotinsa oven
hiljaa sulki, kun sieltä lähdin
hänet näet varmuuden vuoksi
viel' kotiinsa saattelin
ihanaan vanhaan keskikaupungin idylliin
josta, sen huomasin
naisen herkkä käsi puuttui
- asui mies yksinänsä
eli omaa elämäänsä
- se paljon muistoissa kulki.

Ja kotimatkalla kaikkea mietin
isien sanomisia - äitien
pahoja sanoja lasten korvien…
miten ne ihmistä lyö
miten kulkevat mukana koko elon matkaa
ja puheissa ne sanat
monesti ensin muistaa.

Vaan, kun katson
miten ne sanat
kuin väärät sanat
ovat sinua vieneet
kuin työntäneet elon sekaan
sen moniin seikkailuihin ja tehtäviin
niin… sinulle ne sanat ovat voimaksi olleet
vaikka, sen huomasin
ovat ne sinua myös syöneet
kait joka päivä lyöneet
ja tänäänkin useaan kertaan.

Oi, ottakaamme
oppi elämästä
mikä pahasta, mikä hyvästä.

Ja me tapaamme
sen me sovimme, jos muistat
ja yllättävää Lappi-suunnitelmaa jatkamme
- ainakaan minä en tuosta luista.

  *

20.09.2012     05.30-

Yllättävä tapaaminen

Patsaitasi ihailin

Patsaitasi ikkunasta ihailin
tulin sisään ja hintoja kyselin
kaikkea kaunista ympärilläni katselin…

-Tällaiseen kauppaan minua ei saisi päästää,
sinulle hiljaisesti huokasin.

Juttelimme niitä näitä
kerroit ja kuvasit elosi teitä
ja kirjaasi, min juuri kirjoittanut (Pajunköyttä).

Pöydällä lojuvasta
työn alla olevasta minulle katkelmia luit
sen outoja taustoja eteeni loit.

- Minä ihmettelin.

Taikuri-korttini sinulle annoin
sinä omasi minulle jo aiemmin.
Tutustuimme lähemmin - syvemmin.

Ja sitten minäkin sinulle luin
oman viimeiseni: Pelkoni, odotukseni
… ja sinä sytyit!

Sinä maailmaani yhdyit.

  *

 

20.09.2012     04.40-

Sinä kuuntelit

Sinä kuuntelit kun sinulle luin
runoa pelosta ja odotuksesta        >>
tulevasta, jonka edessä olen.

Rauhallisella äänelläni runoa eteenpäin polen.

Sinä kuuntelit
silmäsi suljit
jonnekin katosit mun runojeni maihin - kaukaisiin.

Sinä tavoitit ne
sanojeni alkulähteet ja niiden voiman
sen rauhan
joka siellä vallitsee
   …siellä
      … siellä jossain, joss' sinunkin mielesi vaeltelee
hiljaisissa hetkissäsi kuljeskelee.

Kuin veljiä saman maan
- sanat kantavat tulevaan.

  *

20.09.2012     05.00-

Vain yksi runo

Sinä
jo yhdestä runosta maailmani tavoitit.
Olit kuin kuullut ne kaikki
… vuosien kulkuni.

Sinä uskoit
ja luotit
kehuit ja kannustit
melkein komensit: -Ne on saatava eteenpäin.

…Vaikka vain yhden kuulit
runojeni maan tavoitit.

Luin sinulle viel' toisenkin
ja kolmannen…
räkäritarinkin sinulle luin                   >>
tautini montun ja portin kuvasin
sen mihin putosin
vaik' jotain ihan muuta mielessäni uhosin.

Lähteissäni viel' näytit seinältäsi kuvan
kysyit: -Mitä se tuo sinulle mieleen?

-Hah! minä naurahdin.
Siinähän se on, 
mun räkäporttini jonka juuri kuljin
se aukko
kuin täynnä liejua.
Sen se minulle mieleen toi.

Yhdellä kuvalla menneet päiväni yhteen nivoi
ja oudon tapaamisemme kruunasi.

Outoa, emme ennen tavanneet
vaik' samoissa maissa kulkeneet.

  *

20.09.2012     06.30-

Minä sytyin

Sinä sytytit minut
vaikka vain minua kuuntelit
miten sanojani kuin suutelit ja niissä elit.

Loit minuun uskoa
valoit toivoa ja rohkeutta: Jotain on tehtävä näille
mun teitteni kuluille
ja kätteni töille.

