Taikurin taivas
 

Kirjasarja: Taikurin matkat
Osan nimi: Aamun ensi ajatus 2005-2006
Kirjoitukset ovat syntyneet vuonna 2005-2006
Kirjoitus ja valmistus: Harri Koivisto
 
Kirjoitukset on poimittu kirjoittajan omalta kotisivulta www.piiras.com
 
Lukijalle

Tämä teos on pieni osa Taikurin matkasta ja kasvusta.

Koska piiras-sivusto on jo laajaksi kasvanut ja lukijan on sieltä vaikea löytää asioita, päätin kerätä matkan vaiheita erillisiksi "kirjoiksi" lukemista ja löytämistä helpottamaan.

Tämä kirja on vuodelta 2005-2006, jolloin oli paljon ... tunteita.
 

 

 Tervetuloa mukaan.
 

     
             

           Aamun ensi ajatuksia 2005-2006                 


 

Odottamisen koulu

Odottamisen koulu
on suurimpia kouluja sitten menettämisen koulun.

Odottaa, että jotain tapahtuisi,
että jotain tulisi,
että murhe mielestä sulaisi.

Että elämä muuttuisi paremmaksi.
uusi tulevaisuus aukeaisi.

Se on odottamisen koulua
- se on raskasta.

Odottamisen koululla aina myös virkansa:

Odottaa, että elämä muuttuisi,
ympäristö muutokseen kasvaisi,
odottava kasvaisi tulevaan, 
odottamaansa vastaanottamaan,
sen oikein tajuamaan,
menneestä puhdistumaan.

Odottamisen koulu on kasvatuskoulu,
kärsivällisyys, moni opetus tärkeä,
kasvaa päähän kiivauden jälkeen järkeä,
ymmärrystä asian tilasta,
vapautumista vihasta.

Kuinka viisas onkaan odottamisen koulu,
miten kasvattava, miten puhdistava,
miten sisäistä ihmistä rakentava,
menneestä vapahtava.

-harri

--- 

 

 

Tanssin yksi olemus

Ei ihminen etsi vain tanssia, vaikka se kuinka ihanaa ois.
Ihminen etsii ihmistä, joka onnea ja turvaa rinnalla tois.

Siks' etsii hän, etsii, etsii vain,
että omansa oikean nähdä sais.

Siks' tanssii, tanssii, tanssii hän vain,
ett' sais huokaista:
tansseista rinnallein rakkaan sain.

-harri

--- 

 
 

Tartuinko tehtävään mahdottomaan

Tartuinko tehtävään mahdottomaan,
kun tartuin oikeaan naiseen,
luonteensa suloinen,
muotoonsa satumaiseen.

Tartuinko tehtävään mahdottomaan,
kun häntä sanoillani tavoitan itsellein,
kaukaisuus, etäisyys, eron koetus,
voiko kasvaa yhteys, luottamus.

Tartuinko tehtävään mahdottomaan,
kun kohtasin kauniin naisen,
elämän koetteleman,
kaiken monesti menettäneen,
sisäisesti vahvaksi kasvaneen,
unelman satumaisen.

Tartuinko tehtävää mahdottomaan,
sanoilla kauniilla vain liehakoimaan,
mielensä tilaa muuttamaan,
silmiään minulle avaamaan,
mieheen viel' aavemaiseen.

-harri

--- 

 

 

Voivatko sanat olla vahvemmat kuin elävän sylin lämpö

Voivatko sanat olla vahvemmat kuin elävän sylin lämpö.
Voivatko sanat olla kantavammat kuin elävän sylin tunto.

Voivatko sanat kasvattaa sisälle rakkautta,
enemmän kuin kantaa kosketus hellä,
kun silmiin toista katsoen saa häntä viel' kosketella.

Voivatko sanat olla suuremmat, kuin ihminen mi rinnalla kulkee,
toisen ain hetkin omaan syliinsä sulkee.

Voivat, on vastaus suora,
sanat suuremmat olla voi,
kuin ihminen mikä rinnalla arjessa arpikoi.

Sanat suuremmat olla voi,
sillä siinä ei rinnalla oo toista, jota silmin katsella voi.

Vastaus on ilmeinen,
sanat koskettaa ihmistä syvemmä,
kuljettaa haaveiden maihin kaukaisiin,
upottaa unelmiin loputtomiin.

Sillä unelmat ovat suuremmat kuin vain ihminen pelkkä,
vaikka oiskin rinnalla ihana ja herkkä.

Unelma paremmasta ain ihmisen voittaa,
vaikka toinen monilla konsteillaan yrittää toisen voittaa.

Ihminen seuraa unelmaa,
sisälleen kasvavaa haaveen maailmaa,
se vahvempi on kuin arkinen tie,
josta aina näkee minne se vie.

Vaan unelma, ihmistä uusiin kantava,
suunnattomia voimia etsijälle antava,
se suurempi on kuin ihminen vain,
jonka puutteineen, virheineen, rinnalle sain.

Siks' sanat on vahvemmat kuin ihminen,
joka rinnalla kulkee näkyen.

Unelma voittaa, se kaukana kulkee,
siellä prinssi prinsessansa syliinsä sulkee.

Siks' sanat on suuremmat kuin elämä arkinen vain,
tään vastauksen jostain kaukaa sain,

sanat rakentavat unelmaa,
elävät uutta ihanaa maailmaa,
siellä voi puhtaasti rakastaa,
siellä haave haaveen kohdata saa.

Eletään siis unelmaa,
unelman ihanaa maailmaa,
joita sanat kauniit voi rakentaa.

-yks' unelma

--- 
 

 

06.10.2006
Runohetkien satoa

Sinä kuuntelit herkeämättä sanojani liikuttavia,
koskettavia elämän kuvauksia.

Sinä tunsit, sinä elit minun kanssani,
näin keskittyneen, miettivän kuulijan, edessäni.

Sinun silmäisi katse minua kiitti,
et katseellasi osoittanut: Nyt mulle riitti!

Olit loppuun asti ja huokasit,
sanat olivat kauniit, sanoillasi ja eleilläsi paljastit.

Minä jännitin jossain sisälläni, ei se ulos näkynyt.
Minä pelkäsin, ei näkynyt sekään.

Minä elin sanojeni sisällä vielä,
se hetkin näkyi, kun kuljin muistojeni tiellä.

Sinä kiitit minua silmiin katsoen,
joku oli vain hiljaa mietteissään,
joku poistui ajatuksissaan.

"Onko näistä kirjaa?", kysyi mies, joka itsekin kirjoittaa,
haluaisi hetkiä vielä kotona jatkaa.

"Olet tunteellinen ja sielusi on niin avara",
kuulin vienon äänen sanovan,
minua viel' epävarmaa lohduttavan.

Joku Eino Leinoon jo vertasi,
sen useasti kuulin, joku toinen sen kertasi.

Se on jo paljon, ma aattelen,
jos esikuvani saappaita tavoittelen,

jos kulkevi tieni kuin kulki hän,
mies herkkä, päivänsä monesti rämpivän.

Kyllä minua pelottaa sekin näkemys,
jos henki on sama,
liekö myös elämän täyttymys.

Toivon ett' kuulija vahvistui, sanoistani onnea sai,
vaikk' kulkivat monet niin murheissa,
syvissä mietteissä, ajatuksissa.

Silti ma uskon, ett' ne liikutti sinua,
joka katsoit viereltä minua,

runoilijaa elämänsä hetkessä,
tietänsä eteenpäin etsimässä.

-harri

--- 

 

 

Runon hetki

Runo voi olla vain hetken kuvaus,
sen jälkeinen tulevaisuus on arvoitus.

Runo on kuin päättymätön,
tulevaa viel' käsittämätön.

Jos oli riveillä ilon purkaus,
huominen jo surun tuoda voi,

jos oli se itkuinen huokaus,
huominen ehkä jo ilon toi.

-harri

Ja tästä malliksi seuraava runo
ja sen vaihtoehtoisia jatkoja:

Kuinka julma on elämä,
kun otti rinnalta ihmisen pois,
jonka kanssa elo niin kaunista viel' ollut ois.

...ja voisi jatkua...

a)
...En tiennyt, että elämä näin yksinäistä olla vois.

b)
...Vaan jos ei ois ottanut toista pois,
ei minulla onnea, jota tänään elää saan, nyt rinnalla ois.

c)
...Vaan, kun otit hänet rinnalta pois,
löysin tilan, miss' ihminen ei vapaampi olla vois.

-harri

--- 

 

 

30.09.2006
Muutoksen silta

Tämä silta on matka muutokseen,
elämään outoon ja uuteen,
rakentuu tie tulevaisuuteen.

Siltaa kuljetaan yksinään,
ei kättä toisen kädessään.

Itse on löydettävä voima kaikkeen,
menneitten jättämiseen ja siihen mi tulee eteen.

Silta on sumujen silta,
oli sitten aamu tai ilta,

se on kuitenkin silta…
vain kaksi tietä, eteen ja taa,
joskus voi valita,
joskus vain jatkettava matkaa.

Vanha jää sumuun,
uuteen on sukellettava… sinnekin kuin sumuun.

Matkassaan yksin luottamus vain,
joku suurempi, joku viisas, kulkee mun rinnallain,

joka tuonut on sillalle koettelevalle,
silmät kaikelta sulkevalle,
matkalle yksinäiselle ja raastavalle.

Siin' kulkee matkalainen siipeinsä suojassa, vaik' ei niitä nää,
silmän kyynel näköä hämärtää.

Vaan ei hylkää siipensä suuret,
ei paljastu suunnitelman juuret,

kasvattaa vain ja uskoa lisää,
kääntää katseen katsomaan Aikojen Isää.

-harri

---

 

 

30.09.2006
Yksinäisellä sillalla

Siltaa nyt kuljen ja katselen,
iltaa ihanaa odottelen.

Sumu täyttää siltani pään,
josta matkasin… tähän keskelle hetkeksi jään.

Katselen taa, ei mitään näy,
ei ihminen ihana vierellä käy.

Katselen eteen, senkin sumu täyttää,
vaikka…kun oikein tarkkaan,
siellä jokin liikkuvan näyttää.

En näe tarkasti, ei silmäni kohdetta tunnista,
mutta jotain, jotain se on… jotain kaunista.

Tässä kuljen nyt siltaa mietteissäin,
ikävissäin, toiveissain,
tulevat hetket päällimmäisinä haaveissain.

Tuovatko ne sitä, mitä elämä lupaa,
saanko rakentaa viel' uutta onnen tupaa,

vai pyörinkö lie sillalla yksinäin,
vain sumu sankka ystävänäin.

Sanat katoavat, loppuvat menneet,
sanat syntymättömät, vain tulevan enteet.

Yksin täss' seison ja päätäni pyöritän,
katson eteen, katson taa,
katson sillalta alas,
…olisko lie paras hyppy tuntemattomaan.

Eei, ei se ratkaise elämän tietä,
ei löydy vastaus sieltä.

Odotettava vain, ett' sumu haipuu,
vaikka odotellessa niska kaarelle taipuu,
kasvot, eleet, hiljaisuuteen vaipuu.

Vaan, yks' hetki, yks' ilta, yks' ihana aamu taas,
sumu hälvenee…
"jatka poika matkaas!", kutsuu elämä tielle uudelle,
paljastuu sumun takaa käsi tulevaisuudelle.

-harri

---


 

 

26.09.2006
Aamu kutsuu kulkijaa

Aamu kutsuu kulkijaa: "Uus päivä, uus päivä!",
tietään taas matkaamaan.

Mitä lupaat minulle, sinä uusi aamu,
uuttako rinnalle kulkevaa,
vaiko aina vain tätä samaa?

"Elämä on samaa,
vaan elämä on myös uutta,
joka päivä eletään tulevaisuutta.

Illalla, illalla vasta sinä nähdä voit,
oliko se sitä samaa, vaiko onnea toi,
tuliko eteen vaikk' elämän uusi aamun koi.

Joka päivä, joka päivä on uus,
uusi elämän mahdollisuus."

-harri

--- 

 

 

Kolmas runohetki Kinaporin kahviossa
keskiviikkona 27.9.2006 klo 11.00-11.30

"Rakkautta ja romantiikkaa",
on runohetkeni aihe.

 

25.09.2006
Voi kuinka olenkaan muuttunut

Voi kuinka olenkaan muuttunut,
miten eri tavalla kirjoittanut,

miten matkani minua muovannut,
tapaani kertoa kasvattanut.

Sinä huomaat, tapa toinen on vanhoissa,
uudet eri tavoin kulkee,

en tiennyt, en matkalla itse huomannut,
ett' elämän eletyn sanoista kuulee.

Nyt valmistelen runohetkeä seuraavaa,
käyn läpi rakkauteni historiaa.

Sanojen henki on jäljellä, kaikesta muusta muistot vain,
menneitä raotin,
sydämeeni ikävän ja kaipauksen sain.

-harri

--- 

 

 

25.09.2006
Elämä on vaiheita

Elämä on vaiheita, elämä on mutkia vain,
tää kulkija kouluin ankarain,
tältä tieltä jo tarpeeksi sai.

Katselee sillalla menneeseen,
tähyää tulevaan mi lupauksena eessään käy,
vaikka mitään ei vielä näy,

vain rivit kirjaillut kirjoissaan,
elämä koettu kansissaan,
ilot, surut, sydämessään,
posket viel' kosteat kyynelistään.

Mennyt, sinä menit, sumu laskee päällesi vain,
edessä siintää tuleva, mun elämäni arvokkain.

-harri

---

 

 

25.09.2006
Elämä puuttui elämään

Elämä tarttui, elämä puuttui elämään,
sulki portit menneisiin, kaikki hetkessä muuttui,
elämä pienelle ihmiselle kuin suuttui.

Vaan ei suuttunutkaan, ei hyljännyt,
ei matkalaista yksinäistä yksin jättänyt,
ei kaikkea elämää päättänyt.

Avasi eteensä uusia ovia,
antoi niistä sisälle kurkkia,

katsoa, mitä muuta elämä suo,
mitä vielä tahtoo tuoda luo.

Ei elämä ole julma,
ei suunnitelmansa mi ihmistä elossaan kantaa,
antaa enemmän kuin toivoa uskaltaa,
kuljettaa kohti taivaan rantaa.

Opettaa, näyttää, elämä on seikkailu,
kasvattava, kurittava,
määräänsä kuljettava lohduton.

Niin, toiset jäädä saa paikalleen,
siinä nauttia, iloita, väsyä,

toisen kuljettaa edelleen, ei lepoa anna matkalla,
suunnitelmaa on turha kysyä,

antaa hyvää, antaa pahaa,
sieluun sisälle syvälle sattuvaa,

auttaa, armahtaa vaivastaan,
hellii sisälle uuteen astuvaa,

sillä elämä on tie mutkineen kaikkineen,
mäkineen, monttuineen, tien reunan ojineen.

Ne kaikki matkalla kullakin,
säät vaihtelee vaivansa tiellä,

on iloinen, on onneton,
kiittäen kulkevi siellä.

-harri

--- 


 

 

25.09.2006
Uusi kirja

Elämä muuttui,
uuden kirjan eteensä avaa,
sitä kulkija raukka nyt hiljalleen tavaa.

Ei kuljeta enää onnessa kuin ennen,
ei tie samanlaisena jatkua saa.

Katsele mennyttä kuin ohimennen,
se kaikki on jäänyt taa.

Edessä uusi kirja, elämä uus,
ihminen ihana, uusi tuttavuus.

