Kirjasarja: Taikurin matkat
Osan nimi: Taikurin rakkauslaulu - ja sen ylempi veisu
Kirjoitukset ovat syntyneet vuosina 2015
Kirjoitus ja valmistus: Harri Koivisto
 
Kirjoitukset on poimittu omalta kotisivulta www.piiras.com
 
Lukijalle

Tämä teos on pieni osa Taikurin matkasta ja kasvusta.

Koska piiras-sivusto on jo laajaksi kasvanut ja lukijan on sieltä vaikea löytää asioita, päätin kerätä matkan vaiheita erillisiksi "kirjoiksi" lukemista ja löytämistä helpottamaan.

Tämä kirja on vuodelta 2015. Kirjassa rakkauden monia ulottuvuuksia ja suurempia näkyjä, siitä tuo "ylempi veisu".

Siis, mitä on rakkaus, mikä on nainen, mikä on mies. Mitä on ajallinen rakkaus, mistä se on vertauskuvaa. Ja mitä on ajaton rakkaus.

Taikurin rakkauslaulun ajallista osuutta on ripoteltuna noihin muihin jo julkaistuihin kirjoihin.
 

 


 Tervetuloa mukaan. 
 


             
              
                  Taikurin taivas

        Taikurin rakkauslaulu - ja sen ylempi veisu


Maalaan kuin taulua minäkin
maalaan elämällä
etsimällä
… kuin ikuisesti etsimällä sitä oikeata
vaik' oikeita ollut useita
- oikea kukin kohdallansa.

 

 

09.12.2015

Runoilijan synty

Sinä teit minusta runoilijan
sinä nainen
sinä eloni kaunokainen
sen alku ja loppu, minä luulen niin
kun vihdoin olen uponnut
sun syntyihin syviin.

  * 

 

 

20.06.2015

Runoilijan kahleet

Täytymiset sitoo
   ajatukset sitoo
      muistamiset sitoo
velvollisuudet vie huomiota

olet omista ajatuksista poissa
maailmoissa joissa toiset sun tietäsi vie
etkä ees aina tiedä
minne se sinua vie.

Toisille tämä on arkea
ja kaikella aina aikansa
mutta runoilijalle, joka kaipaa vapautta
tuo kaikki on kahletta, ja kuljettaa pois
missä oikeasti vapaana ois.

  *

 

 

20.06.2015

Virtojen on virrattava

Kohtasin sattumalta elämäni naisen
kymmenen vuoden takaisen.

Kuinka itkinkään ja ikävöin silloin
monin päivin, illoin
kun tiemme erilleen joutuivat;
sinä ihaniin uusiin
minä runoilijan sumuisiin.

Sanoja
… oi, sanoja
niitä syntyi kuin solkenaan, sen muistan
ja tämän
jonka runoksi puin tuskani keskellä:

"Tuhat runoa kirjoitin sun lähtösi jälkeen
tuhat runoa kirjoitin meistä
- ja mun yksinäisistä teistä."

Vaan, senkin muistan:
Ei luvallista ollut se enää edemmäs
ja sen, kuinka kirjoitin:
"Ei virtaava vesi saa jäädä paikalleen pyörimään
- vesi pilaantuu…"

Ja kuitenkin
vielä niin ihanaa oli kaikki.

Ja sama ongelma aina
ei luvallista ole pysyä paikalla
jäädä johonkin ihanaan syliin
- aina mun ihanat päättyy kyyneliin
ett' vesi virrata vois
… ett' uusi vesi virvoittava virrata vois.

Ja vesi on virrannut
vaik' hetkin kyynelistä suolaantunut
vaan, siinä puolestaan
on runoilija puhdistunut.
 

Mitä nyt sanoisin tästä
runoilijan elämästä, pian yksinäisestä
kun en tarttua enää uskalla uuteen unelmaan
kun tiedän senkin päättyvän
murheeseen musertavaan.
 

Olenko onnellinen?
Olenko surullinen?

Olen…
onnellinen menneitten monista muistoista
surullinen syleistä jo pian unohtuvista.

Olen…
onnellinen vapauden sanoista
surullinen sanojen hinnasta.
 

Josko viel' joskus ois mahdollista se
ett' ois ihminen rinnalle
joka ei purojen virtoja sotkisi
ei vapautta rajoittaisi

vaan, osaisi
eläisi rinnalla auttaen, kantaen
puron kulkuja viel' avaten
ja virtoja vahvistaen

ett' voisin olla kerran se
iloinen runoilija toiselle ihmiselle

  *

 

 

25.06.2015

Minä haaveilen

Minä haaveilen…
naisesta
sirosta ja kauniista
- sellaisesta… elämän kauniista.

Minä haaveilen…
rannoista
metsistä, kallioista
- ja merestä.

Minä haaveilen…
luonnon rauhasta
jossa kuunnella sisäisiä maailmoita
saada ne sanoiksi, kuviksi
- tulevien unelmiksi.

Minä haaveilen tanssista
ja hellästä sylistä
   saunasta
      illoista ihanista
         kynttilöistä
puhella tuntemattomista ulottumista
- kaikesta…
mi ruokkia voi runoilijan sydäntä ja sisintä.

Tällaisista minä haaveilen
- ja hitaasti kasvavista syvistä tunteista.

Mistä haaveilet Sinä?

-

Ai, millainenko minä?

Noo, lue sieltä
rivien välistä
ja tunne mun sydämeni syke.

  *
 

 

26.06.2015

"Se jokin"

Olen kuullut
nähnyt ohjelmia
joill' verrataan ihmisiä toisiinsa
   annettujen faktojen
      halujen
         haaveiden kautta
niistä etsitään toinen toiselle sopivuutta
- kuin olisi se yhteinen haavemaa
sitä oikeata rakkautta.

Vaan, vaik' olisi toinen näin
kuinka toiselle sopiva
ei se kuitenkaan olla voi totuutta
ellei toisessa ole sitä sisintä salaisuutta

sitä jotakin… "se jokin"
mi toisen kuin hulluksi toiseen saa
hän vaik' mitä toisen eteen
sen johdosta tekee.

Eikä ymmärrä sitä toinen ihminen
ympärillä oleva
miks' toinen niin toisesta
kuin juovuksissa onnesta
   lemmestä, ilosta
      rakkaudesta, himosta
sitä toista kohtaan
vaik' ulkopuolisen nähden
ei hänessä ois kuin mitään kummallista.

-Mitä se siinä oikein näkee? hän kyselee.

-Mitä erilaista ihmeellistä nyt siinä
toisessa ihan tavallisessa ihmisessä
kun toisilleen niin lepertelevät ja silittelevät…

-Mä en kestä! kattella, hän huokailee vain.
… Oi, miten hän tuon ihanan tunteen itselleen sai?

-Ja mistä ois minulle, hän miettii
sama onni vieressä olevalle
vähän kateelliselle toisten ilosta ja onnesta
siitä jostain salaisesta toisten ilosta ja onnesta
siitä jostain salaisesta, jota hän ei ymmärrä, ei nää.

- "Se jokin" ei ole vieraille näkyvää.

Vain seuraukset ovat
ja ne… rakentavat ja jatkavat tätä elämää ihmisen
joka sisällään ain salaisesti etsien jotain sitä
- vaikkei hän oikein tiedä, mitä
kun sitä ei voi kuvata
voi vain jotenkin kuvitella.

Mutta!
sitten kun se jokin on siinä
sun edessä
sinä huokaat kyynelsilmin:
-Oi, aivan kuin oisit sä aina ollut mun elämässä
vaikka juuri vasta tavattiin
eilen ensi kerran halattiin.

Miten selität tuon, ihminen
tuon salaisen "se jokin" -tunteen
joka on kuin suuri se kummallinen "sisäinen kutina
jota ei voi raapia".

Elämän salaisuutta.

Ja se vasta
tekee rakkaudesta sitä todellista
joka kuin kaiken kestää
ja kaiken kärsii
joka toisen tähden
kaiken rikki menneen parsii.

Ei millään toisesta rauhaa saa
vaik' kulkis, eläis hän jo jotain…
tai vielä, ihan toista maailmaa.