Jo aamusta varhain taas heräsin
mieleni sanoja kuuntelin ja tapaamisemme muistoa kirjasin.
Sen sinulle haluan lukea.
Sinua sanoillani tukea, kuten sinä minua.

Kun luotasi läksin, sanasi minua kantoivat
voimia antoivat ja … polvissa heikotti. Outoa.

Kosketimmeko jotain voimia
jotain maita
jotain tulevia… unelmia… jotain… en tiedä
mutta jos sytyit sinä
sytyin minä viel' sinuakin enemmän.

Ja sain rinnalleni uuden ystävän.

  *

11.10.2012

Syyspäivän pikku piristys

Olin matkalla tanssiin
pikku evästä kaupasta
"kuvioita", siksi sitä kutsun
...hieman viiniä

ja kassalle ehti just ennen minua
pieni nainen
jolla paljon kuvioita.

Setelillä maksoi, viis'kymppisellä
se koneella tarkistettiin, ettei väärennetty
sitten mies kassan takana
napsutteli sormillaan pieniä palautusrahoja
ja hups! yks' raha pomppasi korkealle ilmaan
kaaressa lensi… ainakin metrin

sinä, kassamies
katsettasi kääntämättä kätesi sivulle ojensit
rahan kouraasi nappasit
ja jatkoit, kuin ei mitään ois tapahtunut.

Ja minä jo innostuin että: -Heei! Toi oli upeeta!
Näytti tosi hienolta.
Oletko harjoitellut, vai miten se oli mahdollista.

-Noo, onhan tätä kassaa tehty jo monet vuodet,
sinä vain hiljaisesti tokaisit.

Nii'in, vaan silmäni kirkastuivat
ja jokin kuin sisäinen into ja palo
ja pieni hymy
seurasivat minua puiston tapaamiseen asti
miss' ootteli mua upea daami.

Koko matkan sanoja tapailin
miten tuon pienen hetken runoksi pukisin:
... "olin matkalla tanssiin… pikku evästä kaupasta
ja yllättäen lentävästä rahasta…".

Päivän pikku piristys
sen vieläkin muistan
muutaman päivän jälkeen, kun tarinaa muistiin piirtelen
huomaan… vieläkin hymyilen.

  *

06.11.2012
Ystävälle lohduksi

Valkea kukka

Valkea kukka, kuin raihnainen

kätkee sisälleen enkelen
  mi hiottu
    puhdistettu
ja matkan määrä
ei ollut väärä.

Vaik' katsein silmin
niin pahalta näyttänyt
elämä tahtonsa salaisen täyttänyt
ja levon nyt sai hän vaivastaan
valkeaan pääsee hän toipumaan

valkeaan
mi esikuva kuin valkeuden ois
ja pian…
pian on vaivansa pois.

 

Ei elämä
kysy teitä
se kuljettaa vain
vaik' läpi vaivain
- ja jalostaa
valmistaa
kohti tulevaa

ja lupaa: -Ei sellaista enää
kuin ol' päällä maan.
Olet valmistettu
uusia lauluja laulamaan.

Ja jossa muista et vaivojas enää lain.
Huokaat: -Minä vihdoin levon sain!

  *

07.11.2012

Sydämeni laulu

Minä kaalista kukkasen kauniin
annoin sulle
ja keltaisen ruusun.

Minä ystävyydestämme
kuin sydämen piirrän
elämäni puuhun

ja huokaan: -Oi kiitos!
sinä kuulit minua
ja mun sydämeni laulun

vapautit minut
poistit kipujeni kauhun.

Minä hengitän taas
  vapaana
    rohkeana
katson maailmaa avoinna ja uskallan
kohdata kaipaamani tulevan
- mun unelman.

 

Tään kirjasin runojeni paperinippuun
kun luotasi palasin
… sinua muistelin, miten halasin…

Hakaniemen rantaa kotia kohti
kynä kädessä taivalsin.

  *

12.5.2013 

Äidille Äitienpäivänä
(Juuri ennen 90-v juhlaa)
 

Kevät aina uutta

Kevät aina uutta tuo
onnen, ilon mieleen suo

kaiken saa se kaunihiksi
  silmän kirkastaa
    mielen vilkastaa
muistot monet niin eläviksi.

On keväitä ollut jo monta
monta äitien ihanaa juhlaa

ja tänään…
   taas kerran, tänään…
luonto uutena pauhaa
lapset äidilleen laulua laulaa:

"Maan päällä paikka yksi on
niin pyhä armas verraton
mi tarjoo lemmen turvaisan
ja kätkee onnen kalleimman.