Hän uuden kirjan sivuilla kulkee,
kohta sinut, pienen kulkijan, syliinsä sulkee.

Alkaa elämä uudella tavalla,
sen teot, ajatukset kaikkineen,
muuttuu tavat, arvot elämän, uusine kosketuksineen.

Siks' suljettava on tää vanha kirja, se tehtävänsä tehnyt on,
kasvu ottaa kulkijansa, lupaus unohtumaton.

Lupaus, "viedä ja elämää näyttää,
kasvattaa sanoissa ja hyödyksi käyttää".

Se lupaus nyt edessäsi seisoo,
on kasvettu matka niin kaunis ja kivinen,

odottaa teot arvokkaat,
ja kirja tuhatrivinen.

-harri

--- 

 

 

21.09.2006
Hurman hinta, jatkoa 
(katso aikaisempi kirjoitus aineesta  -> )

Jos hurman hintana on kärsimyksen vuori,
niin…, nyt minä mietin, kun se vuori eteeni nousi,
kun todeksi sain elää nuo menneen viisaan sanat,
kun yksinäisin hetkin vuotavat kyynelten vanat.

Kaipaanko iloa ja onnen huumaa,
vai jäisinkö lie omilleni, yksin paikalleni.

Ei tulis naarmun naarmua,
ei vuoria eteen nousis,
ei silmiä arvokkaita,
jotka taas otettaisiin pois.

Vain yksi haava, yksi vuorilta korkeilta valuva sisäinen haava,
se vain vuotais,
aikanaan katoais.

Niin, mitä minä toivon, rauhaisaa laaksoako,
vai uuden vuoren rakentumista,
sen ties kuinka korkean eteen kasvamista,

kunnes taas pääni sen kylkeen löisin,
saisin parkua mennyttä päivin ja öisin.

Onko tässä taas tehtävä kuin valinta tään runoni hetkeen.

Onko tämä se sana, minkä ma lausun,
avaan tulevani suunnan.

Onko tämä se hetki, sillä sana tien aukaisee,
sana tien sulkee,
sen mukaan toinen on poissa,
tai rinnalla kulkee.

Kyllähän laaksossa vois hetken kelliä,
vaan… yksinäistähän se ois,
vain muistoissa piehtaroida, rakas rinnalta pois.

Ei, eei!

Vuori tänne vaan,
alahan itseäsi kasvattaa,
oikein korkeaksi, oikein korkeaksi,
korkeammaksi kuin mikään muu,
oi ihana surun vuori luoksein tuu!

Sillä onhan se aina iloa ennen,
kunnes runoilija raukka sen eteen taas tuupertuu,
ellei tähän suunnitelmaan jo muutosta vihdoin tuu.

-harri

---


 
 

Runohetki Kinaporin kahviossa
keskiviikkona 20.9.2006 klo 11.00-11.30

"Elämä on iloja, elämä on suruja",
on runohetkeni aihe tänään.

Oisin toivonut, ett' ilon vuorilta olisin sanani lausua saanut,
vaan ei, hiljaisissa laaksoissa vaeltaa tää runoilija raukka,
taakse jäänyt on ilon laukka.

Vaan, ilot ja surut ne on toistaan seuranneet,
kohta on ilon vuoro taas,
vaikk' juuri tänään onkin mieli maass'.

Surua kait ihmiselle enemmän mahtuu kuin iloja,
siks' oikein lie on olla onneton,
ettei kukaan mun iloni tähden ois kohtaamaton.

-harri

---

 

 

19.09.2006  aamujlla
Ja elää taas …

Vaikka runoilija illalla kuoli,
hän aamulla huomas', hän elää taas,
ei ollut enää mielensä maass'.

Syntyi kirjoituksia, kuvauksia ihmisen tien,
jääkö tähän,
vai johonkin uuteenko itsensä vie.

Sen puntaroi ja päätti,
ma kuolen, jos elämässä itseänsä säästi,
sanoilla itsensä vapaaksi päästi.

-elää poskin kostein

---

 

 

18.09.2006
Voi muistin koukeroita ja lonkeroita

Voi näitä ajatuksen koukeroita,
voi muistin ihmeellisiä lonkeroita.

Miten tarkkaan se kaiken mieleen piirtää,
rajattomasti kaikkea sisäänsä siirtää.

Miten siirtää talteen ihanat hetket,
miten ikävät, kaipaukset kamalat,
miten tiedon, viisauden, kaikki maailmat avarat.

Tallettaa, tallettaa, tallettaa vain,
kaiken min elon tiellä lahjaksi sain.

Voi miten paljon, mitä jo antaisin pois,
kuin ei ois koskaan ollutkaan,
kuinka monia toivon, ett' saisin viel' elää uudestaan.

Vaan ei, siihen se ei pysty,
ei se ole ihmisen rajattavissa, ei haluttavissa,
ellei sitten jokin sairaus muistoista helpota.

…Helpota…apua! mitä minä oikein huokaan…

Entä jos tuo kaikki, tuo koko elämä mikä matkassani kulkee,
otettaisiinkin pois,
kaikki ihana ja raastava lopullisesti mennyttä ois.

Enhän minä sellaista toivo, en tietenkään,
ett' kaikki vain menisi menojaan,
olisin kaiken keskellä ihan yksinään.

Apua… ei sellaista!

Eihän vain tää toive, tää ajatus, matkaansa lähtenyt,
minähän ajattelin vain,
kauhun tunteen heti päälleni sain.

Onhan niitäkin, jotka kaikesta ovat joutuneet luopumaan,
kaikki muistonsa pois antamaan,
vain lähiasioita mielessään kantamaan,
onhan niitäkin.

Onko lie elämä helpompaa,
ihanat ja kipeät unohtaa,

todellista elämää tässä ja nyt,
kaikki mennyt menojaan, mielestä häipynyt.

En osaa ajatella, en edes uskalla tätä,
oi mieleni lonkero, tämä ajatus jo jätä.

Onneksi on kuitenkin jokin mekanismi ihmiselle suotu,
hän voi unohtaa,
jonnekin taka-alalle siirtää, mielestä hetkiksi karkottaa,

ajatukset kätkeä ja uutta elämää rakentaa,
itseään menneistä armahtaa,
vielä sattuvat ilot ja surut vaimentaa,

tai hetkisiksi palauttaa,
kaikkea uudelleen vähän rapsuttaa.

-harri

---

 

 

17.09.2006
Upean tanssi-illan jälkeen

Kaksi kaunista taipuisaa,
syli vahva kauniita kantaa,
haaveita mieleen antaa.

Silmät polttavat,
kosketukset kuumat, anovat,
askelet tunnelmaiset, raivoavat.

Kuumat ihot toisissaan kulkevat,
katseet katseisiin sulavat,

…parit upeat tanssivat.

Kuinka lähellä elää sydän hellä,
kuinka lähellä, …saa toinen toista kosketella,
syli tuntea sylin, käsi iholla kostealla.

Suut laulujen sanoja tapailee,
silmät silmiä katselee,
mieli haaveilee…

Keho askelin ja kiihkein ottein tunteita luo,
yksinäinen aamu eilisen kaunottaren mieleen tuo.

-hurmuri

---

 

 

16.09.2006
Täss' vertasin itseäni toisiin

Minä mietin tässä aamusella itseksein,
kun itku taas kerran silmäni täytti,

kun jokin…, jokin vain,
rakkaan muistikuvan mieleeni näytti,

ett' miten elää nuo vanhat,
miten jaksavat päivänsä alkaa ja mennä,
kun elämä kaukana takana, vain rippeet vierellä.

Muistoja, muistoja, rakkaita muistoja,
kaikki kultaantuneet vielä,
ikävät ja raskaat jo multaantuneet siellä.

Miten jaksavat menneittensä kanssa,
onko silmänsä jo kuivaneet,
itkunsa menneistä loppuneet,

vai pärskähtääkö jokin ain' jostain,
silmät ja posket äkisti kastain,

kuin minullakin, heikolla ja niin elävällä vielä,
ehkä vain hetken yksinäisellä tiellä.

Teillä tienne on yksinäistä aina,
alkaa maanantaina ja päättyy sunnuntaina.

Minulla päivät on kaikkea täynnä,
uusia asioita, tapahtumia, ihmisiä,

vaan silti ehdin murehtia,
katsella rakkaita menneitä,
surra ja huokaista kuljettuja teitä.

Miten teillä,
kun kaikki päinvastoin kuin minulla,
muistot ja menneet ovat elämääsi,
käyt vain hetkittäin pikku matkoilla.

Tässä vertasin itseäni toisiin,
eläneisiin, elämää nähneisiin,

ja jo moitin taas: Miks' hullu sinä pilaat päiviä,
miksi itket, miksi kaipaat menneitten häiviä.

Katso, elämä on edessäsi kirkkaana,
terveys kerallasi, ihmiset niin kauniita.

Saat liikkua ja mennä mielesi mukaan,
ei jarruta menoasi mikään, ei kukaan.

Lopeta, hyvä mies, jo tuo valituksesi virsi,
tartu elämäsi hetkeen, lähde tanssimaan,
ja huomenna vaikka romanttiseen retkeen.

Tässä on sun hetkesi, anna murheitten olla,
on sinullakin aikasi menneitä muistella,
itseksesi vetistellä, …ja yksin olla.

-harri

---
 

 

14.09.2006
Edeltä tietämisestä

Onko parempi elää toivossa vai tiedossa.

Toivossa kaikki ihana on kuin käden ulottuvilla.
Tiedossa kaikki odotus ja elämän mahdollisuudet on poissa,
ellei tulevaisuus toiveita täytä.

Ellei se täytä, toivo on parempi.

Jos täyttää, tietokin käy,
silloin kaikki ihana jo vierellä käy.

Vaan toivo toteutumaton
on parempi kuin tieto toteutumaton.

Siks', ellei elämä helli,
parempi on toivo rinnalla päiväin,
kuin suru tiedosta murheellisin öin,
masentunut pyrkimys turhin töin.

Onko parempi tietää, vaiko toivoa vain,
tään ajatelman työhön kävellessä mieleeni sain.

Niin, mitä sanois' tietäjä mun ajatuksistain.

-harri

---

 

 

14.09.2006
Ei kaikille

Ei nää runoni, kirjoitukseni, kaikille aukea,
niille vain, joille se on suotu,

kenen eteen tarkoitettu,
kenelle rakkaudella tuotu.

-harri

---

 

 

Ensiesiintymisen alla,
runohetken, ensimmäisen julkisen,

Helsingissä Kinaporin palvelukeskuksessa 13.9.06 klo 11.00 -11.30

Minua pelottaa!

Mitä sanoo kuulija,
mitä ajattelee,
ymmärtääkö,

lähteekö mukaani matkalle,
sanojeni matkalle,
joilla välitän tunteita,
herkkyyttä,
elämän rakkautta.

Kuuleeko,
ymmärtääkö,
onko mukana,
onko kanssani,

kuuleeko sydäntäni sisäistä,
huokaustani arvokasta, joskus raivokasta.

Ymmärtääkö iltaiset itkuni,
yksinäiset hetkeni,
taisteluni sanojen tähden.

Ymmärtääkö,
kuuleeko,
jaksaako kuunnella,

kulkeeko sielunsa, mielensä, samoissa teissä,
onko sanat yhteistä meissä.

Pelottaa!

Oi auta, Sinä jokin, Sinä Suuri,
joka olet tään kaiken keksinyt ja aivoitellut minulle.

Ellet sinä ole minua lähettänyt,
turhaan täss' rakentaja vaivaa näkee.

Kasvata, auta, ja voimia anna.

-harri

---

 

 

12.09.2006
Minä kuvittelin

Minä työmatkalla kävellessä kuvittelin - ja melkein itkin.

Kuvittelin ett' sinut vuosien päässä tapaan,
näen muotosi muuttuneen,
kuoresi, ulkoisesi, toiseksi tulleen.

Sinua katson - ja sitten minä itken.

Minä itken kadonnutta kauneuttasi,
minä itken niitä hukattuja vuosia, joita en rinnallasi käydä saanut,
kun muualla kuljimme,
etäällä toisistamme.

Tiedänhän minä, kauneus on katoavaa,
kaikki tääll' on katoavaa!

vaan kuitenkin, rakkaus,
ikävä toiseen, ei aina ole haipuvaa.

-harri

---

 

 
11.09.2006
Sanojen maissa ma kuljeksin

Sanojen maissa kuljeksin,
ystävän uuden tapasin,

en nähnyt päälle, en sisälleen, vielä,
mitä kaikkea on kätkettynä siellä.

Sanojen maassa me kuljemme
siellä jo toisemme syliin suljemme,

vaan syli hellä myös ulkoinen,
on tarpeen elämän, ihmisen,

ett' eläisivät sanat,
kasvaisivat kauneuteen,
rinnalla rakkaan, rakkauteen.

-harri

---

 

 

10.09.2006
Voi näitä rauhaisia aamuja   (ääni ->)

Voi näitä aamuja,
voi näitä rauhaisia aamun hetkiä,
ajatusten, kuunteluiden, suloisia hiljaisia retkiä.

Mitä kaikkea…
miten paljon…
on sanoja matkallaan,
ties minne menevät menojaan.

Minä haaviini vain muutaman kiinni sain,
ja uutta paperia,
uutta pehmoista hellää paperia käteni alle hain.

Jo kuudennen runon muistiin kirjata sain.

-harri

---

 

 

10.09.2006
Mitä teit sinä minulle

..…. kulta,
mitä teit sinä minulle.

En vielä kahta tuntia hereillä ollut,
ja jo seitsemän runoa,

…suuri osa niistä sinulle.

-se kummallinen

---

 

 

10.09.2006
Sanani kauniit yksin sinulle   (ääni ->)

Et tiedä,
et tiedä, sinä ystäväin,
mitä teit sinä minulle,
miten sanani kauniit kulkevat nyt yksin sinulle.

Millaisiin mietteisiin,
millaisiin ajatuksiin, mun mieleni lentää,

ja sylini, kaipaukseni, aatokseni,
vain sinun eteesi entää.

-harri

---
 

 

 

10.09.2006
Olen vasta tavannut    (ääni ->)

Joku pian sanoo, että minä olen rakastunut.

Eei ei, ei vielä…
olen vasta tavannut,
sieluun uuteen kurkistanut,
hetken kanssaan keskustellut … ja tanssinut.

En ole vielä rakastunut.

Se tulee tavallaan ja ajallaan jos annetaan,
jos se onni ihmiselle suodaan.

Se kuin jostain suuresta rakkauden varastosta
kilisevin kelloin ja kolisevin kärrein syliin tuodaan.

Nyt vain tapaamisen onnea katsellaan,
ja ilon maljasta uutuuden huumaa juodaan.

-sydämen lepo

---

 

 

09.09.2006
Mik' on tää mies

Mik' on tää elämä,
mik' on tää maa,

mik' on tää maisema mi katoaa taivaitten taa.

Mik' on tää sana,
mikä on tää runo,

joka taivaista satoi kuin raikas vuoripuro.

Mik' on tää mies, joka sanoja sai,
piirsi ne talteen, ei omiaan lain.

Kirjoitti…, kirjoitti itkien…,
kirjoitti itkien vain,

raskaan elämänsä kautta
sanoja rakkaita omakseen sai.

-harri

---

 

 

08.09.2006
Yks' silmän katse   (ääni ->)

Sinun kuvasi minut ja varhain herätti,
muistelemaan mennyttä iltaa,

sanojasi kauniita, suutasi nauravaa,
silmiemme rakentamaa unelmien siltaa.