Siinä sitä
jossain syvällä sisällä olevaa
ihmisen unelmaa.

Tämän aamusella kirjasin
heti kun heräsin
ja verhojen välistä kurkkivia
viiltävän kirkkaita auringon ensi säteitä 
vuoteellani väistelin.


-Mitä! Minäkö rakastunut? No-EN!
Mutta, tässä vain kuin salaisesti haaveitani asettelen.

  *

 

 

24.06.2015

Taikurin nainen

Oi, siunattu päivä!

Sateinen hetki
rauha kaikesta tekemisestä
puuhailusta mökillä.

Tutustuin Edelfeltin elämään elokuvan kautta
ja rakkauteen Virginieen.

Hän maalasi naisen:
Otti yhdeltä tulisen tukan
toiselta kauniit pitkät käsivarret
kolmannelta kehon kauneutta…

- Kasvot viel' oli löytymättä
ne joltain neljänneltä
viidenneltä, kuudennelta
- vai ottiko lie Virginieltä.

Kulkeuduin ajatuksiini
muistoihini
oman elämäni naiseen
- naisiin.

Maalaan kuin taulua minäkin
maalaan elämällä
etsimällä
… kuin ikuisesti etsimällä sitä oikeata
vaik' oikeita ollut useita
- oikea kukin kohdallansa.

Yhdellä kauniit kasvot
valkeat hampaat ja raikas nauru.

Yhdellä nuoruuden kiihko ja kiivaus.
Toisella lempeä luonne
sisäinen hymy ja rauha.

Yhdellä kätten taito ja
kuin väsymätön toimeliaisuus.

Yhdellä paljaaksi ajeltu ja jatkuva halu
toisella ihana pehko.

Eräällä gasellin kepeä kiinteys
toisella pehmeä, liian pehmeä, liha.

Yhdellä ahdas niin ihana
toisella liian laaja.

Mutta, kussakin osa kauneutta
unelmani naista
niistä maalannut kokonaisuutta
sitä syvällä sisälläni kaivattua
- aina vain kaivattua.

Mutta, vain yhden kanssa syvällistä puhetta
sitä sielun koskettavuutta
- vaik' jokainen ollut tavallaan
kuin kaukaisesta tuttua.

Mutta silti,
viel' jotain mun taulustani puuttuu
"Taikurin nainen" -taulusta
siitä kuin lopullisesta kuvasta.
 

Ulkoiset yksityiskohdat kaikki jo taululle maalattu
sisäisen koskettavuuttakin monella tapaa;
   lempeyttä
      kiukkua
         vihaa
silmien säihkyvää katsetta
   huulien pehmeyttä
      ja kehon kuumuutta.

Vaan, jokin vielä puuttuu;
jokin kuin syvin olemus
sen kosketus
joka painautuisi mun sisintäni vasten.

Joka yhtyisi sisimpäni kaipaavaan kehoon
joka syliinsä ottaisi koko elonsa kaivatun
joka sanoisi: -Minä olen tässä
sun rinnalla elämässä.

Joka kantaisi mun sisintä
antaisi sille turvaa ja voimaa.

Joka ei vain patoaisi
mun sisimpäni voimakkaita virtoja
vaan, avaisi ne
avaisi uomia sanoille tuleville
- auttaisi unelmille.

Joka sisäisen kautta
antaisi muodon tauluni kasvoille;
sille hellän hymyn ja pehmeät kädet
kulkisi rinnalla elämän tehtävät
                        mit' vielä tekemättä ovat
mitä varten kaikki tää kasvu ja vaiva.

-Oi, sinä kaukainen!
Tule, ja syvimpäni unelmat kanssani esiin kaiva!
 

Näin piirtyisi valmiiksi taikurin taulu
"Taikurin nainen" - ja elämäni laulu

sillä ilman sitä
syvintä sisintä ja sen hehkua
ei synny niitä kauniita koskettavia sanoja
jotka sisältävät rakkautta
- vaik' kuvaisin vain harmaata talon seinää.

Vaan, jos piirrän minä näkyville elämää
se syvistä sykkeensä saada voi
joss' avautuu se ihana uuden aamun koi.

- Mitä muuta runoilija enää elämältä toivoa voi.

  *
 
 
Ja kuten jo Shakespeare aikoinaan kirjoitti:

"Ei tohdi runoniekka kynään käydä,
jos sit' ei kasta lemmen huokauksiin;
mut silloin villin korvaa runo hurmoo
ja tyranniinkin hellyytt' istuttaa."

  *

 

 

14.10.2015

Rakkautta - Kaulakkain

Sinä runolle tälle
jo huomaamattasi nimenkin annoit;
   varsojen vapautta
      ja varsojen kiihkeyttä ja kauneutta
kuin nuoruuden intoa…

"Kaulakkain".

Minäkö vihdoin lahjan sain

Ja kuinka kauan olen huokaillut
   kaipaillut
      rukoillutkin: -Oi, anna!

Hänet, kenen kanssa
voi puhella ja rakentaa
tätä elon viel' ihanaa tulevaa.

Ja matka on ollut pitkä
odottaa
kuin aikaa tappaa
vaik' samalla elää
ja tietoa, kokemusta kartuttaa.

Kaikki se tarpeen on ollut mulle
samoin, kuin sinun matkasi
tiesi
on ollut sulle.

Elämä muuttanut
   riipinyt
      raapinut
ottanut pois
   antanut tilalle
kasvattanut
kaatanut
ylös nostanut, auttanut
- ja luvannut taas: -Ett' eessä vain parempaas.
 

Vaik' joskus lie usko jo horjunut
kuoppia katsonut
syviäkin nähnyt
- en onneksi niitä kolunnut.

Elämä vähentänyt
   hinkuja poistanut
hinkuja uusia antanut
- ja taas luvannut: -Se viel' sun edessäsi on
se kohtalo
ja se sun sydämesi lempi
min kanssa taas kaikki kukki.

On ajettu mies kuin alas
   turhista riisuttu
      tarpeettomista
kuin ajallisista

ja puettu sisällisesti
   voimalla
      viisaudella
mill' sijaa ei ole ajallisella
- ja kuin sammutettu se
uuden odotukselle.

On laitettu kuin tärkeimmät ensin
ja vasta
sitten taas
kun sisäisesi ihmisellä on rauha maass'
kukkiin puhkeaa tää ajallinen kauneus

täyttyy se lupaus: -Ett' kerran viel'
on edessäsi hän
ken tuntee sun väräjävän
ymmärtää sun tehtävän
- ja nauttii siitä
ja elää sun rinnallasi niin
kuin ei mikään riitä.

Kerran vielä sä tuntea saat
mitä on oikeasti rakastaa.

Muut tunteet kuin kaikki jo koluttu on
vaan, rakkaus sinulle kuin tuntematon
vaik' tunteita ollutkin ois
kaikki on ajallaan kuivuneet pois.

Siksi, kasvettava on tässä
nyt kuin ihminen uus
rakentuu se valmistettu tulevaisuus

minkä kautta
toteutuu se elämän ja sanojen laukka
joka tarpeen on
joka täyttää sen kohtalon
- on se sun unelma
ja rakentuu valmiiksi se elon kudelma

jossa kaunis kuva piirtyneenä
värein monin
   tummin, vaalein
      kirkkain, kantavin
voimaa katsoville antavin

… ja siihen ajallaan päättyy sun ties
teki työnsä outo mies
jok' ei ollut sanoja vailla
ei elämän koulua, kokemusta
- ei ees rakkautta… sitä todellista

mi ei ole vain tästä maasta
ei ees tästä ajasta, vaan, tulevasta
   kaukaisesta
      unelmasta
ja lupauksesta: -Ett. kerran viel' sinä tunnet sen
elon ajallisen
ja ajattoman rakkauden

ja kaikki, min kautta sen
rakkaudella väreillen
voimaan uuteen pukeutuen

ja avuksi
levoksi ja rauhaksi
parannukseksi monelle
sisäiselle vaivalle ja vammalle.