Vain sydän äidin
tunnet sen
näin hellä on
ja lämpöinen
se riemuitsee sun riemustas
ja tuntee huolta tuskias.

On paikka missä lohdun saa
sua sydän äidin rakastaa
voit hellään helmaan painaa pään
ja itket murheen lientymään."

Hyvää Äitienpäivää, Äiti.

Toivottavat

-lapset

  *

18.05.2013
(Äidin 90-v juhlan pikku ajatelma)

Ellei Sinua

Jos Sinua ei ois, Äiti
… jos Sinua ei ois

ei ois kait minuakaan
   ei Eija-siskoa
      ei tytär Kaisaakaan

ei yhtäkään mun poikaa;
  Jania
    Nikoa
      Johannesta
        Eliasta
eikä tyttöä Hannaa

eikä Janin poikaa Aaronia.

Ei ois Sepolla Eijaa
  ei ois Lealla minua
    ei ois Millalla Jania
      ei Sarilla Nikoa
niin, eikä Kalumilla Kaisaa

eikä ehkä Millalla pikku Aaronia.

Niin,
kuinka paljon ois
elosta pois
ellei Sinua, Äiti
olemassa ois.

-harri

  *

18.05.2013

Tää runo, tarina
on Sinulle, Äiti

samoin kuin se on meille kaikille
elämän yhteisessä veneessä lipuville
- keikkuville…

Sanat harvenevat

Sanat harvenevat
kuin askeleet
tämän elämän mysteerin eessä.

Vuosien määrä on paljon
vaik' elämä lyhyt
unten maissa sinä tuleviin yhdyt.

Se on maailma
jossa on hyvä ja turvallista elää
ja ain' hetkin sinä poikkeat sieltä pois
kun luoksesi tulemme…

-kumpi maa lie
sinulle mieluisampi ois,
sitä mietimme
kun jostain kaukaa
sinut luoksemme pakotimme
unesi onnesta pois.
 

Kyllä elämä on mysteeri
ja tehtävä elon tuntematon
sen hetkin
kuin välähdyksen omaisesti tajuan
… sitten taas sen unohdan
kun sinut vuoteellesi peitän
ja omiini katoan.
 

Sinulla kylässä poikkeavat menneet ystävät
- ain' joskus heistä kerrot
kun sen muistat

kas, elämän rakenne on sellainen
ett' väli maailmoitten on utuinen
ja elämä on omansa unten maan
sitä valveilla vaikea
ryhtyä tavoittelemaan.

Näin on meillä kaikilla aina.
 

Nyt istut äiti siinä
juhlivien läheistesi keskellä
ja juhlimme sinua

… ja uutta kaunista alkavaa kesää
linnut jo rakentavat pesää
ja elämän ihme luonnossa jatkuu

- ja meillä kaikilla myös.

Vaik' vuodet ei taida
niin ystäviä olla
on niillä kuitenkin aina tarkoitus
jokin, jonka tiedämme
ja jokin salattu
… lähteissä eteemme asetettu.

Siin' ihminen kuin voimaton
sallimuksen eessä
soudamme elämän virtaa yhteisessä veneessä
ja toisiamme ajattelemme
  tuemme
    kannamme
askelissa autamme… kun aika on.

Elämä on seikkailu ihan uskomaton!

Ja voih!
miten nopsaan se menee
vaik', kun katsomme taa
miten paljon kaikkea se mukanaan kantaa.

Ja tästä me nyt siirrymmekin
äidin elämän muisteloon
… ja huokaamme:
-Tuoss' leikkasivat tiemme,
tuoss' yksissä kuljimme
ja tuost' en minä tiennytkään

…kukin ain' elää
ihan omaa elämää.

Niin kuin sinäkin, äiti, tänään
oman elämäsi sankari
jonka taas tapasimme
kun tiemme näin juhlassasi leikkasi.

Onnea Sinulle toivotamme
ja kaikkea hyvää
… eiköhän ne toteudu
samoin kuin ne
menneitten vuosien juhlien toivotukset
joss' toivottu sulle ain' pitkää ikää

- ja tässä sitä nyt sitten ollaan!

ysikymppisen äärellä
  ja mietimme
    muistelemme
opettelemme elämää
… liekö koskaan sitä opimme ymmärtämään
vaik' kaiken omin silmin nään.

-harri

  *