Kuinka vastasit sanoihini opastaviin,
jotka odottamaan käskivät tulevaa,
pian yllättäen edessäni seisovaa.

Sitten näin sinut, muotosi niin kauniin,
sinua katselin ja ihailin,
…jotain turhista toiveista ajattelin.

Vain yksi silmän katse kaukainen,
yksi pään nyökkäys hellän tervehdyksen,
hymy varovainen, lämpöinen…

…olit edessäin minua silmiin nauraen.

Silmäsi lukivat mun silmiäin,
huulesi nauroivat mun huuliain,
kuuntelit helliä sanojain,

halasimme kädet kaulakkain,
halusit olla minun, minun omani, vain.

Kuinka kauaksi matkasivat aattehet,
kuinka puheemme tulevissa kulki,

sydän lämmitti yksinäisen sydämen,
sylit kaipaavat toisiinsa sulki.

-harri

---

 

 

10.07.2006
Aamuisia kysymyksiä

Miksi nähtävä on mun itsessäin kaikki,
koettava kirjoitusteni tosi.

Nähtävä, miten herkässä kaikki olla voi,
miten hetkessä kaikki muuttua voi.

Ilman mitään kummempaa,
ei mitään ennakkotapahtumaa,
häntäluussani kivun tunsin,
kirouksen huuliltani kuulin.

Mistä ihmeestä, minä mietin,
kuin linnunkakka taivaalta,
kuin osuma tarkka,
häntäluun pää arka.

Minä mietin kaikki tekoni tarkkaan,
missä olisin kolauttanut,
mikä uusi teko aiheuttanut.

En keksi mitään,
ei ole tapahtunut mitään vaivan aiheuttajaa.

Ei siis jää taaskaan muuta kuin elämän yllätyksellisyys.

Joku, joka haluaa taas jotain näyttää,
minua poloista jonkin näyttämiseen käyttää.

Haluaako osoittaa jotain sanoja uusia,
jotain vaikk' viisautta antaa,
kun sormellaan kosketti mun selkärankaa.

Vai merkkikö vain,
asian vahvistus,
jonka kuvasin kirjoituksissain.

Elämä hetkessä muuttua vois,
kaikki on otettu hetkessä pois.

Äiti sen sairaalassa tuntea sai tavalla raskaammalla.
Oi, jospa minä saisin tään näytteen vain kuin aavistamalla,
todeksi uskomalla.

Ei aina tarvitse sattua jotain ikävää,
onnettomuus liikenteessä,
liukastuminen tai horjahdus,
toisen vaikka pahana pitäminen.

Jotain voi tulla myös itsestään,
mitään tapahtumatta,
kompastumatta,
yön aikana, ja aamulla kauhea herääminen.

Niin kuin äidillä,
tuli vain vaiva jostain,
ja nesteet molemmista päistä poistui.

Tai minulla kun autoon istuin,
yllättävän kivun ensi kerran tunsin,
kauniitten lomapäivieni päälle hiipi pilvi mustin.

Näitäkö sanoja taas taivaalta etsitään,
näitä elämän arvaamattomuuden todistuksia,
kuin sanojan vakuutuksia.

Elä, ystäväin!  itsekin,
niin kauan kuin eloa ja terveyttä annetaan,
yhdessä hetkessä se pois otetaan.

Et tiennyt,
et arvannut,
et odottanut,
ei edes mitään tapahtunut.

Ja kaikki ihana edestäsi lähti,
sinut hetkeksi, tai ehkä ajaksi, ihan yksin jätti.

---

Olen tullut näkemään

Olen tullut näkemään,
vaikkei tätä ehkä kukaan uskokaan,
että sanojen vuoksi minulle jotain yllättävää annetaan.
Kun sen kirjoitan, ongelma pois otetaan.

Otetaan joskus heti, ja vain säikähdyksellä pääsin.
Mitä ihmettä se oli, mikä päälleni yltyi,
- ja paljon sanoja syntyi.

Sitten meni menojaan,
paperilla kirjattuna tunteet ja vaivat.

Hikipisaroista, itkuista,
syvistä mietteistä ja paruista,
voimansa ja sisältönsä saivat.

Sitten kuin ois myrsky ylitseni käynyt, tuli jälleen tyyn,
huokaisten kiitollisena palannut terveen elämän syleilyyn.

Joskus on kestänyt pitempään,
lyöty miestä kuin olan takaa,
ihan riutuna vuoteessaan makaa.

Itketty, mietitty, kivuissa pyöritty,
järkikin melkein menetetty,

...ja siitä kaikesta kirjoitettu.

Nähty sen syöverin reunat,
hetken matkaa jo pudottu,
alas pohjalle kurkittu,
ei onneksi pohjaan asti nähty,
ei tietä perille asti käyty.

Aavistelin vain tuon kaiken,
tuon näkökyvyn kait jostain lahjaksi sain.

Noista syövereistä,
noista montuista on minulla muistoja vain,
me ovat tallessa kirjoituksissain.

Onhan ilokin mukanaan vienyt,
hellin tuntein ja hyrskyin elänyt.

Kirjoituksensa niistäkin jälkeen jää,
sekoaa onnestakin tään pienen pojan ymmärtämätön pää.

---

Nyt katson tätä vaivaan, joka hetkeksi on laantunut.
Tämän kirjoitukseni tähdenkö vain
jonka nyt aamun ensi ajatuksena mökillä muistiin kirjata sain.

Vai, vieläkö enemmän kirjoittaa täytyy,
lomani pilata,
ihanat suunnitelmani yli silata,

elämää taas kerran vihata,
toivoa ja anoa,
ett' tää vaiva olis vain väliaikaista.

Oi, armahda, onhan kesä, ja elämä niin kaunista.

-harri

---

 

 

04.09.2006
Olet ollut niin hyvä, elämä

Katson elämän suunnitelmaa,
katson menneitä hetkiä,

luen muistoista menneitä elämäni retkiä.

Miten olenkaan ilossa iloinnut,
miten surussa pyöriskellyt,

miten olenkaan saanut niin paljon,
ja kaiken kauniin taas pois antanut.

Miksei pysy mikään,
miksei kanna mua tavalliset päivät,
joiss' ei ois matkassa murheen häivät.

-Tavallisetkin päivät murhetta tuo,
…etkö muista,
etkö muista miten niissä kärsit,
ja miten olit onnellinen, kun et enää niitä juo.

-Onhan tässä ilotkin, ne tahtoi sieltä puuttua,
liian usein sait menneitten päiviisi suuttua.

Niin…, minä muistan,
minä muistan kyllä ja aattelen,
kun mieleni menneisiin päiviin saattelen:

Hyvä olet ollut sinä elämä,
olet vapauttanut,
olet kasvattanut,
olet onnea antanut,

olet myös koetellut kovin,
vaan kaikessa myös käsilläsi hellästi kantanut,

viisautta elämän antanut,
pientä kulkijaasi rakastanut.

-harri

---

 

 

01.09.2006
Jos olis elinaikaa vain tämä päivä

Mitä tekisi, jos minulla olisi elinaikaa yksi päivä,
kysyttiin televisiossa aamulla.

Niin, mitä tekisin…

Minä kirjoittaisin vielä yhden runon,
elämäni runon.

Siihen kaiken kauniin viel' kaunistaisin,
siihen elämäni kaikkineen puristaisin,
siinä kiitoksen jakaisin menneitteni teiltä,
pyytäisin ehkä viel' anteeksi kaikilta heiltä,
joita elämäni on loukannut,
joita matkani on kaltoin kohdellut,
joille en ole oikein osannut olla
kun en ollut paikalla,
vietin onneni hetkiä rakkauden kuutamolla.

Tarkkaisin viel' ihmiselämää uudella tavalla,
sen tarkoitusta kaikkineen,
mistä tulin ja minne kohta, tään päivän jälkeen, meen.

Siitä tulisi elämäni runo,
huokaukseni kun päiväni päättyy,
kun lähtöni hetki lähestyy,

pohdiskelisin millaista on huomenna,
kun en enää ole täällä.

Istunko vaikk' tuolla pilven päällä,
vai tässä ihan lähellä, näkymättömänä ympärillä.

Oisko pelkoa… en tiedä,
oisko jännitystä… olisi, olisi,
olisihan se elämän hetki kokematon,
ajatuksenakin jo ihan suunnaton…

mikä minusta oikein tulee,
millainen on muotoni,
mitkä ovat sitten ajatukseni,

entä tietoni, viisauteni,
kai sillekin nyt jotain tapahtuu.

Onko hyötyä tällä, mitä täällä hankin,
vai alanko alusta jotain muuta,
saanko lie sielläkin maistella rakkaan
suloista ruususensuuta.

Onko lempeä siellä,
onko rakkautta polttavaa,
onko eroja, menetystä niin raastavaa.

Tään kaiken viimeiseen runooni laittaisin,
sen kauniista pöydälle taittaisin,
onnea kaikille toivottaisin, 
olisin varmaan elämäni onnellisin.

Oishan tää matka nyt loppuun käyty,
jäis laskut ja vaivat,
jäis tulevien mietteet ja huolet,
pelkokin, jos vaikka yhtäkkiä kuolet…

jäis ikäväkin, joka nyt rintaani raastaa,
sekin jäisi ma luulen,
jos tänään illalla kuolen.

-harri

---

 

 

31.08.2006   klo 06.00
Inspiraation juuri   (ääni ->)

Minä muistan sinua nyt aamulla varhain,
minun esikuvani, minun Onervain… L.Onervain,
kuin runoilija parhain.

Kuinka kauniisti kirjoitit aikanasi,
millaisen elämän elit,
elämää kaunista raastavaa sisälläsi taistelit.

Minä tunnen sinun tuskasi tänään,
kun olen ja elän nyt yksinään.

Sinä sekosit päiväisi päässä,
jotenkin…jokin sinun sisällä,
olit jossain hoidossa.

Sata tuhatta runoa sinun kaapeistasi löytyi
- sata tuhatta! …kerrotaan.

Ei mahdollista se lie, ajatellaan.

Vaan katseeni itseeni käännän,
kun kymmenen, kaks'kymmentä runoa
jo minäkin päivässä väännän.

Onko merkit jo pahat,
ovatko runoilijantiemme samat,

pianko minullakin jokin "häkki heilahtaa",
tää runoilijan ranka jonnekin
tunteineen ja sanoineen sidotaan.

Minä ymmärrän, minä uskon,
se mahdollista on,
kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa…

sanoilla itseä purkaa
ja jotain sisällään yhä enemmän vain virvoittaa,
koko maailman pian sanoihin hukuttaa,

on se mahdollista.

Tämäkin jo mun viides tänään,
ja kello vasta aamukuus,
…alkaa runoilijan päivä uus,
kuin huokausten turhamaisuus.

Ihminenkö,
rakas kauas etäälle otettu,
sekö se on inspiraation juuri,
kun suru matkassa ylen aikaa niin suuri.

-harri

---


 
 

27.08.2006
Hän on sanoissa sun rinnallas

Hän on sanoissa sun rinnallas,
kirjoita kaikki muistoon,
miten matkasitte yksissä käsissä lampien puistoon.

Miten elitte onnenne hetket niin kauniit,
miten lemmitte,
miten rakastitte,
mitä kaikkea mukavaa harrastitte.

Kirjoita kaikki, kirjoita,
hän siinä rinnallasi viel' muistojen polkuja käy,
hetken käy,
…sitten häntä ei enää näy.

Tää vaihe on sun vaiheesi vain,
kirjoita kauneus,
elon tuska,
jonka, tämänkin, suureksi lahjaksi sait.

Sisälläsi tätä jo hait,
et vain huomannut.

Sinä kaipasit,
et eroa tietenkään,
vaan kasvua, uutta elämää.

Sitä mikä silmissäsi on aina siintänyt,
minkä olet muistiin itsellesi jo kauan sitten piirtänyt,
elät sitä nyt.

Oletko onnellinen, …yllättynyt?

- En tiedä…, olen kai,
vaan tää suru,
tää ikävä,
tää menneen kaipaus,
rakkaan…

- Niin, sinun tiesi, poikani, sinun tiesi,
se jatkuu nyt, oletko yllättynyt?

Sitähän olet aina anonut,
monesti itkien pyytänyt, …se on tässä nyt,
otatko sen?

- Otan, otan…vaan tää suru, tää painostava muistojen tie…

- Se juuri, se juuri, sinut onneen vie.
Se juuri, tämä surun raskaan synkeä muuri,
se on sinun sanojesi juuri.

-harri

---


 

 

26.08.2006
Aamuinen kiivaus

Mun kiivauteni väsyttää minut,
minä pelkään, jos vaikka painaa mun selkää.

Olen kuin taistelussa,
kuin kiivaudessa näyttää:

Minä olen, minä tulen,
minä näyn, minä elän!

Jos olenkin kärsimään joutunut sen tähden,
kun en ole mitään,
ei julkista arvoa ei asemaa,
ei kaapua arvokasta päälle pantavaa,

olenhan vain pieni tällainen,
herkkä, hellä ja lämpöinen,
mies oppimaton, hiljainen.

En hyväksytty seuraan rikkaiden,
en viisaiden, kouluja käyneiden.

Siin' eteenkö nousee tää kastien jako,
joka paperilla seisoo, se paperilla on,
ken elämällä seisoo, se elämän on.

Vaan kiivaus, kiivaus, mun sisälläin,
piiskaa mua eteenpäin kuin näyttämään:

Minä olen, minä olen! Minä elän!

Ja sanat jotka sisälläni vellovat,
jotka minua kaikki tullessaan syövät,
ruoskivat ja lyövät,

ovat minun osani vain,
jonka jostain lahjaksi sain.

Siinä on minun arvoni maallinen,
arvo yltävi taivainen… niin luulen,

ei omissa käsissä yksikään sanani,
ei tekoni maallinen,
ei silmäni katse, ei kosketus hellä,
ei kirous, ei perkele,
ei nyrkki hellä.

Papereitta kuljen tieni tään maan,
kaivan kuin raoista rakkautta,
rakennan armahdusta niin pienille kuin suurille,
ilon kukkuloille ja surujen muurille.

Siinä on minun virkani vain,
sanat, jotka jostain muualta yksinäisin hetkin sain.

Olen paikallani, olen ominani,
olen yksin mun Luojani kanssa,

joka rakensi, valmisti, synnytti aikanaan,
lähetti sanojaan maailmaan kantamaan.

Vaan kantaja…, niin…,
kantaja ei helpolla pääse,
astia särjettävä, puhdistettava,
turhasta kaikesta putsattava,

jotta välittyisi vain se hyvä tahto,
se rakkaus,
se kiivaus pahaa vastaan,
se julmuus julmuutta vastaan,
se ilo tuskaa vastaan,
tuska turhaa iloa vastaan.

Siinä on minun tieni, se nähkää kaikki,
uskokaa, arvostakaan jos ymmärtää taidatte,
minä, raukka, kärsin vain,
te elämästä nautitte, haaveksitte ain.

Haaveksinhan minäkin,
haaveilen naisesta rinnallani,
haaveilen sanoista viel' osuvammista, taitavammista,
syvemmistä, rautaisimmista,
hellemmistä ain' hellemmistä,
sisällä vaikuttavista, parantavista,
elon onnea jakavista.

Siinä on minun paikkani, kuka sen näkee ja ymmärtää,

anteeksi tämä kiivaus aamuinen,
mies väsynyt, 
…tänäänkin sydän yksinäinen niin yksin jää.