Ja sinä kiität
- vaik' kiitätkin jo
ja onnestasi itket: -Olihan minulla kohtalo!
Enkä päivääkään siitä mä antaisi pois.

Miten näin kaunista syntyä vois
ellei elämää muokkaavaista
matkalla ollut ois.

… Sitten, olet sinä pois.

  *

 

 

17.10.2015

Rikkinäiset

Sinä olet rikki
on korjattava sun
sisäisesi haavoitetun
ett' päälle vast' sen
voi rakentaa uuden.

Sillä, jos päälle rikkinäisen
perustan huonon repaleisen
alat rakentaa
ja kuin korjata sillä
olet heti alusta jo tuhon tiellä.

Mutta,
jos kaavitaan ensin vanhat pois
ett' huone ihana, puhdas
ja vie' kuin tuuletettu ois
ja kaikki roskat ois pois
kuinka ihana on vieraan sisään
kylään tulla:

-On täällä niin hyvä mulla, hän huokaa vain
Minä tuliaisiakin kauniita toin tullessain.

Vaan, ei voi se vieraskaan
tulla kuin savotalta suoraan;
   on pestävä senkin
      itsensä siistiksi laittaa
         puhdistaa paikat
            ja kuntouttaa

ett' kun tulee kylään hän
kohtaa puhdas puhtaan ystävän
eikä vanhoja pölyjä
   kuormia
      taakkoja
ole kummankaan taakkana

vaan, iloinen mieli
   keveä
      ja kiitollinen hetkestä
         ihanasta tuoksuvasta
vaivoista, muistoista, vapaana
- eikä yhteistä enää toiset syö
ei muistoilla raskailla lyö.

Mutta, tuo puhdistus on työ.

Vaan, kuitenkin… niin ihana työ
joss' putsaajat iloisna ja rauhallisna
toisiaan ain silmillään syö.

Eikä kukaan enää herkkiä lyö.

  *

 

 

25.10.2015

Murtuu jää

Murtuu
   sulaa jää
ikävät häviää menneitten
   päivien
      hetkien
- kuin jotain arvokasta niissä ois -

murtuminen pyyhkäisee ne kaikki pois.

Avautuvat lukot
aukeavat ovet
- tulee valo
   sisälle
     syvälle

ja sulattaa
   parantaa
      vangittua vapauttaa.

Ja tulee lepo!

  *

 

Jokainen sana on tärkeä

"Vapauttaa"-sanan kohdalla piti olla tarkkana.
Nimittäin, meinasi tulla väärin…

ensin oli "vapaata" - ei ollut se
sitten "vapautta" - ei ollut oikein sekään
sitten ymmärsin "vapauttaa" - se oli vihdoin se oikea sana
joka tuohon runoon piti tulla.

Oli kirjoittaessa vähän häiriötä ympärillä.

Ja tästä voi huomata
miten jokainen sana on tärkeä
sillä, jos yksikin sana on väärin
se muuttaa sanomaa, sisältöä.

Ja tuosta ajatuksesta sitten tämä:

 

25.10.2015

Yksi sana

Niin,
yksi sana
voi murtaa ihmisen.

Yksi sana
voi suosta nostaa.

Yksi sana … tuo pimeyden.
Yksi sana … tuo valon.

Vain yksi sana
- yksi pieni sana.

Tai katse.

  *

 

 

27.10.2015

Kohtaamisia

Sen ensi kohtaamisen
minä muistan ain.

Joskus elämääni sitä hain.
Joskus kuin yllättäin
ystävän rinnalleni sain.

- Ihana hetki.

Kuin ystävät kaukaiset
joskus menneitten aikaiset
kohtasivat taas
täällä oudossa maass'.

Kasvoi matka yhteinen
kuin jonkin ennalta piirretyn tarkoituksen.

Hoiti kasvun
ja ajan
matkan kulumisen
kuin velvollisuuden
toteuttaa elon tarkoitusta;
   lapsia
      kasvua
         työtä ja turvaa
eloa arkista ja sen hurmaa.

Ja aina
kuin vain määrätty matka
kun elettiin velvollisuutta
ja elon kasvua kaikkineen
   lapsineen
      arkineen.

Ja aina
kun kellonsa käynyt oli määränsä päähän
elo toteutti kuin muutoksen jäärän;

hajos paikassa elo vanha
   säpäleiksi
      kappaleiksi
uusiksi teiksi, suunniksi
elon oudoiksi tavoiksi
- uusiksi kaikki.

Vain muistot jäi sen elon matkan
   ilot ja huumat
      kiihkot kuumat
tasaantumiset
- elon kuin tyhjiöt.

Ja taas kaipaukset
jostain uudesta salaisesta
   tuntemattomasta
elon tarkoituksesta ja sen matkasta.

- Ja taas palasiksi kaikki!

Ja tuli…
alkoi uusi;
kasvu vuorille ihanille
   suloisille mättäille
      lammille kimmeltäville
         ilon, onnen, rakkauden nummille
tunteille kuumille.

Ja ain raksutti kello
oli määränsä piirtänyt kuin taivaitten kansiin
sinne piirtänyt ain alun ja lopun;
sen päivän ihanan
- ja suuren surun.

Ja kuin kasvuksi kaikki
jokainen kaunis
ja tappava hetki
elon, ihmisen muutokseksi
kuin elon voimaksi
ain murskauksen kautta.

Vain jokin toivo sisäinen
usko kaukainen
kantamaan jäi
- joku ohjasi ain edelleen uusia päin.

Katkeruuttako?
- Ei.

Ikävääkö?
- Eei … enää.

Vaan, aikansa aina
   ja syvää kaipausta
      itkujen virtoja
päiviä, öitä raskaita.

Ja sit taas… uutta onnea!

Alkoi kasvaa sanoja
avautua ovia
   taitoja
     voimia
viisautta ja ymmärrystä elon
elon kulun ja tehtävän
- tarkoituksen alun ja lopun.

Nyt ymmärrän kuin hopun;
- on kiire
sille
mille lähdettiin matkalle
tuon kaiken kautta kasvulle ja tielle
ymmärrystä unelmille
lupauksille elon tien:

- Minä sinut perille vien.
Ja matkasi määrän
toteutan kuin jäärän.

Se tehtävä on!

Se tehdyksi tulee!

Sua aina rinnalla toinen tukee
- näet sitten tai et
on ympärilläsi enkelet
ohjaten, auttaen kättesi työt
- puet yllesi kuin sankarin vyöt.

Sitten, olet tehnyt … sun työt.

  *

 
 

09.11.2015

Oi, Taikuri parka

Oi, Taikuri parka
sun naisesi kanssa…

kohtasit kokemusta
   kauneutta
      mennyttä
         julmuutta
vapautta jälkeen sen
julmien kokemusten.

Elämää...
ei enää nuoruutta
vaan, sitä elämän kauneutta
huokaillutta

ja sisälläsi aina vain
nuoruuden kiihkeyttä ja sen kaipausta
siellä omien silmien takana
- siellä edelleen se
unelma
naisen kokonaisuutta.

Jos on pieni
hän pienenee vain
- pitkäkin

jos on vanhuutta
hän vanhenee vain
- nuorikin

jos on ketteryyttä
hän vaimenee vain
- liikkuvakin.

Ei vanhuus armahda
ei yhden yhtäkään
ei kukaan takaisin saa mennyttään.

Ei Taikurikaan sitä
- ei itsekään
elää hän omaa elämää
jot' aika armoton syö
- se on sen yksi työ.

Elämän kehitys
kuin mennyttä polvea ain menneellä lyö.

-No, Taikuri parka:
Kasvaako kuvasi naisesta
ei aina vain kiiltokuvasta
vaan, elon kokemuksesta
   kasvun kauneudesta
      ja kauneuden ulkoisen katoavaisuudesta
- luonne jalostunut vain jää
on elettyä elämää?

Piirtyy kuvasi kokonaisuuden
   miehen
      naisen
nuoruuden kauneuden
vanhuuden raskauden
ja kaiken välillä sen
elon tarkoituksen.