-pieni hellä ja lämpöinen

---

 

 

20.08.2006
Eletty on ennenkin

Tämä hetki vapauttaa minut vanhaan,
avaa monta salpaa,
jotka toisen tähden sulkea täytyi,
kuin kätkeä mennyt,
joka nyt vapaudessani taas löytyi.

On eletty ennenkin,
ovat tunteeni kuohuneet,
yli äyräitten hetkin vyöryneet.

Nyt palaan menneitten teille,
katson, miss' silloin kuljettiin,
millaisia opetuksia siellä syliin ja kirjoihin suljettiin.

Kuka lie kestää minun elämäni,
seikkailuni tällä kasvuni tiellä,
vaikka... enhän minä enää ole siellä.

Olen nyt tässä,
pian taas jonkun sylissä värisemässä.

Vaan nähtävä on toisen viisaasti,
ymmärrettävä elämää ihan aidosti,
nähtävä tämä auttamisen tie,
mitä se vaatii, mitä se maksaa, 
ja mihin se ihan oikeasti vie.

Nyt vuotakoot myös vanhat virrat,
ei elo koskettamatta,
sanoja synnyttämättä, ollut silloinkaan,
ei ole ollut sitä milloinkaan.

Nyt sotkeutuu kaikkeen uusi ja vanha,
löytyy muistoja, sanoja, kirjoituksia, kaikkialta.

Voi, mistä aika,
mistä viisaus, kaikki yhteen pukea ja sovittaa,
ihmiselämä taltuttaa,
sanat viisaudessa toisen rinnalle kasvattaa,
tavoite niin ihana, ja raskas, saavuttaa.

-harri

---

 

 

16.08.2006
Taistelua Elämää vastaan

Minä taistelin vastaan,
minä kapinoin, että elämä ei tahtoaan täyttäisi,

että se näyttäisi: minä viel' vaikuttaa voin,
toista viesteilläni ankarilla sanoilla rusikoin.

Minä taistelin kuin elämää vastaan,
että vain minä olen toiselle ainoastaan,
se oikea mies, joka kuka ties,
on kaikki toiveensa täyttävä supermies.

Elämä jo kellojaan kilkutti,
varo jo poika, varo,
katso ketä vastaan sinä taistelet,
säätämystä vastaan rimpuilet.

Luulet ett' ero ihmisen tekoa on,
että toinen vain huvikseen lähti,

kun edessään hällä kimmelsi
jo toinen ohjaava tähti.

Sinne loistamaan sen Voima laittoi,
repimään irti sen mikä jo päättyvä oli,
mikä aikansa päässä oli.

Sinä rimpuilet nyt kuin tutkainta vastaan,
oman himosi ja halusi mukaan maailmaa syytät,
muutosta pyydät mi mahdoton kirjoissa ja kansissa on,
totuus ihmiselle niin toivoton,
vaikk' Elämä, niin viisas ja hyvä on.

-pyristelijä

---

 
 

 

12.8.2006
Aamuinen ajatusten vyöry

Mitä hyötyä on tästä maailmasta,
jos puuttuu elämisen taito.

Ellei osaa olla,
tai rinnalta puuttuu ihminen aito.

Mitä hyötyä on elämästä,
vaikka ois rikkautta yllin kyllin jos sydän on tyhjä,
jos elämän tavoite puuttuu,
jos ei ymmärrä miten ja miksi kaikki muuttuu,
tai jos jotain puuttuu.

Miten voi ymmärtää elämää ihminen,
joka ei ole elämää elänyt,
ellei ole kasvanut maailman päällä,
omalla sisällään,
jos ollut on vain ominaan,
vaikka kuinka paljon ois viisautta päällä maan.

Jos vaikk' ois hankkinut ihminen kaiken tiedon ja taidon,
eikä omaisi itsellään elämän sydäntä sykkivää,
ei syliä rakastavaa,
ei silmiä armahtavaa,
miten sellainen ihminen ois ihminen ihmiselle,
toiselle vajavaiselle,
pienelle pololle jollainen itsekin kuitenkin on,
välillä kaikesta niin onneton.

Mitä hyötyä on olla ihminen, ellei ihminen kasva.
Jos vain on paikallaan, eikä saanut ole yhtään lasta.
Silloin elämä on kasvattavaa vasta.

Siks' on se asia tärkeä,
vaikka moni sitäkin koulua ilman jää,
jokin muu elämässä tärkeää.

Elämän rikkaus, surujen summa,
ja viel' tuskakin tumma,

…siinä on ohje lyhkäinen,
nämä ihmisestä tekee ihmisen,
murtaa mielen,
antaa kauniin kielen,
opettaa näkemään elämää,
auttaa armahtamaan,
valmistaa rakastamaan.

Mitä hyötyä on elämästä jos tuo kaikki rikkaus puuttuu,
tuo elämän rikkaus mi yllä on.

Ei raha, ei tavara, ole oikeata rikkautta maan,
vaan elämä, sen tie ja koulu, ovat rikkautta maan.

Sillä rikkaudella ihmisen rinnalla kulje,
armahtavin silmin ja kuulevin korvin hänet syliisi sulje.

Ei tärkeintä ole omata tietoa ja taitoa,
tärkeintä on ymmärtää elämää, ja ihmistä aitoa.

Siin' on sinun määräsi pää,
elämäsi tie, sen kasvu ja kaikki,
ja rakkaus syvä tuon kaiken päällä on kuin armahtava meikki.

-

Minä tiesin, että sinä teet minusta sen mikä minusta tulee,
vaan en tiennyt sitä, että se kuoleman kautta nousee.

Että se vielä senkin tarvitsisi,
jotta kasvaisin enemmän ihmiseksi aidoksi.

Vaan ei ollut kuolleena Hänkään kuin kolme päivää,
sitten uutena elohon nousi,
purtensa uuteen elämään sousi.

Olisiko minullakin,
olisiko esikuva tuo ikuinen, minullekin sopien.

Kuolinhan minäkin ja siinä kuollessain kasvoin,
muutuin kuin uudeksi sanoissain,
muutuin uudeksi muodossain,

sain viel' suuremmat hellemmät kädet,
sain silmiini katseen niin kirkkaan,
tunsin tuskan niin syvän ja sisäisen,
sain uuden suuremman sydämen.

Kuolinko minä kanssasi,
kun rimpuilit elämäsi tietä.

Et nähnyt, et ymmärtänyt itseäsi,
olit hetken kaikesta niin eri mieltä,
katsoit jo uutta tietä.

Ei uusi tie onnea tuo,
ei vanha sinua vielä kasvattanut oo.

Katso rinnallasi kasvavaa,
silmiään viel' hetken sameita, syliään armahtavaa.

Siinä, siinä, ois kasvua kerrakseen,
ja elämää oikeaa,
joka syvälle sydämeen ylettyy,
aitoa elämää kumpuaa.

-

Minä taistelin näillä sanoillani kuin ihmisen puolesta ihmistä vastaan,
kuin elämän puolesta elämää vastaan.

Minä taistelin sanoillani saaduilla,
kuin taivaasta, tai jostain, avukseni annetuilla.

Niissä oltava on voima tää tilanne murtaa,
polttaa pois se mikä päälle on alasimeksi laskettu,
mielen haluksi asetettu.

Ellei sanani saadut sitä tee,
minun mieleni jo epäilee,
vaikka sisin tietääkin jossain kaukana sisälläin,
näissä voima on, ei oma tahto itsekkäin.

-

Minä rukoilin illalla Jumalaa,
pitkästä aikaa,
…en yleensä sitä tee.

Elän vain ja huokailen,
uskon tahtoni kuulleen.

Vaan nyt minä oikein rukoilin,
käteni ristin ja anoin…:

Oi, anna tää avain, mi murtaa tään tilanteen pois,
että onni palaisi ja elämä taas ihanaa ois.

Vaan minä tiedän,
et kaukana minusta ollut näinä raskaina päivinäni,
et itkuani etäältä katsonut,

öitä valvoessani vierelläin kellit,
siinä missä toista viel' hetki sitten niin onnessani hellin.

Minä rukoilin sinua: Oi, armahda!
Anna se minkä annat,
vaan rakas rinnalle palauta.

Siihen lie nukahdin ristivin sormin, silmin kyynelin.

Kai luotin, vai luotinko lain,
rukouksen hartaan kun matkalle sain.

Kai uskoin kuin aina ennenkin,
ett' anova saa,
käsi suurempi pientä ihmistä armahtaa,

ja aamu, mi kohta jo kajastaa,
asiat kauniit mun elämääni palauttaa.

-

Minä aamulla tään rukouksen paperille piirsin,
jonkin vanhan laskukirjekuoren taakse kirjoitin
…ja syvästi itkin,
…ja toivoin: Oi kuulitko sen, kuulitko Sinä sen ….

ei aika oo vielä valmis tästä,
mun rakkaasta elämästä.

-kärsivä

---

 

 

11.08.2006
Taas lensi mun sylistäin

Taas lensi yks' valkea kyyhky mun sylistäin,
minä sulkansa suttuiset suorin.

Katselin silmiin ja rakastin,
lähtöhetkellään terve ja nuori.

Sisäisen punoin minä paikalleen,
ulkoisen ohjasin uuteen,

tanssitin, laulatin, kuljetin,
kasvatin kauneuteen.

Siin' kasvoi ja vahvistui sylissäin,
yks' elämän herkkä ja hento.

Rinnallain lensi aikansa,
päättyi yhteinen ihana lento.

Hän lentää nyt muualla,
näki korkealta taivaita ja maita paljon.

Kasvoi halu ja hinku käydä katsomaan,
elo uus, miss' vielä on varjo.

-opettaja

---

 

 

10.08.2006
Voiko muuttaa kuin kohtaloaan

Mikä määrätty on, se tapahtuu,
ei vastaus olla voi mikään muu.

Vaan mistä tietää ihminen,
mikä kulloinkin sen tie,
minne mutkien kaikkien kautta lopulla vie.

Jos näyttää se joltain,
jos luullaan jo muuta,
voi ratkaisu kuitenkin olla ihan muuta.

Ei ihminen arvaa mikä milloinkin on tien pää tai suunta,
hän katselee vain ja ihmettelee.

Luulee, ett' veisi se tuonne,
tai sitten tuonne, jos toimin näin.
Arvelu saattaa mennä ihan väärin päin.

Siks' jätä kohtalon huomaan mikä kohtalon on,
voit vaikuttaa vain sen, mikä kohtalon on.

Jos luulit sä päätöstä muuttavas',
et muuttaa voi siitä rahtuakaan,

Vaan kuitenkin, mistä tiesit sä lopullas',
missä oli sun tulevas'.

-harri

---

 

 

 

08.08.2006
Sinä muistelet

Sinä etsit tulevaisuudelta jotain muuta,
haluat katsoa mitä se tarjoaa.

Haluat olla yksin,
et ymmärrä, miten se onnea varjoaa,

kuinka kulkee siel' kanssasi tuhannet muistot,
kaikki ihanat yhteiset tuoksuvat puistot.

Kuinka nousee mieleesi yhteiset yöt,
yhteiset katseet ja naurut,
kaikki matkat
ja mieleen piirtyneet unohtumattomat lammet
ja metsäpolkujen taulut.

Kaikki hetket kun toistamme katseltiin,
silmin iloisin ja kirkkain,
onnensekaisina ihan vatsanpohjasta naurettiin.

Kuinka muistuu mieleesi iltaiset keskustelut yhteisellä vuoteella,
viisastelut jossain luonnon helmassa,
kun järvien pinnat yhteisissä uinneissa kimmelsi,
koko maailma vain meitä kahta palveli.

Kuinka muistuu sieluusi jokainen askel,
jokainen tanssi, jonka sinulle opettaa sain,
kun yllättäen sinut ensi kertaa tanssimaan hain.

Kaikki muistuu mieleesi yksinäisinä iltoinasi
ja ajattelet,
miss' mahtaa nyt kulkea mun kaunis ja rakas,
tulisikohan hän vielä takas.
ei kukaan maailmassa voi olla minulle enää niin rakas.

-yksinäinen

---
 

 

 

05.06.2006 (mökillä wc-pytyllä)
Ihmeellinen aika

Aikaa on,
ja aikaa ei ole.

Aika, outo käsite, mittaamaton suurre.

Kun katson eteenpäin, aikaa on mittaamattomasti,
kun katson taaksepäin, sen hyvinkin mitata voin.

Jos katson eteenpäin sitä aikaa, minkä jo olen elänyt, päätäni huimaa…
kuinka pitkälle se riittäisikään,
millainen onkaan maailma silloin.

Kun katson taaksepäin niin pitkälle kuin muistini kantaa,
millaista olikaan elämä silloin.

Miten onkaan kaikki muuttunut,
miten paljon kaikkea onkaan nyt, mitä silloin puuttunut.

Vaan matka minkä itsessäni mittaan, on yks' rahtunen vain,
ajast'aikaan on matkattu ain.

Tänäänkin on aikaa,
eilisestä,
viime viikosta,
joulusta…

Kapusin tähän,
aikaa oli paljon,
ja aikaa oli vähän.

Huomenna,
ensi viikolla,
kesää…
päiviin sen lopulla on taas aikaa,
ajan outoa taikaa.

Aika vie mennessään ajatuksia, tekoja, ihmisiä.
Aika edessä on täynnä lupauksia, uusia ajatuksia, salaisuuksia.

Aikako kaiken sisältää,
ei teot, ei tekemiset itsessään,

sillä, ellei ole aikaa, ei ole tekojakaan,
ei elämää, ei kuolemaakaan.

Aika kaiken sisältää,
ihmiset, minutkin, kaikkineen.

Ajatuksineen, touhuineen,
alkuineen ja loppuineen.

Oi, sinä ihmeellinen aika,
kuka sinua ymmärtää,
kuka sinut osaa selittää, sinä…

arvaamaton,
viisas,
elämän salaisuus,
onnen suloinen mahdollisuus,

ihmiselämän ja maailman kokonaisuus.

-harri

--- 

 

 

16.06.2006 Aamukahvilla
Tuoreet sanat

Sanat lirisevät aina hetkeen missä elää saan,
niillä on voimansa siinä.

Koskettaa, olla lämpimät,
sydämeen kohti käydä.

Katselin aamulla sanojani entisiä,
tieni matkalla syntyneitä.

Koskettavia silloin,
riipaisevia,
ikävän hetkistä kertovia,
ilonkin huokaavia.

Vaan, miten ne eivät eläneet,
miten eivät tänään koskettaneet.

Miten en niissä kiihkoa nähnyt,
miksi ei tunne välittynyt.

Eikö niissä olekaan enää voimaa, jonka kirjoittamisen hetkellä näin,
minkä silloin tunsin sisälläin.

Onko voima poissa,
onko tarkoitus, lohdutus, kadoksissa?

Sanat hetkeen kuuluvat, hetkeen oikeaan.
Sinulla hetkesi niille oli, silloin ne elivät.

Elämä on muuttunut, sanojen voima itsellesi kadonnut.
Eivät lämmitä sinua enää, eivät lohduta,
eivät silitä päätäsi,
eivät kanna päivääsi.

Sellaisia ovat sanat aina,
osuvat vain osuessaan,
kantavat vain kannettavaa,
kulkevat rinnalla kaipaavan,
etsivät kohdettaan.

Siksi muista, ei sana ole huono, ellei se toiselle tänään sovi,
ehkä hänellä edessään ihan toisenlainen ovi.

Ei sana ole väärä, ellei se lämmitä,
toisen ei juuri nyt olekaan kylmä.

Sana aikanaan kaiken tavoittaa,
etsii kulkijan matkallaan.