Miten elät, oi sinä siinä
sinä itse
kun ympärilläsi
sisälläsi
kalvaa ain kuluttava
muuttava hammas.
 

Kuin kauneutta
ja samalla myös julmuutta
- elon julmuutta ja tulevaisuutta
joka vain tuo ja tuo
ja toisesta reunasta ain vie ja vie
- sellainen on elämä
ja sen tarkoituksen tie.

Ja sitä kaikkea Taikuri
nyt tarkoilla silmillään seuraa;
   katsoo
      iloitsee
- ja samalla suree.

Sisällään toivoo viel' jotain ikuista
kaunista
jota ei ajassa olla voi kuin hetkin
kiitävin elon hetkin, ja retkin.

Ja katoaa kaikki pois
- vain unelma jää
sitä kantaa hän sisällään.

Ja saavuttaa hän vihdoin sen
takana ajan verhojen vasta
ja siellä… oi, siellä!
on kaikki niin kaunista ja iäistä
kuin valmista.

Vaik' oikeasti
ei valmista viel' sielläkään
on vain matkan uutta tarkoitusta
joss' kuljetaan taas toisin.

-Oi, jospa sinne, ma huokaan
oi, jospa sinne… mä nähdä voisin.

-Oi, sen sinulle niin mieluusti soisin
tulevien kuvauksin
vaan, pian jo piirtelisit siitä
              sinä tulevien utuiset kuvat
... vaan, siihen juuri päättyvät
ihmisen luvat.
 

Aika
ja ajan takainen
välissä portti kuin salainen
- aika, ja iäinen
kasvu kehityksien
kaukaisten unelmien.

-Oi sinne, Taikuri jaksa
kera nais-unelmien
ja ole vain onnellinen
edessä aikojen ja suuruuksien

- ja suuren viisauden
min oikeasti ymmärrät sinä vasta
kun elät vapautta ajasta ja sen kahleista
kun elät elon uutta kauneutta
ja sen vapautta.

  *

 

Ja kuinka paljon on ollutkaan

Ja kuinka paljon on ollutkaan
naiskauneutta matkallaan

muistelee nuoruuttaan…

Sinä pikkuinen Anita
samassa kerrostalossa, Kalliossa
olimmeko lie viiden vasta
elimme puutteen aikaa
vaan lapsille niin onnekasta
sodan jälkeistä vapautta.

Vilkas olit, ja kuin sydämeni pala
vaik' en ymmärtänyt sitä silloin
olit minulle arvokasta.

Oli talvella sulla
"viis' housua päällekkäin"
sitä kadulla ohikulkeville julistit
sen jostain muistan…

Sitten muutit pois
kuin pala sisältäni
kanssasi muuttanut ois.

Uuteen taloon
Harjukadulta Kurviin
- vain pari sataa metriä
mutta se oli niin kaukana.

- Olit poissa!

Ja koulussa
eka luokalla
heti jo oikeasti rakastuin
valokuvan eturivin tyttöön
- en nimeään enää ees muista
jokin muiston aavistus tunteista.

Ja vuoks' tyttöjen
jo heti tappelin
koulun pihalla
isompien puolella
kun joku kolmasluokkalainen
jotenkin pilkkasi teitä
… joku kiivas ritariluonteeni
ei sellaista olan kohautuksella heitä.

Sen jälkeen olikin rauhallista
- jos nyt jotain pientä ruisketta unissa.

Ja kauppakoulussa sitten vasta
ensi rakkautta
kun yhdestä ensi suudelmasta
tunsin valtavaa huulten turvotusta.

Ja se ensimmäinen sormuksen palautus
joka merkiksi yhteisen vaihdettu oli
oli kuin maailmani loppu.

Oli joku kauhea tunteiden hoppu
siinä ennen armeijaa
ja vähän sielläkin
ja jälkeen sen
perään tyttöjen hinkuillen.

En tainnut oikein ees tietää miksi.
Jotenkin vain niiden perään kuin hulluksi.

Ja sitten tuli yksi
kuin eteen tiputettuna
- vaimoksi
ja pari lasta.

Elo vei, tuli uusi
- ja taas lapsia
kaikki upeita osaavia.

Ja vast' viisikymppisenä vihdoin
elon vapautta
- ja kasvua!

Siihen asti vain kaikki kuin pakollista kasvua.

 *

 

Ja kun vihdoin ma vapauduin

Vaimo minut perheestä ulos tahtoi
- minkäs minä sille
toisen lujalle tahdolle
ja mun kuolleille tunteille.

Oli suuressa asunnossa yksinäinen mies
muutama huonekalu ja sänky
ja joku palmun rankku nurkassa
yksinäisen seurana.
Ootteli oman yksiön vapautumista
muu perhe jo muualla
oman uutensa alussa.

-Kuka enää minusta,
aatteli viel' uinuva Taikuri
monilapsisesta isästä
kuin jo elon rääkistä.
 

Vaan, kuin sattuman satona
oman tädin ohjauksessa
Waltikan tansseihin
- ujo, kuin vuoskymmenten tanssimaton mies
vaan, tuo yksi tanssi-ilta
jo kuin lupausta ties.

Nous' kasvoille ilo!
Avautui sydän naurulle!
   rytmille!
      tanssille!
uusille unelmille!

- Ja naiskauneudelle.

-Hoo, nehän tykkää minusta!
Upea mies.
Se vauhtia ties.

Tuli tanssilavat tutuiksi
ja tanssin askelet
ja musiikin hurma
… se oli menneen elämän surma
ja syntyi uus
ihana ja vapaa tulevaisuus.

- Oi, kukkia exälle vaik' joka päivä kiitoksexi!

Murtui munan kuori
ja alkoivat sanat juosta.

Minä tiedän sen
- olen tullut huomaamaan
ett' naiset minusta
tekee runoilijan.

Ei yksin se sylin lämpö
vaan erityisesti se
kuin määrätty luopuminen
ja eron tuska.

Kuin aina sydämen murskaus
kaipaus, ikävä
avaa ain uusia ovia
joista vuotaa ain uusia sanoja
- eikä vain rakkaudesta
tai sen menetyksestä
vaan, koko elämästä kaikkineen.

Mut' rakkaus
ja kaikki sen syvät tunteet;
   sen alku
      kasvu
         ja loppu, kuin surma
- ja taas on runoilijalla sanojen hurma.

"Tuhat runoa kirjoitin sun lähtösi jälkeen
tuhat runoa kirjoitin meistä
- ja mun yksinäisistä teistä"
minä yhdestä surustani piirsin.

- Tuskani paperille siirsin.
 

Huokailenko pian kuin L.Onerva
runovuortensa takana
kun kaapeistaan löytyi yli satatuhatta runoa.

Satatuhatta runoa kirjoitan minäkin eromme jälkeen
kun ansiostasi synnyin uuteen.

Oi, kiitos kaikki ihanat naiset
mun sydämeni kurittamisesta;
   sen hellimisestä
      ja musertamisesta

sillä, näyttää kuin siltä
ettei ees avaudu tää Taikurin taivas
ja sanojen salattujen maa

... ilman viiltävää, vuotavaa haavaa.

  *

 

Eron jälkeen

Ja sitten...
oi, minä kuin synnyin vasta.

Tuli upeita tunteita ja naiskauneutta
iloja ja suruja
ikävän raskauksia ja kokemusta.

Ja alkoi piirtyä todella
se Taikurin nainen -unelma.

Sen ihanuus ja luopumus
… ei yhdenkään unohdus
vaan, kuin jatkuva ikävä mennyttä ja tulevaa
jotain ain uutta
          ja ymmärtämätöntä unelmaa

kuin kiiltokuvaa
ja ain uutta kasvavaa tunnetta
- ja taas luopumisen tuskaa.

Rakkaus myös sydäntäni ain murskaa
ja voi, minä kuin laulaa voisin:
"Oi, kuinka pieninä palasina onkaan
mun syömeni maailmalla"
… tuttua Hummani hei -laulua mukaillen.
 

Ja nyt, siis vihdoin tässä
"Oi, Taikuri parka" -runon äärellä.

Matka on ollut pitkä
ja kehossa monia muistoja eri puolilla.

Iho muistaa
ja kaipaa
   kosketusta
      tunnetta
ja silmät edelleen jotain tuntematonta.

Ja sisällä muistot sattuu
joku viel' kuin kytee…

Ja matka jatkuu.

  *
 

 

11.11.2015
(Taikurin rakkauslaulu -kirjan aloittelua)

Matka muistoihin

Palata takaisin kuin juurille
ikävän takaisille ajoille
erojen kynnyksille ja sen jälkeisille
   raskaille
      raastaville.

Jos jostain merkit ihmiselle
   mielelle
      sisäiselle
niin, eron tuskat
ja luopuminen
ihanan elämän jättäminen taa
se elimistöä rasittaa
kun surua, ikävää, mukanaan kantaa.

Vaan, ei tuskaa, ikävää, kaikista
suhteista jo kuolleista, tunteettomista
- ne eivät ihmistä enää niin kovasti syö
ero vain kuin ulkoinen työ.

Vaan, kaikella aina on alkunsa
ja kauneutensa
   hetkiensä huumat
      tunteet kuumat…
onhan aina ne

vaik' jääneetkin jo kauas taakse
kuin unohduksen verhon taa
sieltä vain vähän enää ihmistä rasittaa
vaik' elämä
   muistot
kaiken niin kummasti kultaakin
ikävät asiat unohtaa.

Mutta, kulkea läpi
kaik' tunteiden hetket
   luontojen
      tanssien
         öisten rakkauksien retket
... elää ne kuin uudelleen
runojen, kirjoitusten kautta
- se on raskasta.

Ne viel' mukaansa tempaa jo unohtaneen
   unohtuneen
muistot herää
mieltä kiihdyttää
jotkut vaik' viihdyttää
   ihanat
ikävät jatkuvat toisen luo
ja tapaamisen riemu!

kuin pieru joka karkas
hetken tuntui, sit haihtui pois
kuin ei tuntoa enää ollutkaan ois.

Mutta, muistoissa on voimaa
ne syö energiaa
ja mieltä, kehoa, rasittaa
ihmistä kuin salaisesti kuluttaa
- vaik' sairastuttaa
                  ellei ole tarkkana.
Voimat katoaa.

Ja nyt
miten jaksan
kestän, tään muistojen tien
kun etsimään joudun muistoistani kaiken
ja valita
miten lukijan rakkauslauluni matkalle vien.

Miten kestän
tuon tunteitteni menneen tien
ja joiden hinta on ollut kova.
 

Eikä ikävät kaikki
ole hellittäneet vieläkään
ne hetkin vie miestä mennessään ain vuosien taa
jokin sisälläni edelleen mennyttä rakastaa
vaik' kuin pakko on ollut
menneitten tunteita sisälläni pakastaa.

Jokin nyt mun sisälläni patoja murtaa
ja sulaa jää
Taikuri menneisiinsä tähyää…

- Oi, anna voima mun kestää!

  *

 

 

12.11.2015

Jokin koskettaa mun syviin

Murtuu, murtuu…
ma luulen niin
tunnen, jokin koskettaa mun syviin
sammuneisiin unelmiin.

Vain toivo jostain on jäänyt sinne
toivo matkata kadotetuille unelmille
ja niiden tunteille, joit' tunsin ma kerran
eloni matkan hetken verran.

Sit' sammuivat aikanaan pois
toivon…
toivonko lie…
ettei koskaan ne syttyneet ois.

- Oli kohde pois.

Vain suru
ikävä
sairaus sisäinen mun matkalleni jäi
ulkoisten vaivain ne edellä käi.

Ja silti mä ootan
kuin ootan mä vain
ett' jonkin kuin ihmeen uuden
viel' rinnalleni sain.

Mut' elo ankara
kuin polttanut karrelle
tunteitten pinnan puuduttanut
syvemmän halun uuvuttanut

vaik' jokin lintunen ihana
päälleni laskeutua
kuin nokkia tahtoisi, rikkoa jään
- sen itse
jo mahdottomaksi nään.

Vaan, jään paksun kuoren alla
on muistoja kaikkialla
siel' on se tuli
siel' lämpö viel' hiljaisesti hehkuva
kuin kutsuva:
-Oi, tule!
        ja roihuuni sytytä minut.

Ja palaisi taas tuli
sulaisi jää alta sen
kovan pinnan murtaen.

Nyt vain huokailen
toivoen
vaiko samalla myös peläten…
-Jos totta viel' se olla vois
ett' kerran viel' ois jää
sisältäni sulanut pois.

Ja veri virtaava
sulana, raikkaana virrata vois
- talven kylmyys ois sisältäni pois

ja kukkiin uusiin kasvaisi maa
linnut oksilla laulaa
- ja aurinko
   rakkaus
      sydän lämmin lämmittäisi mun
täyttäsi syvän haaveilun

ja tulisi kesä kaikkineen
uusine unelmineen
kuin kuolleista heränneine tunteineen.
 

Jokainen lintu nokkiva
vaik' ihana ois katsella
etiäinenkö vielä ois hän
- tunnen sen oikean lähenevän

- ja syvän ikävän.

  *

 

 

13.11.2015

Yksikin hehku

Oi, Taikurin nainen
sen jokainen pala
kun aina on toivetta ja unelma:
-"Josko sinä, olet se oikea"
vaik' kukin palanen aina
         rakentaa kokonaisuutta.

Ei välttyä voi kyyneleiltä;
   kyyneleiltä ilon
      kyyneleiltä surun
         kyyneleiltä pettyneen
jo tulevia rakentaneen
- sit särkyneen.

Ja Taikuri taas huokaa:
-Minne oikein meen
mitä teen
   minä ikävälle tälle
      jollekin sisäiselle kuvalle
min palasia etsin, noukin ma vain
vaik' joskus jo toivoin:
       -Minä vihdoin kokonaisuuden sain.

Minä raukka
vain palasen taas
elon matkalleni hain.

Onko osani kuin olla
kyynelten Taikuri vain?

Aivan kuin ei olisi enää lupaa mulla
eloni palasen mukaan tulla?

Onko aina oltava
vain se vapaus mulla
vapaus elää ja olla
tää sanojen matkalainen vain?

- Sen osanko minä matkalleni sain.

-Ei kyynelten osa ole pahasta, oi Taikuri parka
niiden jälkeen tulee aina puhdasta.

Ne edeltäneet aina ovat elon kauneutta
ja kuin syntyä uutta
rakentaneet hetken tulevaisuutta

synnyttäneet uinuvan sydämen toivoa
herättäneet sen
tuoneet uuden sykkeen sydämen.

Ei aina voi vain katsoa niin
ett' vain ilon kautta
sukellettiin murheisiin. Ei.

On nähtävä kokonaisuutta
   elon kauneutta
      ja tunteitten riemua
         elämän uskoa ja toivoa
- vaik' särkyisikin, niin
vie matka särkynyttä
ain uusiin unelmiin.

Ja hehku yksi kullakin
voi olla tunne puhtahin
mi polttavi altaan vaik' paljonkin pois
elo ilman hehkua ja sen särkyä
jo raskas ois.

Ois särkyneen elämästä suuri pala pois
jos tuota kyynelten virtaa
ei koskaan ollut ois.

-Taikuri ei nyt masennu
kuin kättensä töistä
rakkaus vapauttaa vöistä
joita ei toinen nää
- vapautus on tärkeä osa elämää.

Se aina jonkun jostain ylitse vei
ja uuden ajatuksen
   toivon
sijaan toi.

Näin rakentuu elämä
ja kullakin ain paikkansa;
   niin Taikurilla
      kuin palalla
ain unelman osalla.

Mutta, toivoa ei saa heittää
- ei Taikurikaan
vaik' toivookin hän kuin mahdottomaan

sillä elämä
on yllätyksiä täynnä
eikä aina ihminen tiedä
mikä milloinkin johtaa toiseen
muutokseen suurenmoiseen
- ja jokin elon matka ja tavoite
on vast' päässä mutkien
elon kasvujen, kokemusten.