Kulkee rinnalla sen hetken,
kun raahustaa raskaan retken.

Tai nauraa sun sanaisi kanssa samoin kuin nauroit itse aikanas,
iloisen vaiheen matkallas.

Nyt katselit sanojasi vanhoja,
tielläsi ennen syntyneitä.

Ei niistä ole voima poissa, ei kauneus, ei hellyys.
Kuljet nyt vain uutta tietä, jossa toisenlainen hyvyys.

Samoin on sun kuulijasi kanssa.
Hän muualla kulkee omissaan, 
sanasi kohtaa, tai ajattelee vain omiaan.

Ei vika ole sanan mikä ohitse luisui, vaan elämän hetken, joka muualla käi.
Ajatuksensa sinne jäi.

Mutta sana mi tänään syntyy, on kaunis tänään.
Se syntyi, se kasvoi elämään.

Se on voimassaan juuri nyt,
lämpimänä,
tuoreena,
juuri syntyneenä - nuorena.

Siksi, kulje mukanasi vain tuoreet sanat,
ne lämmittävät,
löytävät sydämet hellät,
silmät kirkkaat, korvat kuulevat,
kädet lämpimät.

Oi sanat, nouskaa mun aamuuni kesäiseen,
antakaa purojen virrata.

Antakaa se ihana lirinä korvaini kuulla,
antakaa kauneus lausua ne karkealla suulla.

Olkaa elävät tänään ja tässä,
kauniissa kesässä,
kuin uuden elämän keväässä.

Ja nyt… ne tuoreet sanat tähän aamuun:

Katso, aurinko paistaa.
Se on niin hyvä ja tärkeä.

Vaan se on kuin ihmisen elämässä,
liika hyvyys onkin pahasta.

Ensin tuntuu hetken niin hyvältä ,
sitten sitä ei enää rakasta.

Polttaa, polttaa, kärventää,
synnyttää vaik' kuolettavaa syöpää.

Sama on vaikutus pahalla,
ihmistä hetken raastavalla.

Miten se sattuukaan tullessaan,
vaan mitä tekee jatkuessaan.

Puristaa,
jalostaa,
avaa silmät.

Kasvattaa tajuamaan elämää,
raapii pois turhat ininät.

Antaa kiitollisuuden suuremman vaivainsa jälkeen,
elämä muuttui hyväksi, paremmaksi, jälleen.

Näin on elämässä aina:
Hyvä on hyvää alussa, sitten se vääräksi vääntyy.
Paha on pahaa alussa, sitten se hyväksi kääntyy.

Ihminen toivoo yhtä ja toista.
Toivoo hyvää, ei toivo pahaa.

Saa hyvää, on onnellinen hetken.
Saa pahaa, kärsii hetken.

Muuttuu,
kasvaa,
taas kukoistaa.

Pahakin oli hyvää,
teit vain ensin kasvattavaa matkaa.

-harri

--- 

 

 

14.06.2006 iltakylvyssä
Tottakai minä mietin

Totta kai minä mietin, miksi en saa olla isä pienilleni, vaikka olenkin isä.
Isoilleni olen isä kuitenkin.

Nyt mietin, kun tässä kylvyssä kehoani liotan ja itseäni rentoutan, miksi on näin.

Miksi "maailman parhaasta isistä" ei isiä tullut kuin ajaksi.
Miksi lapsiaan rakastava isä ei lapsiaan saanut pitää.

Elämä on niin oikukasta, vaan tarkoituksensa kaikella.

Nyt mietin: Ehkä maailmassa on jotain viel' suurempaa, kuin olla isä.
Olla läsnä lastensa kasvussa ja kehityksessä. Panostaa yksin siihen kaikessa.

Ehkä maailmassa on jotain vielä suurempaa.

Onko lie suurempaa, kirjoittaa lohdun ja elämän sanoja elämän tien kulkijoille.
Kulkea rinnalla kärsiväin, elossa kasvavain, vanhenevain.

Onko suurempaa jakaa kauniita sanoja kulkijoille, 
elämässä tietään taisteleville, 
iloitseville ja nauraville, 
sureville ja itkeville. 
Onko se lie suurempaa, kuin olla isä lapsille.

Näköjään, sillä muutenhan olisin saanut lapseni pitää ja tämän kirjoitukseni unohtaa. 
Tämänkin nyt tässä. 
Sillä ellei olisi toista pois otettu, ei toista tässä edessä nyt olisi.

-pohtija

---

  

 
12.06.2006  aamumyslin äärellä
Kesä, sinä tulit

Tuli kesä kuin yllättäen,
vaikka sitä jo niin kaipailimme.

Pieniä oireita nähneet olemme, vaan tänään…
tänään se on tässä,
mieliämme ja kehoamme lämmittämässä.

Oi kesä, mikä voima sinussa onkaan,
tehdä eläväksi kaikki:

Synnyttää kukat,
avata puut,
muuttaa iloon ja nauruun suut.

Äänet kaikki kesäiset,
järvien ja jokien veet lämpöiset.

Voin nukkua nurmella aurinkosi alla,
kauniita tuoksuvia paikkoja kaikkialla.

Oi kesä, sinä tulit sittenkin,
vaikka tiesimmekin että sinä kyllä tulet.

Vaan, mikä sinua viivytti,
oliko jossain lie enemmän töitä,
avata päättyneen talven kiristäviä vöitä.

Me olimme täällä jo niin valmiina,
ja katso,
yhdessä päivässä me syliisi lensimme,
kasvomme poltimme,
uimaan ensimme.

Sinä tulit,
sinä olet nyt tässä,
kanssamme taas elämää uutta elämässä.

-harri

---

 

 

08.06.2006  työmatkalla kävellessä
Oletko unohtanut

Aamuinen sade,
mikä ihana tuoksu,
elämän raikas juoksu.

Kuinka tärkeä onkaan sade,
kuinka heleä sen jälkeinen aurinko.

Kuinka tärkeä lintujen laulu,
maailma yks' kaunis taulu.

Vaan ihmisen sisin, se tärkein on.

Ellei sinne yllä sateen raikkaus,
ellei herätä sitä lintuin laulu,
ellei lämmitä armainen aurinko,
ellei ole se kuin hempeä taulu.

Niin, etkö elä, oi ihminen,
etkö kuule sydämesi huokausta,
etkö tunne sisimpäsi kaipausta,
etkö kyyneleisten silmiesi haikausta.

Oletko unohtanut,
miten elämä on kuitenkin kaunis,
miten paljon sinulle antanut,
miten sinua kaikessa viisaasti kantanut.

Miten olet saanut viettää rikasta aikaa,
elää elämäsi ihmeellistä,
kuin salattua taikaa.

Miten olet kulkenut elämäsi matkan,
nähnyt, kasvanut, iloinnut kaikesta,

kohdannut, eronnut, surrut…

on tämä elämä ollut raikasta!

-harri

---

 

 

06.06.2006 (aamukahvipöydässä)
Iloako vain maailmaan

Iloko suurempi on kuin vakavuus.

Iloako olla täytyy,
vakavuudessako mieli vain räytyy.

Ei ilo aina onnea tuo,
ei kanna se kauemmas.

Sen hetken vain on hauskaa,
sitten palaat takaisin sun omaan maailmaas.

Ei ilo sinua kasvattanut,
antoi vain onnen hetken,
iloisten silmien, kauniiden sanojen,
naurun pyrskähdyksien retken.

Vaan vakavuus,
siinä elämä punnitaan,
siinä päivät lasketaan,
siinä asiat vaikeat ratkotaan,
siinä vastoinkäymiset voitetaan.

Siinä on kasvu ihmisen,
perusta kaiken kehityksen.

Vaan naura,
pidä iloa silloin, kun ilo keskelläsi on,
älä silloin ole onneton.

Sen jälkeen vasta taas omiisi palaa,
elämäsi tietä,
sen kasvua kaikkineen, nöyrästi halaa,

sillä silloin, vakavassa hetkessäsi, on kaiken turva,
kasvun ja kehityksen todellinen hurma.

Et ilossa kasvanut suuresti,
pienen lepohetken vain elämäsi hetkistä sait,

mutta voimasi,
sen millä kannat arkesi,
selvität tiesi ja tuskasi,
elosi koetukset ja kauniit ruskasi,

se kasvoi hetkissäsi totisissa,
yksinäisissä hiljaisissa huokauksissa,
joista todellisen itsesi hait.

-harri

---

 

 

06.06.2006 (aamukahvipöydässä)
Ei maailma ole mi silmiin näkyy

Ei maailma ole mi silmiin näkyy,
ei siinä ole kaikki.

Katsos, viel' suurempi osa ei näy,
siell' elää jo menneet Heikki ja Maikki.

Katsellaan kauneutta,
katsellaan aikoja maailman,
ihmetellään kulkua hyvän ja pahan.

Ei selittää taida yksikään,
miksi valta niin suuri on rahan ja tavaran.

Vähempikin riittäisi ajatellaan,
vaatimattomammin toimeen tullaan.

Vaan kun ei näy kaikki,
mikä ratkaisis tään ongelman,
hurjan menon ja kasvun maailman.

Onhan tarkoitus kaikella,
kehityksellä, ihmisen kasvulla.

Aikanaan kaikki selviää, matkaa tietään ihminen.
Kiihtyy, kiihtyy, tää kehitys vain,
osa mitä parhain on tulevain.

Älä siis huolestu ihminen,
jos silmäsi näkee, vaan ei nää.

Et arvata voi osaasi ollenkaan,
missä on sun määräsi pää.

Ei kaikki oo tässä miss' seisot, mitä katsot,
turvaisa on jatko miss' elät, minne tietäsi matkot.

-harri

---

 

 

28.05.2006
Silmät kyynelissä

Nyt vuoteellani kirjoitan, on sunnuntai-aamu. Olen yksin. Silmäni vieläkin itkusta kosteat, unestani äkisti heränneet.

Kohtasin unteni teillä entisen rakkaani. Hän oli palannut jostain matkaltaan. Juttelimme kaikenlaista, jotain menneistäkin. Hän oli muuttunut, vaan tunsin hänet kyllä. Hänen kehonsa oli karvoittunut. Kaunista mustaa karvaa myös selän puolella. Sen kauniin ja hoikan selän…

Minä jotain tyhjää lastenvaunua työntelin, en tiedä miksi. Siitä olivat matkustajat jo lähteneet.

Sitten yhtäkkiä, seuraavassa kuvassa, hän kääntyi minuun päin. En enää tuntenutkaan hänen kasvojaan. Ne olivat muuttuneet. Näin edessäni vanhentuneen naisen. Tiesin että se oli hän, vaan tutut piirteet olivat poissa. Ne piirteet, ne kauniit kasvot, joita vielä hetki sitten niin ihailin ja rakastin.

Katsoin häntä hetken ihmeissäni. Astuin lähemmäksi, otin hänet syliini…ja itkin. Kerroin hänelle suruni syyn: "Minne sinä olet kadonnut, ihana ystäväni. Kuinka oletkaan muuttunut."

Siihen unestani heräsin. Silmäni edelleen kyynelissä.

Oliko uneni kauhea, sitä nyt herättyäni mietin, vaiko elämää vain.
Kun entisen rakkaani jossain kaukana tulevaisuudessa kohdata sain.

Onko elämä katala, kun minulle viel' rakkaan muodon kadotti,
vai olinko vain itsekäs, kun elämä tulevaistaan valotti.

Me muutumme kaikki, ei sitä voi estää,
vaan jos tapaamme välillä, silloin sen kai voi jotenkin kestää.

Ei ihminen ole iäinen, ei muotonsa varsinkaan.
Sielunsa jatkaa, ulkoinen olemus karsitaan.

-aamuitkusilmäinen, 
hätääntynyt vaan onnellinen

---

 

 

16.05.2006
Katselen elämää silmin suurin 

Katselen elämää ain silmin suurin,
en ymmärrä sitä.

En aina tiedä, onko se ystävä, vaiko vihollinen.

Kuinka paljon ihania asioita se onkaan antanut.
Kuinka monia ihanuuksia kuin kesken pois ottanut.

En ymmärrä sinua, elämä.

Miksi niin paljon puet,
kun jo taas uudessa hetkessä sen pois riisut.

Vaan kuitenkin…,
annoithan elämän elettäväksi,
annoit ystävän rinnalle rakkaan - montakin.

Annoit lapset riemukkaat,
työt, tekemiset, arvokkaat.

Oi, olet antanut niin paljon,
ja vielä tänäänkin annat.

Älä tänään ota mitään pois siitä hyvyydestä,
jota olen kauttasi saanut.

Anna minun tänään nauttia siitä, mitä minulla tänään on:

en ole onneton.
en ole turvaton, 
minulla kuitenkin niin ihana elämä on.

-harri

---

 

 

Aamukahvipöydässä 22.05.2006
Ihminen ihmiselle

Ihminen kohtaa ihmisen tiellä,
hän huomaa, ei ole yksin siellä,
elämäntietänsä kulkemassa,
ankeaa arkeaan matkaamassa.

Ilokin yhdessä onni suurempi on,
tänään hymyilee rinnallas toinen,
jos vielä eilen olitkin onneton.

Ei elon tie yksinäinen onnea tuo,
ei turvaa, kauneutta,
päivään ihanuutta, suo.

Kohdata matkalla ihminen,
nähdä toinen,
tehdä hänestä onnellinen.

Siinä kuin elämän tehtävä suuri,
ihmisen ainoa tarkoituksen juuri.

Ilman ihmistä rakasta, rinnalla kulkijaa,
on taival yksinäinen,
vailla hellään syliin sulkijaa,

ajatus harmainen,
tehtävä, teko kaikkineen, kuin tyhjänpäiväinen.

Arvosta siis ihmistä matkalla,
olkoon hän lähellä tai kaukana.

Ihminen ilon ihmiselle tuo,
antaa elämään merkityksen.

Kantaa aamusta alkaen,
saattaa sua rinnalla kun olet hiljainen,
lausuu kiittävän sanan viimeisen.

-matkamies harri

---

 

 

01.05.2006
Sanaton runoilija

Onhan minulla sanoja, vaikka sanoin ettei sanoja ole.
Koko elämä on sanoja täynnä, elettyjä sanoja,
kauniita sanoja, hyvältä tuntuvia sanoja.

Sanat ovat vielä käsissä, kehossa, silmissä, huulissa,
kaikkialla minussa.

Ne elävät ja kasvavat.
Ne ovat vielä sanojen hiusjuuria,
pieniä alkuja vain.

Voi kuinka kauniita alkuja ne ovatkaan.
Kasvakaa, oi kasvakaa, kaikki kauniitten sanojen juuret.

Kasvakaa ja kasvattakaa se kaunis kukka, se pensas, se puu,
oksat ihanat jotka tuuhettuu.

Kasvakaa ja loistakaa ympärillenne iloa ja kauneutta.
Kaikkea sitä, mitä ihmiset tarvitsevat,
mikä heitä arjessa kantaisi,
mikä sydämen lepoa antaisi.

Siin' on sanattoman runoilijan sanat - kasvamassa vasta.

Sisällään pieninä puroina ulos pyrkimässä,
kevään ja kesän alkua sytyttämässä.

Rakas, kiitos ihanista juurista.

-runoilijan tuoksu

---

 

 

08.05.2006
Kadonneet sanat

Ei sanat kulje,
ei sanojen kauneus, ei viisaus, taito,
minua syliinsä sulje.

Sanat ovat hiljaa.

Mitä teen kun ei mieli sanoille elä,
vai lepäävätkö vain.
Turhaan niitä aamulla paperille hain.