Ja matka on vain käytävä
sen kuvat, maisemat, nähtävä
elettävä
- oikein elettävä!
ett' ois kasvua
   ja kasvun tarkoitusta
      ja sitä lopullista tulosta
mi jossain kuin patsaana seisoo
   udussa
      sumussa
viel' jossain kaukana
- jo valmiina.

Kulje siis vain matkasi urheana ja nauti
kauneudesta sen matkan
   surusta
      ikävästä
         luopumisen tuskasta
sillä niillä on aina omansa tehtävä
ja rakentaa tulevaisuutta.

Tulevaisuutta
jost' ymmärrät sinä vain palasen
sen, mi heijastuu vain itsellen.

Mut' ketjut
kuin elon renkaat
mit' leviämään lähtivät, kuin veteen pudotetusta kivestä
   ovat kauniita
      ja tarpeellisia.

Ne ovat kasvuja
ja unelmia
elon outoja kudelmia.

Näe siis asia näin, oi runoilija parka
et sinä ole kaiken napa
- mut' pienikin napa
voi olla kauas ulottuva.

Ja nyt! - elon vapautta.

  *

 

(klo 05.45)

 

Harri: -Aai, koala… etkö sinäkään nuku.
koala: -E! mä heräsin sun valoos. Tohon tos seinällä.
H: -Aijaa… anteeksi. Piti taas kirjoittaa.
k: -Joo, mä huomaan. No mitä sä sit raapustit… jotai viisasta taas, vai?

H: -Niin no, tiiä häntä. … Haluatko kuulla?
k: -Jaa… nojoo… anna tulla.
H: -No, kuulehan: -"Oi Taikurin nainen, sen jokainen pala…"

k: -Hohoijaa…
H: -No äläs nyt. Anna kun luen tämän kokonaan.
k: -Nojooooo…

H: -"… … … … - elon vapautta".

k: - ...soli aika pitkä.
H: -Niin… siitä vaan tuli… vaik' on siinä asiaakin.
k: -Onvai?

H: -No oon. Ja aattelin sille vaik' nimeksi "napa, ja napanöyhtä".
k: -Napa! (
pöhkö) … ja mikä se napa sit oikee-o?
H: -No, minä.

k: -Ja mikä se on sit se nöyhkä… se sun napanöyhkäs?
H: -Se oli nöyhtä, napaNÖYHTÄ. Se on se pöly, ja muu pikku roska, joka kulkeutuu sinne navan kuoppaan.

k: -Hmmm… ja ooksmä sit ... se sun napanöyhtäs, vai?
H: -…niin noo… TAI EI! (
apua !) …ET TIETENKÄÄN SINÄ!
k: - … ett ooksmä sulle vaan yks napanöyhkä… sun napas pöly, HÄ!

H: -No eet tietenkään… se on vai sellaista kuvainnollista puh…
k: -Mä kyllä kohta puren sua. Vai että mä oisin vain sun napanöyhkää sulle… jotain sun napas pölyä. Mrrrr RRR!

H: -Apua, ÄLÄ nyt pure, koala!

    -murrRRR!

k: -Ja kato, ka-TO!! … mullakin on napa - täällä… kato.  KATO!
H: -Joo joo… onn- on. Äläkä enää pure mua.
k: -Ja arvaas kuka on sen napapölyä…arVAAS!

H: -No kuka?
k: -SÄ! … senkin "runoilija". Oikee napanöyhkärunoilija. (
mä en kyllä kestä TOTA!)

H: -(Miten tää aina menee näin ton koalan kanssa. Mä en kyl ymmärrä.)

  *

 

 

04.12.2015

Ohje Taikurille

Ohje Taikurillen … taas kerran

tanssia, iloita, ain hetken verran
sit' jatkaa matkaa
- ja olla vapaa.

Ei jäädä luvallista
jäädä paikallensa
   hyörimään
      pyörimään
         rakentamaan taas jotain yhteistä

kuin perustaa pesää
sitoa vapautta, ja syödä aikaa
joka Taikurille on pelkkää taikaa.

Sillä, aika on taika
ja ajassa on kaikki mi luvattu, annettu on
ja siinä on oltava sitoutumaton

vapaa liikkumaan
olla
ja menemään
vapain mielin, sydämin
tuntein herkin
hetkin
ja taas palata
vapautta halata

sillä elämä taas pian
voi olla kovin monimutkaista
ja se iloa, onnea syö
elosta tulee pian taas kuin raskas työ
ja se elosi vapautta
ja elosi tarkoitusta vain syö.

Siks' on sitä, vangittua, varottava
vaik' herkkä luonteesi vielä
ei aina sitä tiedä
ja sisälläsi edelleen se kaipaus syvä
olla toiselle se ainoa hyvä

mutta, se on piankin jo kaivo syvä
ja ajatuksin vangituin
mielin, menoin sidotuin
ei onni, ilo, enää matkassa kulje
ei onnen hetkien kirkkaita neitoja syliin sulje

eikä kasva, rakennu
se Taikurin nainen - kuva
joka viel' pahasti kesken on
kas, se matka kuin loppumaton
vaan, sen tulos
on saatava näkyville ulos.

Sillä, sillä
on merkitystä vertauskuvien maassa
on ymmärrettävä
elon todellista tarkoitusta

ja mies, nainen - jakoa
ja kokonaisuutta
jonka avautumista ei viel' ymmärrä kukaan
mutta tuo tehtävä
on annettu sinulle mukaan.

Se selvitettävä on
esille piirrettävä
siirrettävä pois harhaiset kuvat ja jaot
roolien paot toistensa luota

sillä, yhtä on kaikki
Matti ja Maikki
vaik' elonsa tähden poikkeava virka
jako antaa ja saada
ja siten rakentaa tulevaisuutta

sillä, muuten se ei oisi mahdollista
vaan kuihtuisi kaikki pois
eikä koko ihmiskuntaa ollutkaan ois
ja suunnitelma upea
ois suunnitelmasta pois.

Millainen maailma
ilman ihmistä kaunokaista ois.

-

Ja nyt sitten, taas rauhoittuu Taikuri
ja palaa paikallensa
vapaallensa
min suurin taisteluin itsellensä taistellut on
- toteuttanut piirretyn kohtalon
joka hänen osansa - upea osansa - on.

Eikä siinä osassa kannata olla onneton
sillä siinä tulevaisuus ja lupaus on.

Muulla tavoin
se mahdotonta on.

 

Jo kaukana kuljetaan Taikurin naisesta
siitä ajallisesta kuvasta
jossa vain kuin ihmisen - miehen hurmasta
siitä kuvasta
mikä vain on ajallista
ja siinäkin vain pieni rahtunen kokonaisuudesta.

Se kuva vallitsee
ja mielet vangitsee
   näkemästä edemmäs
      näkemästä miestä
         näkemästä naista
näkemästä yhteistä
näkemästä ajatonta kaunista

sitä kaiken kautta rakentuvaa kuvaa
jolla on todellista ulottumaa
ajan ja aikain taa.

Tämä kaikki ajallinen sitä kuvaa rakentaa.

 

Vaan, suuri kysymys onkin se
mitä hyötyä tuon kuvan ymmärtämisestä
on ajalliselle.

Niin… ettei ihminen ain häärisi
vain oman napansa ympärillä
ja olisi vain kuin hyödytön pala
vaik' oikeasti
hän on tärkeä osa kokonaisuutta
sillä, ilman sitä yhtäkin
on elosta pian paljon jo pois.

Ajattele, jos joku polvi kaukaisuudesta
kokonaan poissa ollut ois
kuinka paljon sen heijastuksesta
tänään olematta ois
kuinka monet ois, ja ois ollut
olemasta pois.