Sanat ovat hiljaa.

On kevät, luonto kaikkea tulvillaan.
Luulisi niissä sanoja olevan.

Vaan viipyvät jossain, kasvavat vain.
Minä kasvan nyt aatoksissain.

Siis, odotan,
etsin tulevia aikoja.
Katselen päiviä,
teen pian juhannustaikoja.

Jos sanat taas heräävät,
jostain pursuavat mieleni uumeniin.
Silloin sanoihin palaan,
niitä herkin sormin ja kyynelsilmin hellästi halaan.

-sanansa kadottanut

---

 
 
 

04.05.2006
Elämän arvostukset

Työtä mietin, sen arvostusta tarkkaa.
Mistä maksetaan,
mitä kunnioitetaan,
mikä tuo lompsaan rahaa,
montako vanhaa markkaa.

Miten monesta kuin mitättömästä voi saada suuria summia.
Miten toisesta, tosi tärkeästä,
ei saa kovinkaan kummia.

Vaikka arvostus työhön ois kuinka hyvä,
kuinka tarpeellinen, hellivä, hoitava,
on siinä monesti palkkakuoppa syvä,
...ja tekijä niin taitava.

Vaan miksi kuitenkin tekijänsä kaikella,
lähes palkattomalla,
arvostamattomalla,
tarttumattomalla, vaikealla.

Ei rahan tähden töitä tehdä, vaikka se hyväksi onkin.
Ei uran, ei aseman tähden,
ei oman kunnian tähden,
vaan sisäisen halun, jonkin muun palon,
jota ei voi sammuttaa,
ei sanoilla selittää.

Palonsa kullakin, kaikilla,
kenellä rahaan,
kenellä tavaraan,
kenellä asemaan,
kenellä valtaan

Kenellä apuun ja palveluun,
kenellä hoivaan ja suojeluun.

"Elämä on kaunis ja hyvä elää sille,
jolla on aikaa ja tilaa unelmille,
ja sielun vapaus", kirjoittaa Eino Leino.

Tässä lie ydin kaikkeen..
…aikaa ja tilaa unelmille,
…ja sielun vapaus.

Jos nuo ihmiseltä puuttuvat,
puuttuu kuin kaikki.

Ei elämän sisältöä saa mistään,
jos sielun vapaus puuttuu.

Siks' tartu tehtävään tosissaan,
ole rinnalla ihmisen, kulkijan.

Auta häntä matkallaan,
kuinka kaunista on, kun kohtaa syliinsä sulkijan.

-elämän etsijän tuoksu

---

 

 

28.04.2006
Sinkkuvauhtia

Sinkku on menevä, sinkku on vapaa.
Hän tekee mitä haluaa,
yksin tai yhdessä yönsä makaa.

Vaan mikä on vapauden takana.
Mikä kaikkea liikuttaa.

Miksi kiiruhtaa, mikä juoksuttaa, 
mikä elämää vauhdittaa.

Kaipaus uuteen ihmiseen,
pelko olla yksin.

Tahto löytää toinen,
kulkea turvaisasti käsityksin.

Siinä on sinkun vauhdin voima.
Etsiä, löytää, jostain toinen,
ihminen niin suurenmoinen,

joka antaisi levon sisälleen,
toisi turvan vierelleen.

Kantaisi päivissä raskaissa.
Sais yhdessä iloita
 illoissa, öissä, ja aamuissa armaissa.

-runoilijan tuoksu

---

 

 

24.04.2006
Elämä on iloa…ja murhett

Katselin, kuuntelin Heli Laaksosta.
Ihana ja iloinen ihminen.

Ja sanat Turun murttell nii hauskoi
ett tunttu, ettei niil voi murheelist sanaa sanoakka.

Iloa vaan ja hyvää mieltä.

Niin minäkin haluaisin,
vain iloa lirittää ja itseäni sanoillani virkistää.
Lukijankin mieltä keventää.

Vaan kun elämä ei aina kulje niin.
Ei ain ol hauskka,
ei ain ol suu hymys kellä,
vaik niitki hetkii o yle palj.

Vaan jos taakseni katson ihan rehellisesti ja suoraan,
niin onhan iloa paljon ollut,
todella paljon.

Jos nyt tänään on vähän kuormaa,
niin mitä sitä suurentelemaan.

Iloa kait tässäkin hetkessä enemmän on kuin surua.

Ihminen vain on sellainen,
ett yks murhhe vie murheelliseks,
vaik kui ois iloa ympärill.

Ihmine vaa o sellane…
elämän hetken eläjä,
siinä paikassaan iloitseva tai kärsijä.

-runoilijan tuoksu

---

 

 

17.04.2006
Elämän järjestys

Minä kysyn sinulta elämä, mihin haluat että kehoani käytän tässä elämässä.
Miten voisin olla osa tätä kokonaisuutta, tätä markkinataloutta.
Miten voisin viedä eteenpäin ihmiskunnan aatetta: kaikkea kehittää ain edelleen, ain edelleen.
Millä täyttäisin paikkani olla se, ja olla viel' onnellinen.

Sinä et vastaa. Olet ihan hiljaa. Aivan kuin vain kuuntelisit minua, mutta et puhuisi mitään.

Oletko jättänyt minut omineni leijumaan tähän kuin välitilaan, tarpeellisuuden ja tarpeettomuuden välitilaan.

 

"Voi sinua, mitä sinä huokaat… "tarpeellisuuden ja tarpeettomuuden välitilaan". Mistä olet sellaista saanut päähäsi. Kuka sinulle on mennyt sanomaan, että olisit jossain sellaisessa tilassa, ja että vielä leijuisit.

Etkö näe paikkaasi. Kasvavaa paikkaasi. Etkö näet ihmisiä ympärilläsi, jotka sinua kaipaavat, jotka vierelläsi viihtyvät. Kanssasi elämässä eteenpäin siirtyvät.

Vertaat vain itseäsi muihin, muuhun elämän menoon. Siitä se kyllä poikkeaa, mutta ethän sinä ole minnekään kadonnut. Etkä leiju missään olemattomassa tilassa.

Sinä olet vain valmistumassa uuteen. Kuin opiskelija, kuin kuka tahansa muu, joka odottaa että aika täyttyisi, että uusi aika eteen kääntyisi.

Siis kasvamassa, valmistumassa, uuden edessä odottamassa. Uusiin tehtäviin otettavissa.

Ei opiskelija missään leiju. Hän määrätietoisesti rakentaa tulevaansa, taistelee että tie eteenpäin aukeaisi.

Samoin kuka tahansa muu, joka uutta valmistelee. Ei hänkään missään tarpeettomuudessa ole, jos vaikka hiljaisuudessa asiaansa kypsyttelee. Tulee aikanaan esiin kun asia on valmis.

Samoin sinullakin. Opiskelu, uuden kypsyttely, eteenpäin katsominen ja valmistuminen. Ja kun aika on täysi, kun työ tehty, kun kasvu on valmis, on edessä uus', uusi tie ja uusi tulevaisuus.

 

Elämän hiljaisuus, kasvu ja kukoistus.
Siin' järjestys kaikelle aina.

Siinä synty, kasvun kehitys,
eteenpäin menon pyrkimys,
saavutus, matkan vaiva.

-runoilijan tuoksu

---

 

 

11.04.2006

Kuin yhteenveto,
kuin kiitos menneestä ihanasta vuodesta,
elämän turvasta,
rinnallani kulkemisesta.

-

Onnea ymmärtävän rinnalla

Rakas, sinä elät rinnallani, vaikka minulla myrskyää,
vaikka muutokset ylitseni vyöryvät,
olen pelokas,
välillä mieli raskas, pää höyryää.

Sinä katsot minua hellin silmin, sanot sanan taitavan,
rullaat niskastani hiussuortuvan.

Sinä ymmärrät, kannustat,
näet vain onnistumisen edessäin.
Olet urheasti vierelläin.

Suunnittelet kanssani tulevaa kesää,
elämme ain hetkin yhteistä pesää.

Haluat nauttia jokaisen elämän hetken,
tehdä kanssani luontoon, lammille, suloisen retken.

Sinulla oma elämäsi, sinä hoidat sen.
Minä tuellasi omaani taistelen.

Kuinka onnellinen olenkaan,
kun ymmärtävän kanssa kulkea saan.

Olet niin viisaasti osa minua.
Voi kuinka rakastankaan Sinua.

-sinun omasi, runoilijan tuoksu

---

 

 

05.04.2006
Aamukahvin voimalla uuteen

Kuinka totta se onkaan, tulevaisuus rakennetaan tämän päivän teoilla ja päätöksillä.

Kyllä tulevaisuutta tulevaisuudessakin rakennetaan, vaan jokainen päätös ja teko tänään, muuttaa sitä tulevaa, jossa ne tulevan päätökset tehdään. Niiden pohjaa ja suuntaa.

Ilman tämän päivän päätöksiä ja tekoja eivät tule eteen ne tulevan uudet asiat.

Kunpa jotenkin aina muistaisi, miten tärkeä onkaan tämä nykyhetki. Tämä henkäys tänään, joka voi kaiken toisenlaiseksi muuttaa.

Tänään voi kaikki muuttua, ja jo huomenna on edessä ihan uusi tie, joka ilman tämän päivän päätöstä ei olisi koskaan alkanut ja eteen avautunut.

Siis, kuitenkin kaikkein tärkeimmäksi elämässä nousee juuri tämä elettävä hetki. Tämä kuin ohikiitävä ajatus ja päivä, kun kaikki mahdollisuudet tulevaisuudelle ovat käsillä tässä ja nyt. Nyt. Ja se asia, teko, ajatus, jonka seuraavaksi toteutat, voi olla yksi elämäsi tärkein ja suurin. Siitä voi käynnistyä vaikka kokonaan uusi elämä.

Ajattele, vain yksi ajatus päässäsi, yksi päätetty teko tehdä… ja kaikki voi olla toisin sen jälkeen. Voit olla vaikka huomisen voittaja… tai häviäjä, kuka sen tietää. Vaan muutos kuitenkin eteen tuli yhdestä päätöksestä - tänään tehdystä - ja teosta se päätös toteuttaa.

On tämä elämä ihmeellistä.
Yksi pieni päätös voi tehdä elämästäsi seikkailun,
jolla ei ole kuin mitään rajaa.

Jossa ilo ja onni sinua takaa ajaa,
sinut yhtäkkiä saavuttaa.

Ethän vain itse ole esteenä tulevaisuudellesi.

-harri

---

 
 

 

04.04.2006
Väsymätön ajatus

Ajatukset ihmistä pyörittää,
elämässä muualla hyörittää.

Vaikka ois hän läsnä jossain,
voi silti olla kaukana katseessaan.

Vaikka kuuntelis sanoja toisen,
vain omat sanat matkassaan.

Ajatukset,
tulevan kuvat,
menneitten kiemurat,
olevan velvollisuudet ja teot,
ne kaikki on ihmisen leipää,
joka hetkistä kulutusta,
ajatusten ahkeruutta.

Oi ajatus, oi ajatus,
mistä sinä voimasi saat.
Vaikka en tahtoisi, sinä rataasi matkaat.

Toimit koko ajan, kuljet ja vertaat.
Pohdit suunnittelet,
muistelet, jotain seuraat.

Kuin loppumaton on sun menosi huima.

Kuinka monta ajatusta ehditkään päivässä käydä.
Kuinka monta asiaa puntaroida, päättää.
Kuinka monta asiaa tekemättä jättää.

Nukutko lie yölläkään, kun minä silmäni ummistan
ja kaikesta hetkellisen levon saan.
Sinä et taida väsyä ollenkaan.

Jatkatko matkaasi tähtien taa.
Ajatushan kaiken voi saavuttaa.

Jatkatko tietäsi viel' tuonenkin taa,
missä iankaikkisuuden ajaton maa.

-harri

---

 

 

03.04.2006
Voi tätä elämän murrosta

Kun aamulla herään, ne katsovat minua silmiin ja kuiskaavat hiljaisesti korviin:
"Kirjoita minut, kirjoita minut…
etkö ehdi enää meihin."

Voi, minulla on niin kiire mennä.
Pikaisesti kahvit ja sitten taas matkaan.

Te katsotte minua anoen,
silmin hellin, kuin muistellen menneitä päiviä:
"Kirjoita meidät…".

No, minä yritän…, vaan on jo vähän kiire.

"Edes minut", huokaa yksi.

No hyvä on. Kirjoitan sinut… nopsaan.
Mutta, illalla hei. Illalla kirjoitan teidät muut,
minä lupaan… yritän… ehkä jaksan…
Tai päivällä jossain… jossain välissä.

Minä kiireisesti lähdin.
Te viimeiseen asti minua seurasitte.
Katseemme vielä oven raosta toisensa kohtasivat.
Te kotiin jäitte… minua ikävöimään.

No, onhan minulla vihko matkassa,
jos jokin väli päivällä jäisi,
jokin odotus jossain pysäkillä,
tai matkalla ratikassa,
tai vaikka kävellessä,
ehkä vessassa kiireesti.
Missä vain.

En minä teitä unohda, rakkaat ystäväni.
Silmäni teitä katsovat,
mieleni teissä liikkuu.

Kuulen kyllä kaiken, kiireenkin keskellä.
Pysähdynkin vuoksenne.

Vaan puhukaa nyt vähän kovemmin,
voi olla että hiljainen kuiskauksenne ei enää kuulu.
Nyt on jo vähän kiire…

-harri

---

 

 

02.04.2006
Uuden alun väsynyt mieli

Voi kuinka uuden alun ajatukset mielen valtaavat.
Eivät anna ajatella kuin mitään muuta.

Uni hetkellisen levon antaa,
se mielelle unohduksen kantaa.

Vaan jo herätessä kaikki keskeneräiset,
kaikki kysymykset,
kaikki pelot ja epävarmuudet,
päälle syöksevät.

Aivan kuin olisivat siinä vuoteen vierellä väijyneet,
milloin se ajatusten pyörittäjä silmänsä avaa.
Silloin mieli jo taas kaikissa keskeneräisissä ravaa.

On tämä raskasta,
on tämä kuluttavaa.

Vaikka rakkaan viereltä aamulla herää,
toivoisi hellää hetkeä,

niin aivot jo kaiken veren kerää,
ei suloista lemmen retkeä.

Miten ajatukset, miten stressi,
miten elämän epävarmuus,
miten kaikki avoimet kysymykset,
tietämättömyys,

miten ne kaikki niin elämää ohjaa,
syö onnelta ja ilolta pohjaa.

Ei anna elämästä nauttia, ei lemmestä nauraa,
silmät katseettomat kaukaiset, suu ei saa huolista rauhaa.

Tällaistako on ihmisellä elämän muutos,
vaihtaa elämästä toiseen,

taakse jää entisen surkeus,
edessä häivähdys suurenmoiseen.

-harri

---

 

 

01.04.2006
Päätöksenteon viisautta

Onko minun vielä tämäkin mietittävä,
kuin päätettävä lopullisesti, mitä tietä kulkea tahdon.

Valittavana on toinenkin tie,
se vaatimaton ja jo tuttu.

Ja se toinen, joka on vielä tuntematon,
vaan ihan eri juttu.

Kuin päätös vielä tehtävä,
jotta varma oisin siitä, mitä tietä kulkemaan lähden.
Ja minkä tähden.

Että kuin kirjoihin jossain merkittäisiin:
"Tämä valitsi nyt näin."
Ja sitten vasta kaikki alkaa kulkea oikein päin.

Siis, päätös ennen tekoja,
vaikk' päätös jo olikin.