  *

 

 

07.12.2015
Mitä Taikuri oikeasti kaipaa
Ja nyt
mitä kaipaa Taikuri
kun kaipaa hän rakkautta
jotain tunnetta sisäistä, min kuolleen jo luuli
- hän outoja sanoja kuuli:
-Ett' rakkaus suuri
on kaipaus kaukainen
kuin elämän alkujuuri
jonka täyttyminen ajassa
on mahdotonta.
Vain ripauksia siitä hän kokea voi
minkä kuin sallimus hänen eteensä toi
ett' vois' hän oppia
pala palalta halata
ja rakentaa kuvaa, kokonaisuutta
mi ajassa vain mahdollista  on
- sen koko totuuden löytäminen on mahdoton.
Mutta, kuvia kaikki
ovat tunteet ja kuvat
ajalliset luvat nähdä, tuntea
ja kokea
ajallista rakkautta
… joka siis vain vertauskuvallisuutta tulevasta
siitä todellisesta unelmasta
jota Taikuri sisällään kaipaa
ja sitä hän haikaa
kun rakkautta kaipaa.
Tunne ei ole vähäinen
ei kaipaus kaukainen
vaan, kaikki on suuntia totuuden
sen tuntemattoman suuruuden
jota rakkaudeksi kutsutaan
vaik' sillä oikeasti ei ole edes nimeä, millä kuvata
kokonaisuuksien tulosta.
Siin' on kuvattu se Taikurin rakkaus
kaipaus ja kohde
se tuleva hohde
joka jossain kaukana kutsuvana
itse kullekin loistavana
on oleva
ja odottava
tulevan kokonaisuutta.
Mutta, Taikuri raukka
joka voi olla kuka ihminen tahansa
on salaisesti sisällään jossain kaipaava
sen toteutumista.
Eikä ihminen koskaan
voi ajassaan saavuttaa sitä
vaik' kuinka hän etsisi ja kaipaisi
elämäänsä erilaisilla täyttäisi
eikä mikään kuin hälle riitä
vaan, etsii, etsii, etsii hän vain
pienistä palasista rakentain
hän vertauskuvaa vain
… vertauskuvaa siitä
mikä oikeasti on suurta
- tulevaisuutta.
Eikä ajallinen täyttymys voi sammuttaa sitä
sisäisen unelmaa ja kaipausta
mikä jatkuvasti hänessä aiheuttaa levottomuutta
ja kuin puutetta
ett' on jotain hän jatkuvasti vailla
- niin kuin hän onkin.
Hän vailla
sitä todellista rakkautta
joll' ei ole siis ees nimeä.
Sen salaisuus viel' pimeä.
 
Ja taas voi huokaista: -Oi Taikuri parka!
jos etsii hän rakkautta
eikä mikään voi täyttää sitä kokonaisuutta
minkä pikku palasista
hän on vasta saanut nauttia
- ajallisuutta.
Ja katselee hän nyt jonnekin kaukaisuuteen
ajan takaiseen tulevaisuuteen
joss, ymmärtää hän, voi saavuttaa vasta
sen sisäisen täyttymystä.
Mutta silti…
ajallinen lempeä katse
kosketus hellä
kaipaava sana
on ajallinen ulottuma
joka on ulottuva sinne
pikku sydämen perille
joka osanen on sen suuremman
kaukaisen ulottuman
lopullisen toteutuman, jota kohti
sydämen pikku valo hohti.
Siksi, jokainen ajallinen rakkaus
on ihana ripaus
sitä sisäisen kaipauksen todellisuutta
- vaik' ajallisen mahdottomuutta.
Mutta, ajallisen rakkautta
ja sen kaipausta
ei ihminen välttää voi
sillä, sisällään hällä
sen kaukaisuuden kauniit kellot
ain kutsuvana soi.
Ja siksi
hän etsii ja etsii vain
ajallisesta tunteesta sen korvaavuutta
ja hetkellistä kauneutta
joll' ees hetkeksi hän sammuttaa voisi
sitä janoa, joka on
- sitä kaukaisen syvää kaipausta.
  *

 

 

22.01.2016

Kauneudesta

Vaik' kauneus ois katoavaista
on se myös samalla kasvattavaista

sillä, ulkoinen
on vain väliaikainen
sitä ihminen, raukka, voivottelee
ja aina vain tavoittelee

vaik' oikeasti
se kauneus, jota tavoitella tulisi
on se sisäinen ain' kasvava
ei silmin katsottava, vaan kuultava
kuin läpikuultava sisältä ulos
- se on hyvän elämän tulos.

Ja sitä kauneutta pitäisi arvostaa myös ajassa
eikä vasta ajan takana
sillä, sillä on arvoa ikuista.

Oi, ihminen!
älä ole niin huolissasi peilisi kuvasta
muotosi puhtaudesta
sillä, sillä ei kellään
ole kestoa ikuista

kuten on sisällä
sisällä kasvaneella
yhäti kaunistuneella
- kellä se toteutunut on.

Se on kasvu kohtalon.

Mutta
ulkoistakaan ei saa jättää huomiotta
sillä, ohjaahan se elämän tietä;
   avaa ovia
        tai sulkee niitä
   vie paikoille näkyville
        tai pienille hiljaisille
   suurille areenoille
        tai pienille lavoille

näkyville... tai hiljaisille.

Kyllä silläkin virkansa on
ja hän
ken saanut on kuin suuremman valon
on saanut kuin kovemman kohtalon

sillä, se kauneus
mi näkyväinen on
sen katoaminenkin
käsky kohtalon.

Kasvattava sekin on
kuten kasvattava on se hiljainenkin tie
molemmat sisäisen kasvun tielle vie
vaik' eri tavoin;
se kaunis saa viipyä parrasvaloissa
se hiljainen niiden takana.

Mutta, kauneutta
sitä todellista tavoitetta
ei aina näe ihminen
sillä se
   on kasvu
      ja kauneus
         sisäinen

ja se kauneus on iäinen
ja kartuttaa sitä
todellista elämän arvoa ja tulosta
jolla on sitä oikeata tarkoitusta.

Sen arvo… on ikuista.

  *

 

 

29.11.2015

Rakkaus - vain tunne

Vaik' puhumme me rakkaudesta
tunteesta suloisesta
voimasta maailmaa rakentavasta
- tuhoavasta

me puhumme kuitenkin vain tunteesta
ihastuksen hetkestä
jostain sisäisestä kaipauksesta
ikävästä
odotuksesta
jonkin odotuksen täyttymisestä

antamisesta
saamisesta
fyysisestä tunteesta
kehon hurmasta

kosketuksesta, jonka kuin tunnet sä
itsesi hetkin taivaisiin asti liitävän
ihanan hetken ohikiitävän.

Puhumme rakkaudesta
ajallisesta hetkestä
kokemuksesta
syvän kaipauksen täyttymisestä ajallisen tarkoituksen.

- Ja näemme, tunnemme, sen katoamisen.

Ei se rakkaus
ole SE rakkaus
jota rakkaudella
joll' ei ole ees nimeä
oikeasti tarkoitetaan.

Tuo rakkaus on vain tunne.
Oikean rakkauden olemusta ei kukaan tunne.

Kas, se ei ole tunne;
se on tieto
se on yhteys
se on voima kaukaisen
sen kesto on iäinen.

Ja SE on se rakkaus
joll' ei ole edes nimeä
se on vain tietoa jostain todellisesta
joka ei ole tästä maasta, ei ajasta
vaan, ajattomasta.

Ja sitä rakkautta
joll' ei ole ees nimeä
kohti matkaa nyt Taikuri
ajallisten kuviensa kautta
ja yrittää oppia
mikä on ajallista
mikä ajatonta

sillä, ne ovat kuin kaksi vastakkaista
vaik' ilman toista
ei voi tavoittaa sitä toista.

Ja jos se toinen, se vähäinen
on jo jotain suurenmoista
niin, millainen onkaan se
joka viel' on tuntematonta.

Vain suunta on
se piirretty nyt tässä
pienessä värinässä
ja katseen voi kääntää, ken kääntää sen voi
sillä jossain, oi kaukana
sen oikean tilan tieto
jo kutsuvana Taikurille soi.

Hän piankin sen salaisuuden näkyville loi
vaik' raapaisuksi kaikki ain ajassanne jää
ja tulevassa vasta - joskus
tuo totuus itse kullekin selviää.

Ja hän hymyää
sitä todellisen rakkauden ajallista häivää.

  *

 

 

03.12.2015

Mikä on tämä nainen
                     
- mikä mies

Ja, mikä on tämä nainen
mihin Taikuri kuin ylen aikaa
pyrkii yhtymään.

Mitä hän yhä vain etsii
- etsinyt kuin koko ikänsä
ja hetkin ain tavoittanut

tavoittanut palasen sieltä
tuolta
kaivanut kuin suolta
vaik' osa tullut kuin itsestään
- joku laittanut eteen löytymään.

Ja sit' elänyt elämää
opetellut
rinnallaan kasvanut
iloinnut
kärsinyt
ikävöinyt

ja taas etsinyt
kuin pakotettuna juoksemaan
tutustumaan tulevaan
ikävään
unelmaan

ja taas kasvamaan
ja kokoamaan sitä kuvaa
mi sisälleen hälle kuin piirretty on
- tavoitteena kohtalon.

Vaan, miksi?
Mitä varten on kuvia kaunotarten?

Ett' kasvais kuva kokonainen
ei vain se lihallinen osa
vaik' virkansa silläkin
vaan, se
mitä edustaa se
täällä vertauskuvien maailmassa
jossa kaikella on ulottumansa viel' tuntemattomassa.

Sillä yhdyttävä on miehen ja naisen
muodostavat kuvan kokonaisen
ja ilon, min yhtymisestä täällä ajassa saa
se vain kalpea kuva on siitä
mikä aikanaan ratkeaa.

Sillä, ei kyse ole vain miehestä ja naisesta
vaan, vertauskuvan tulevasta
jota varten
tää kaikki kasvu ja vaiva.

- Oi totuutta esiin nyt kaiva!

ja näe laajemmin, vaikka
kuinka vaikea onkaan sitä havaita
kun katsoo nyt tätä kaikkea
ajallista kauneutta
… kauheutta
jossa kaikki pyörii vain ajallisen kuvan mukaan
eikä kokonaisuutta ymmärrä kukaan.

Vaan, niinhän se onkin tään ajallisen tarkoitus;
elää todeksi se
mi rakennusainetta on tulevalle

ja jossain siellä vasta
ratkeaa kuva tarkoituksesta ihmiselon
sen synnyn ja kuolon
rakkauden ja pelon

sen koko kuvan
minkä hahmotukselle sait nyt luvan.

-
 

Mikä sitten mies

Ja sitten mies
vain toinen puoli kokonaisuutta
vertauskuvallisuutta
jotta kaksi
voisi yhdeksi tulla

toisen osa nyt minulla
eikä oikeasti
toinen ole kummempi toista
on vain kokonaisuuden kaksi puolta.

Vaan, miksi on näin?
Miksi on nää puolet?
Miks' yhdyttävä heidän on yhdeksi?

Mks' tultava kokonaisuudeksi…?

Miksi tuo valtava vaiva
ja joka kerta;
synny, kasva elä
… ja kuole
vaivojasi, haavojasi nuole
- ja sitten kuole.

  *

 

 

30.11.2015

Ajallinen rakkaus

Rakkautta
ilman ajallista rakkautta
ei ole olemassa
- ihmiselle

sillä, ihmisen kokema rakkaus
vaik' onkin se vain tunteita
kiintymystä
hyvää oloa
uskollisuutta

on vain ripaus totuutta
sen suurta ulottuvuutta, joka ON.
Ihmisen ymmärtää sitä on mahdoton.

Mutta sen
min ymmärtää ihminen
on vain kuin kuvajainen sen suuruuden
mi ON.
Ja se on pohjaton.

Ihmisen rakkaus
- tai siis se tunne
mitä rakkaudeksi kutsutaan
on myös tuntematon:

Mistä tulee se?
Kuka antoi sen?
Kuka ohjasi?
Kuka kosketti?
Kuka järjesti, lähetti?
Mikä sydämiä kosketti?

Kysymyksiä vaille vastauksia.
Kummallisuuksia.
Yhteensattumia - miten mahdollista?

Mitä aikaan se tunne sai.
Mitä tapahtui, kun mies naista nai?
Mitä tunne yhteinen aikaansa sai?

Vertauskuvien maailmaa;
mies naisen kohtaa
hän vanhat unohtaa, ja alkaa uus
rakentuu kahdesta yhteinen tulevaisuus.

Näin on, kun puhutaan rakkaudesta
siitä tuntemattomasta suuruudesta
joka yhdistää yhdeksi
ihmisen
ja tulevaisuuden.
Siin' toinen on "mies"
toinen on "nainen"
ajallinen kohtaa kaukaisen
ja rakentuu liitto iäinen
suurien suunnitelmien

joka vasta
on se
iankaikkinen rakkaus
joll' ei ole nimeä,
eikä ihmisen tunnetta
jota ei voi ihminen … (mitä) kuvata
sen salaisuutta.

Mutta
sen kaiken ajallisen ulottuma
on sen vertauskuvallisuutta
joss' kaksi yhtyvät yhdeksi
tulevat kuin samaksi kokonaisuudeksi.

Ja vaik' ajallisen kuva
on niin muuttuva
on siinä aina kuitenkin se
sama tunne
kuva
häivähdys
pikku ulottuma
kohti sitä suurta todellista kauneutta
jota kohti ihminen
kutsuttuna
elossaan käy
vaikka ajassa
sitä todellista suuruutta
ei ihmiselle näy.

Hän elää vain
ja toteuttaa tehtävää
- tietämättään
ja rakentaa pientä osaa
suurta kokonaisuutta
joka ajallaan
luo valmistaan.

Mutta
näin ihminen
on osa suuruuden kokonaisuuden
ja omilla pikku tunteillaan
- vaik' ovatkin ne hälle suurta

- suurta
- aikansa
sit' katoaa pois
kuin ei koskaan ollutkaan ois.

Vaan, se oli
se tunne
se pala
se totuuden
häivähdyskuva
jossa oli unelma paremmasta
siitä suuruudesta, jota kohti
on hän matkalla

ja kohtaa hän sen
sen ajattoman suuruuden
ja sen rakkauden
joll' ei ole nimeä

ja ymmärtää hän sen
- jokin osa hänessä:
minulla oli tehtävä
ajassa näkyvä
ja ajattomassa myös.

Kukin toteutti matkallaan omansa työn.

Ja nyt
palataan takaisin Taikurin rakkauteen…

miten rakentaa hän palasista unelmaa
sitä naisen kudelmaa
jonka kokonaisuutta hän ei voikaan tavoittaa
vaan, ainoastaan paloja sieltä
tunteita tuolta

ja sisällään kaukainen kaipaus
sen suuren suuruuden
jonka on hän osallinen.

Eikä Taikuri muuta ole kuin ihminen
kuka tahansa toinen
eikä elossaan mitään merkillistä
- vain esimerkillistä siitä
mi tulevan kuva on.
Sen kuvaaminen ihmiselle lähes mahdoton.

Vaan, ei se poista sitä, mikä todella ON.
Ja miksi on oltava
niin monenlaista suurta ja kaunista
kun rakentaa Taikuri naista
ett' ois todellista
ett' kullakin palalla on tarkoitusta.

Yhdelläkin yksi.
Toisella vaik' monta
elämä kuin lohdutonta, vaik' kaunista

kaikki rakentaa sitä kokonaisuutta
eikä siinä, kummassakaan
ole mitään outuoa

toisella vain palasia useampia
pieniä ja suuria
ja jollain ehkä vain yksi - suuri ja kaunis.

Eikä niitä verrata toisiinsa voi ihminen
niin inhimillinen
vaik' arvosteleekin hän
ei ymmärrä toinen toisen tehtävän määrää
- ei kummassakaan ole sen enempää oikeaa
ei väärää.

On vain tie, joka tehtävän määrää.

Ja siinä ihminen pieni tekoaan häärää.

  *

 

 

Näen mielessäni kuvan:
 
kasvaa kuin suuri kirkas pallo
johon yhtyvät palat
kun lähtevät täältä
kiinnittyvät yhteen ja yhdeksi kaikki
kirkkaaksi palloksi
valoksi…

  *