Vaan se oli vasta kuin mielen päätös,
tahdon päätös.

"Maailman päätös", (kehon päätös toimia)
sen vanhasta tavasta eritä ja uuteen tarttua tosissaan,
se vielä tekemättä on,
vaikka uutta jo kurkittukin vakavissaan.

Nyt siis näen, mitä edessä olisi.
Nyt tiedän, mitä se uusi tie tullessaan tuo,
tämä alku joka jo edessäni näkyy,
jonka päällä jo kuin tukevasti seison.

Vaan kuitenkin,
onhan tässä vielä vanhakin alla vaihtoehtona kysymässä:
"minä vaiko tuo uusi, jonka jo nyt näet ja tunnet".

Nyt valitset vielä kerran kuin kahden tutun tien kesken,
kumpi on sinun,
kumpi on sinun valintasi,
kumpi on sinun omasi,
kumpi on sinun tiesi.

Sitten vasta se käyntiin lähtee
sen mukaan kumman valinnan teet.

Tyydytkö vanhaan vaatimattomaan,
sillä onhan sekin mahdollinen sellaisenaan.

Vaiko tämä uusi, ihan uusi tuttavuus,
jossa jo näit mielesi palon sitä tarkatessasi ja ihaillessasi,
eikä sen päätä edes näy.

Sen toisen näkyy - se vaatimaton.
Tämä toinen - on ihan toinen.

-harri

---

 

 

31.03.2006
Taistelua elämän muutoksessa

Matkalla ajattelin, kun itseäni uuteen elämään saattelin,
miten viime viikolla uusia ideoita uhkuin,
miten kaikki niin kauniilta näytti,
uudet unelmat,
uudet teot ja tavoitteet,
koko elämä kuin uusiksi.

Ja kaikkeen uskoin…,
eikun tekemään vaan!

Ja kuitenkin, kun tänä aamuna heräsin,
minun tuli kaikki taas uudelleen itselleni vakuuttaa.

Vahvistaa itseäni ja uskoani siitä,
että kaikki ne muutaman päivän takaiset utuiset tulevan kuvat,
ne punaposkihehkuiset suunnitelmat,
ne kaikki riemulliset löytämisen hetket,
ne kuin viisaat ja uskoa vakuuttavat sanat,
ovat edelleen totta.

Että se kaikki minkä jo silmieni edessä näin toteutuneena,
missä jo täyttä vauhtia olin menossa,
on edelleen totta.

Tänäänkin, kun kaikkeen pitää oikein tosissaan ryhtyä,
alkaa muuttaa sanoja, kuvia ja palluroita todelliseksi elämäksi.

Tehdä jotain sen eteen, että ne vallattomat ja ihanat suunnitelmat,
joihin jo niin sieluni syvyyksiä myöten upposin,
tulisivat toteen näytetyiksi,
todeksi saatetuiksi,
eletyiksi.

Itsellekin näytettävä,
että ne eivät olleet humpuukia,
vaan tulevan kuvaa mun edessäni olevasta.

Kuin salaista ennakkotietoa,
jota hetken mökkini hiljaisuudessa sain tarkata ja kurkkia.
Kuin elää jo todeksi sen, mikä edessä on.
Johon niin silloin uskoin.

Niin, miksi tänään, uutena aamuna,
viikon ensimmäisenä päivänä,
kun kelloja siirrettiin eteenpäin se tunti,
ja kaikki kuin vieraassa ajassa kulkee - tuntia ennen,

niin, miksi minun on taas vakuutettava itselleni:
Se on totta!
On se hyvä suunnitelma,
On se oikea tie.
On se hyvä ja elämään kantava.
Sinulle kaiken antava.
On se se hyvä tie!

Miksi en voi uskoa siihen koko aikaa.
Miksi taas uuden aamun alussa epäilen.

Miksi pelkään, että uskoni onkin turhaa.
Miksi silti epäilen, vaikka juuri eilen vielä niin uskoin,
kun sitä toiselle vierelläni kuvasin.
Miksi kuitenkin epäilen.

Vaan tällainenko lie ihmisen osa aina uuden alussa.
Uskoo, ja ei usko.
Luottaa, ja ei luota.
On toivoa ja menoa täynnä,
ja kun herää taas uuteen aamuun, on ihan toivoton.

Onko minun joka päivä taisteltava itseni uskoon,
epäuskon ja toivottomuuden läpi uuteen toivoon,
ja uskoa, että tämä on sittenkin ihan oikein, hyvä, ja totta.

Joka aamuko.
Ihan jokainenko aamu.

-harri

---

 

 

24.3.2006
(mökkireissun satoa)
Toisen käytös

Kuinka paljon voi toisen käytös ihmistä muuttaa,
kuinka paljon päivittäiseen elämään se antaa suuntaa.

Miten ihminen voikaan luottavaiseksi tulla,
jos toinen siihen aina aihetta antaa.

Vaan samoin myös turvattomuutta,
jos toinen jatkuvasti toista sellaisiin hetkiin kantaa.

Ihminen voi olla onnellinen,
elää turvassa kaiken keskellä.

Tai sitten voi elää pelossa,
elämän epävarmuudessa,
kuin pelottavassa metsässä.

Siis, kohtele ihmistä hyvin,
älä turhaan pelkoja lisää,
hän pien etsii kuin ylen aikaa isää.

Jos olet itse onneton,
toinen rinnallas' jo avuton,
muuttuu herkäksi itsekin,
peloiksi vaihtuu uskokin.

Vaan valinta ei lie ihmisen oma,
miten milloinkin elämässään toimii.

Luoko uskoa ja turvaa,
vai repiikö maahan, kaikki toisen teot kuin turhaa.

Siis, toisen kautta kasvaa toisen turva ja luottamus,
elon hetkien kauneus,

tai pelko, epäusko, epävarmuus,
ainainen levottomuus, kauheus.

-harri

---

 

 

18.03.2006

Rakas, onhan se myönnettävä, taisteltava on mun vielä,
itseäni ja ajatuksiani vastaan.
Itsekö lie itselleni se suurin vastus aina. Tänäänkin lauantaina.

Vaan, kirjoittanut olen asiasta paljon.
Vahvistusta, viisautta,
ymmärtämätöntä ymmärrystä.
Jostain kuin kaukaa tullutta oivallusta ja opetusta.

Kirjoittanut paljon, ja kaikki vain kannustaa.
Kuten tämäkin tässä alla, joka uuteen elämään ohjaa tarttumaan...



Oi elämä, sinä yllätyksekäs

Minä niin epäilin kaikkea.
En uskonut sinun mahdollisuuksiisi onnea tuoda,
että saisin vielä iloissani mettä juoda.

Vaan en tuntenut sinua, sinun voimaasi lain,
kun yhtäkkiä sinun kauttasi vastauksen sain.

Sinä ohjasit oudosti,
puit vastauksesi kauniisti,
veit hetkeni viisaasti,
kuljit rinnalla tyynesti.

Näytit, siinä on sinun paikkasi,
siinä on sinun työsi, tehtäväsi.
Siinä on sinun apusi armas,
jos vaikka matka tänne oli vähän karvas.

-Et itse osannut asiaasi ratkoa,
et löytänyt tietä eteesi,
olit jo hukkua kyynelveteesi.

Vaan, katsohan,
et itse tätä löytänyt ois,
ellen minä, elämä, auttanut ois.

Olit jo valmis kuin heittämään kaiken pois,
usko ja toivokin jo piankin mennyt ois.

Katsohan, elämän yllättävä voima,
sen aika, sen tapa toimia,
sen taito kutoa kuin kauniita loimia.

Miten kaiken se eteen tuo,
ihmiset, elämän asiat,
ratkaisut vaikeat.

Miten kaikki ne kuin yllättäen edessäsi on.
Ja juuri sitä ennen niin surit,
olit sydämesi pohjasta onneton.

Vaan kun elämä voimansa näytti,
täytti kuin lupauksensa paremmasta,
tahtonsa hyvän eteen nosti,
murheille ilolla kosti,

niin, nyt on edessäsi iloinen tie,
kuka ikinä voi aavistaa, minne se sinua taas vie.

-harri

---

 

 

17.03.2006

Vapaus  -  mieli levossa.

-


Oletko vapaa, ihminen

Oletko vapaa, ihminen,
onko mielesi levossa.

Jos vaikka missä kulkisit,
ilot, surut, syliisi sulkisit,

jos mielesi on siinä vapaa,
jos tyyni, rauhallinen,
jos levossa, onnellinen,

silloin olet vapaa.

Jos mielesi järkkyy, ei lepoa anna,
on levoton, ilosta, onnesta,
murheesta tai pelosta,

silloin on huoli sijaan tullut,
mielelle vankila rakentunut,

vapaus mennyt.

-harri

---

 

 

16.03.2006
Unelman tie

Jos odotan jotain asiaa, mistä tiedän että se tulee. Mistä tiedän, että toteutuu elämässäni sellaisena kuin kuvittelen tai mielessäni toteutuneena näen.

Mistä tiedän, onko näky oikea, vaiko vain kuvitelma, oman mielikuvitukseni ja toiveitteni tuote.

Mistä tiedän luottaa siihen mitä jostain ymmärrän. Vain ymmärrän, ymmärtämättä miten ja miksi niin ymmärrän.

Onhan ihmisellä toiveita ja unelmia. Vaan eikö juuri niiden kautta tule myös se toteutuminen. Ilman unelmaa, ilman toteutumisen toivetta, ei ole toteutumaakaan. Silloinhan ihminen on vain kuin paikallaan, hiljaa mitään ajattelematta, mihinkään sen enempää pyrkimättä.

Kun unelma, jokin halu johonkin, mielen täyttää, silloin se jo myös näyttää tien, miten unelmaan edetään. Miten toive toteutetaan. Miten hullukin tavoite saavutetaan.

Vaan eipä se näytäkään sitä, miten pitkä se tie on. Miten kaukana on unelman näkyviin tulo - jos sitä nyt yleensä on ollenkaan. Onneksi niin monesti on. Eikä se näytä sitäkään, mitä kaikkia vastuksia sen tien kulkemisessa on. Mitä kaikkea on opittava, mitä kaikkea kasvettava. Miten paljon sen puolesta on pelättävä. Mistä kaikesta ehkä luovuttava. Miten sen puolesta on kuin kuoltava ja maailmasta kadottava.

Ei se näytä sen tien tuomioitakaan,
ei vähäistä huomiotakaan,
kun toiset vain ohi kulkevat
ja unelmaintoiselta silmät ja korvat sulkevat.

Yksin saa näkijä tietänsä käydä.
Uskoa jos uskoo.
Toivoa jos toivoa on.
Nähdä kuva edessään, jos sattuu sellainen hetki ja päivä.

Voi niitä sumuisia ja sateisia, huonostinäkyviä päiviä,
kun kaikki edestä katoaa,
kuva silmistä ja mielestä häviää.
Usko ja toivo ajatuksista.
Ilo ja riemu elämästä.

Kun murhe ja epätoivo ihmisen täyttää.
Näyttää: olet hullu kun tuollaiseen uskot.
Miksi ikinä tiellesi lähdit, senkin ajattelematon ja hyväuskoinen hölmö.
Mikä minun päähäni tämän mielettömän ajatuksen laski.
Uskoinkin sen vielä.

Voi minua onnetonta. Voi minua tyhmää.
Voi minun älyäni.
Mikä sen niin sumensi, että minut tähän hullutukseen yksin jätti.

Niin, tuota tietä ei unelma kerro.
Ei näky ihana mi eessä siintelee.
Mikä toivoa antaa päivästä paremmasta,
sydämen halusta ja sen toteutumisesta.
Sielun lennosta johonkin uuteen,
omaan ihanaan tulevaisuuteen.
Tai vaikka ihmiskunnan päivään uuteen.

Tässä siis keskenään taistelevat minun sisälläni tuo ihana unelma, tuo näky kirkas ja elävä, tuo ihana tulevaisuus unelmani parissa, ja elämän arki ja kova koulu, unelmani raskas tie, tämä taistelun välillä helvetillinen tie, kun unelman tähden minut matkalla kuin kaikesta riisutaan. Kun sisintäni niin poltetaan, ruumistani niin kuritetaan, että en kuin selväpäiseltä enää näytä.

Yksinäiset taistelujen hetket, itkuiset illat ja yöt, päivien raskaat työt, onnensa etsijää raastavat, sanovat: "Hullu, miksi lähdit. Olisit pysynyt omissasi, siinä missä olit ja osasit. Miksi lähdit vieraille vesille. Oma vikasi. Oma tyhmyytesi".

Niin, en kiellä tuotakaan syytöstä. Oma valinta. Vai oliko kuitenkaan.

Kuinka kirkkaana kaiken edessäni lähtiessä näin.
Miten kauniina se kimmelsi.
Millaisen kuvan siitä sain.
Miten lähtemättömästi se mieleeni piirtyi.
Miten se arkeeni niin vakavasti siirtyi,
että tartuin kuin työhön konsanaan.
Uskossa aloin sitä kohti matkaamaan.
Ainoina eväinä vain se kuva ja siihen liittyvä toivo.

Usko on niin häilyvä kumppani, että sitä ei kannata mainita. Sen velipuoli, epäusko, on rinnalle ylen aikaa pyrkimässä. Vähän väliä jostain siihen putkahtaa kuin puun takaa matkalaisen voimia syömään. Järkevillä ajatuksillaan väsynyttä maahan lyömään.

Vaan toivo, se on uskollinen. Se ei helpolla jätä, jos vaikka sekin kuin unta välillä tarvitsee. Silloin on poissa sekin, hetken päästä taas herätäkseen.

Älä nuku niin pitkään,
en kestä niitä toivottomia yksinäisiä hetkiä
ja epäuskon viisaita ajatusretkiä!

Vaan tuolla edessä, jo ennen taivaanrantaa, häämöttää se kuva, jonka matkalle lähteissä näin. Siellä se on. Tänään sen taas näen. On kirkas päivä. Ilo, usko ja toivo rinnallani käyvät, kun silmin kirkkain sitä kohti kuljen.

Se minua kuin kutsuvasti katsoo. Jotenkin haikein silmin matkaa raahustavaa seuraa ja sanoo hiljaisella, vaan niin lempeällä, jotenkin uskonpyytävällä äänellään:

"Tule.
Jaksa vielä hetki.
En ole kadonnut minnekään.
Täällä olen ollut koko ajan ja sinua odottanut.

Itse vain välillä katoat, tieltäsi sivuun kierähdät.
Omat kyyneleesi silmäsi sumentavat.
Oman uskosi vähäisyys,
oman toivosi hiljainen ääni,
oman kehosi riittämättömyys rasituksien keskellä.
Oma itsesi itsesi tiellä.

Vaan katso tänne. Tule taas tämä päivä.
Näetkö, huomaatko,
kuvani on kirkkaampi kuin silloin,
kun sen viimeksi näit.
Olen siis lähempänä.

Tule.
Ole vain rohkea.
Olen sinun unelmasi.
Olen sinun toivosi paremmasta.
Olen sinun uusi elämäsi.

Jaksa vielä hetki ja olen sinun kokonaan.
Juuri sellaisena kuin minut lähtöhetkellä näit.
Sellaisena kuin minut mieleesi piirsit.

Juuri sellaisena kuin olin silloin, kun tiellesi lähdit ja päätit:
"Tuo on minun.
Tuo on minun unelmani.
Tuossa on minun tahtoni tuleviin päiviin."

Olen se sama tänään, vaan kuten näet, jo paljon kirkkaampi ja selkeämpi.
Siis lähempänä.

Tule, minä odotan sinua.
Minäkin kaipaan sinua samoin kuin sinä kaipaat minua.
Enemmänkin, uskotko sen.

Tule, minä odotan sinua. 
Sidon kaikki haavasi ja voitelen raskautetun mielesi kun olet perillä.

Suljen sinut syliini ja sanon sinulle:
"Tulithan sinä viimein.
Odotin sinua koko ajan, enkä hetkeksikään katsettani sinusta pois siirtänyt.
Kannustin minkä osasin ja pystyin, vaan kuulit minua niin harvoin.
Olit niin matkastasi masentunut, että korvasi sulkeutuivat ja silmäsi sammuivat.

Vaan aina aamulla olit herkimmilläsi.
Silloin minut usein näit ja jaksoit taa lähteä päiväsi matkalle.
Aivan niin kuin tänäänkin,
tässä aamuhetkessä, aamun ensi ajatuksessa,
taistelujen illan ja unennäköyön jälkeen."

-harri

---

 

 

11.03.2006
Sanaton aamu

Aamun ensi ajatus:

Ei sanoja, ei tarinoita,
ei edes pienen pientä runoa.

Mikä sanat vei;
huoliko huomisesta,
ajatus tulevasta,
pelko elämästä.

Vaiko vain sanaton päivä,
kirjailijan hiljainen hetki.

Se hetki, joka tekee raskaan tästä tavasta elää.

Raskaan, kun ei ole sanoja -
ja kaikki pelot taas päälleni syöksee.

-harri

---

 

 

Aamun ensi ajatus kahvin tuoss' poristessa…

25.02.2006
Elämän tarkoitus

Elämän tarkoitus on matkata maailman halki.
Kulkea avaruuden halki ja kansakuntana kasvaa.

Onhan jokaisella tehtävä tavallaan ja matka ajallaan,
että kokonaisuus toimisi,
että kaikki eteenpäin kasvaisi,
että tulevaisuus eteen tulisi.

Sillä tulevaisuus on ihmisen tarkoitus.
Ei tämä päivä, ei tämä hetki, vaikka se tärkeä onkin.

Kaikki tähtää tulevaan,
edessä olevaan kasvuun ja uuteen maailmaan.

Tämä tila täällä, tämä näkyvä,
on kuitenkin vain häviävä.

Ei tämä ole tavoite,
tämä on vain matka jonne ihmisen kehitys häntä vie,
ja jonne on vielä pitkä tie.

Siinä matkalla kaikki kerätään,
tieto, taito, kokemus, ymmärrys,
se kaikki on kasvun edellytys.

Siksi on niin paljon työtä, touhua, kokemusta,
opiskelua ja harrastusta,
että tämä kasvu joskus sen määränsä saa,
ihminen tuloksensa saavuttaa,
jossa etsitty on viisaus kaikki,
koettu tunteet ja hetket omat,
ihanat ja kauniit,
koetukset suunnattoman kovat.

Ne kaikki kerää tietoa pankkiin,
miten elit, miten olit,
mitä tunsit, miten kuolit.

Siitä syntyy kokemusten elin,
joka kaiken inhimillisen tietää, tuntee, näkee ja osaa.

Siinä on sen kaiken tulos,
ihmisen tie täältä tuonne,
sen kasvu alusta loppuun.

Ja sitten on se syy,
miksi kaikki tämä vaiva, ja ympyrä täyttyy.
Alkaakseen uuden tavallaan,
omalla uudella ajallaan.

Ja kaikki tämä kertynyt tieto ja taito
on perustaa ja pohjaa sille,
mille tielle se elämä jatkaa,
kehittyneemmälle kauemmas,
yhä vain kauemmas suuntautuvalle,
uudella tavalla kasvavalle,
ei nälkää näkevälle,
ei koskaan kuolevalle.

Tällainen on matka tään ihmisen pienen,
maan, joka yhdessä matkaansa tekee.

Ei tarpeeton ole yksikään, ei turhaa tietä, ei paikkaa,
vaikka joskus näyttäisi, että elämä turhaa laukkaa.

Kaikki vie eteenpäin yhtä ja samaa,
tavoittelee sitä uutta ja parempaa tavan takaa.

Saavuttaa tavoitteensa aikanaan,
jossa jokainen, pienikin, oli matkalla paikallaan.

Siksi tarpeellista on jokainen hetki,
olla elossa ja elää,
olla tässä.
Olla kohdallaan elämässä.

Täyttää paikkansa, hoitaa työnsä,
nukkua rauhaisasti yönsä.

Syntyä, elää, kasvaa ja kuolla.
Jatkaa taivaltaan toisella puolla.

-harri

---

 

 

22.02.2006
Perusturvallisuuden kasvaminen

Olen kyllä sanonut, että "kasvaminen voi tapahtua vain vaikeuksien kautta". Siis syvä kasvaminen.

Mutta, kun mietin ja muistelen kaikkea yhteistä ihanaamme, en voi muuta kuin myöntää, kyllä onnessakin kasvaa. Siinä vahvistuu jonkinlainen perusturvallisuus ja myönteinen elämänasenne, jota ei koetuksissa niin huomaa.

Vaan kasvaako koetuksissa tuo perusturvallisuus vielä enemmän, kun huomaa paineista vapauduttuaan, että elämä kuitenkin kantoi, uuden paremman päivän antoi, vaikka siihen ei enää ois jaksanut uskoakaan.

Lisäähän se turvallisuuden tunnetta, vaikka se jo seuraavassa montussa horjuukin. Mutta, taas sen montun jälkeen, kun toteaa... minä sieltäkin nousin, luottamus ja perusturvallisuus yhä vain vahvistuu. Elämä kantoi, vaikka en taaskaan jaksanut uskoa.

-harri

---

 

 

21.02.2006   klo 03.00
Miksi sivulla on niin paljon rakkaudesta

Miksi tällä sivustolla on niin paljon rakkaudesta.
Sen voimasta,
sen tuntemisesta ja osoittamisesta.
Sen saamisesta.
Sen puutteen aikaansaamasta kärsimyksestä,
sen menetyksen ja menettämisen pelosta.
Sen parantavasta voimasta.

Siksi, koska rakkaus on ainoa asia, mitä ihminen todella tavoittelee.
Ellei hän sitä saa, hän korvaa sen jollain, joka tuo hänelle edes ripauksen sitä tunnetta, jota rakkaus parhaimmillaan voi antaa. Mutta, koska se on kuitenkin vain korvike, se ei ihmistä pitkään tyydytä. Eikä se myöskään ihmistä paranna, kuten oikea rakkaus tekee, vaan kaikki korvikkeet ovat vain pakoa siitä rakkaudettomuudesta jota koetaan.

Siksi sivulla on niin paljon rakkaudesta, että lukija saattaisi siihen jotenkin samaistua. Saada siitä kuin kuvaa tai karttaa, miten rakkaus voi käytännön elämässä ilmetä. Ellei sitä elämässä ilmene, sitä sitten torjutaan ja toisen rakkauden tunteet ja kuvaukset halvennetaan, tai niitä väheksytään.

Todellinen rakkauden omistaja tai sen vilpitön etsijä iloitsee sivuilla olevista rakkauden ilmauksista, sillä hän tuntee niissä myös itsensä. Hän myös tuntee sen voiman, mikä rakkauden kokemiseen sisältyy. Hän itsekin elää rakkauden kentässä, tai sitten hänellä on suunnaton halu siihen päästä. Hän siis omaa jo rakkauden voimaa, kohde ehkä vielä puuttuu.

Siksi rakkaudesta, sillä se on ainoa voima tässä maailmassa, joka saattaa parantaa ihmistä sisäisesti ja johtaa hänen oman persoonansa kehittymiseen ja kasvuun.

Rakkaudettomuudessa ei tapahdu ihmisen todellista kasvua, vaan pelko, elämän epävarmuus ja luottamattomuus ovat ainaisena seuralaisena. Ja pako todellisuudesta kaikenlaiseen valhe- ja korvausmaailmaan.

Siksi sivulla on paljon rakkaudesta, sillä se on myös se voima, joka koko tämän sivuston on synnyttänyt. Rakkauden tunteen kokeminen, sen voiman ilmeneminen päivittäisellä tasolla. Sen arkipäiväisyys kaiken elämän keskellä, vaikka kyseessä onkin voima, jota kukaan ihminen ei voi hallita eikä vallita.

Ainoa ongelma tämän rakkauden kanssa on se, että rakkaus-sana itsessään kärsii voimattomuuden leimasta. Se on kuin kulunut loppuun. Se sisältää ihmiskielessä jotain ihan muuta, kuin mitä se todellisuudessa on.

Siksi onkin tärkeätä vielä tässä lopuksi määritellä rakkaus-sana uudelleen, ja jättää rakkaus-sana siihen omaan kuin lokaansa, johon arkipäiväisyys on sen vetänyt.

Rakkaus oikeasti ymmärrettynä on suuren Jumalan ja iankaikkisuuden kantava voima. Sen alkulähde ja juuri. Sen liikkeellä pitävä voima. Näkymätön ja ihmisen ymmärtämätön suuri asia.

Se on siis voima joka vaikuttaa kaikkialla ja toteuttaa kaikkea kaiken aikaa.
Se synnyttää uutta, se luo suhteita ihmisen kesken.
Se kantaa elämässä ja arjessa.
Se pukee iloon ja onneen.
Se myös puhdistaa ja kurittaa, kasvattaa totuudessa.
Ylläpitää elämän tasapainoa.
Paljastaa hyvän ja pahan.
Tuo esiin pimeyden ja kirkkauden.
Antaa anteeksi ja armahtaa.
Ottaa syliinsä ja hellästi rutistaa kaikki nimeen, säätyyn, kansalaisuuteen, tilaan tai asemaan katsomatta. Pahoja tekoja arvioimatta.
Se antaa anteeksi.

Tällainen on rakkaus. Pikku raapaisu siitä.

Siis ei ollenkaan se rakkaus, joka taas tämän päivän lehtien lööpeissä esiin nousee. Se on jotain ihan muuta.

En tietenkään kiellä, etteikö lehtien, kirjojen ja elokuvien rakkaudessa, kahden ihmisen välisessä ihastuksessa ja himossa, olisi kuitenkin ripaus sitä rakkauden perusolemusta, josta kirjoitin. Onhan siinä hyppysellinen sen voiman tuoksua.

-harri

---

 

 

20.02.2006
Laaksojen koulu

Vaikka kuinka ois ihanaa vain hyvissä päivissä kulkea,
unohtaa ikävät asiat ja positiivisuudessa vaeltaa silmät ja kasvot kirkkaina,

niin ei lie ole oikein niitä laaksojen päiviäkään vähätellä,
niistä pois kuin kesken kadota,
hypätä kuin suolta kestävälle mättäälle, jos laaksojen koulu vielä kesken on.

Sen mittaamattoman tärkeät opetukset ovat synnyttäneet niin paljon hyvää ja arvokasta tässä elämässä.

Moni timantti on kirkkaaksi hiottu laaksojen pimeillä taipaleilla.

-harri

---

 

 

18.02.2006
Mikä on viisautta, mikä tyhmyyttä

Onko lie viisauden alku epäillä kaikkea, kyseenalaistaa se…

mikä todeksi väitetään,
mikä perustaksi kuvataan,
mikä oikeaksi sanotaan.

Onko tyhmyyttä vastustaa sitä...

minkä joku totena pitää,
minkä varaan toinen on elämänsä perustanut,
jonka päällä turvallisesti seisoo.

Onko viisautta jos vastustaa.
onko tyhmyyttä hyväksyä.

Missä on viisauden, missä tyhmyyden raja.
Missä on uuden viisauden ja ajattelun paja.

Ihmismielessä innokkaassa,
eteenpäin katsovassa,
uusia etsivässä.

Vaiko maailman yllä näkymättömässä,
ihmiseltä salassa.
-

Vaiko aamukahvikupposessa,
jonka ääreltä tämäkin nousi,
kun levännyt mieleni uuteen aamuun sousi.

-harri

---

 

 

14.02.2006
Ystävä rinnalla

Ystävä rinnalla onnea tuo.
Turvaa, sydämen lepoa, suo.

Ei ystävä ole kuka vaan,
kuka vierelläsi kulkea haluaa.

Ei ystävää matkalla mitata,
ei vierellä kulkemalla.

Vaan sydämen tunteen tuntemalla,
sen kanssasi jakamalla.

Ystävä jakaa sinun heikkoutesi.
Ystävä kantaa horjumisesi.
Ystävä nostaa esiin vahvuutesi.
Ystävä tuntee hyvyytesi, pahuutesi.

Ja silti hän siinä rinnalla kulkee.
Sinut hellin käsin syliinsä sulkee.

Rauhoittaa sinun värisevää mieltä.
Hillitsee sinun kirpeää kieltä.
Varottaa, jos sanasi nousee "sieltä"…
Ei aina ole kanssasi samaa mieltä.

Ystävä ei jätä, ei petä.
Yksinäisyydessäsi sinun olla antaa.
Pyytäessäsi sinua vaikeuksien yli kantaa.

Ilossakin vierelläsi kulkee.
Hyppelee rinnallasi kun elämä hymyilee.

Ei kadehdi, ei omallaan kerskaa.
Katsoo silmiin…
kyynelen vuodattaa kyynelistäsi,
ilon kyynelen ilostasi.

Kuuntelee sinua herkin korvin.
Ei opasta, ei ohjaa, ellet tahdo.

Antaa sinun elää omaa elämääsi.
Ei hoppuuta, kun kuljet erämaasi.

On sinua vastassa kun matkaltasi palaat.
Hän on siinä,
häntä iloisesti halaat.

Hyvää Ystävänpäivää kaikille ystäville.

-harri

 

Noniin, nyt sitä on taas herätty oikein...

---

 

 

14.02.2006
Aamuinen ajatus eteni
karkas, ja lukija parkas  ;-)

Rakkaani tunturissa hiihteli.
Kullan kuva mielessä kiilteli.

Ikävä sisintä viilteli.
Lämmin syli kotona siinteli.

Toinen ikävissään runoja piirteli.
Yksin sängyssään kieriskeli,
ja piereskeli.

No, oli tuokin ajatus!

Sitä puhtaaksi kirjoittaessaan ihmetteli.
Samalla iha vähä lauleskeli,
ja naureskeli,
kun bokserin puntista vähän vilahteli.

Katsoi ulos ikkunastaan ja huokas,
ihan kiva talvinen keli.

-ihme-epeli

Voi hitsi, mee takas pehkuus,
ja herää tunnin päästä uudelleen…
paremmalla onnella.

---

 

 

12.02.2006
Jos koko ajan pelkää

Jos koko ajan pelkää että toinen suuttuu,
kaikki jostain vain yhtäkkiä muuttuu.

Jos koko ajan pelkää,
se painaa kumaraan selkää,

tekee ihmisestä aran,
sitoo hänet toiseen heikkoon,
joka toimillaan ja eleillään varoittaa:

"Jos teet väärin,
tai vastoin kuin minä haluan,
silloin olen vihainen,
mökötän,
sinulle suutun."

Voi mikä kahle se onkaan elämälle,
koko ajan tutkia tekojaan,

arvioida, miten toinen tekemisiin suhtautuu,
säilyykö onni ja autuus,
vai hajoaako kaikki käsiin taas kerran,
… taas kerran.

Voi, Jos koko ajan pelkää mitä toinen sanoo tai ajattelee,
silloin on itsensä elämältä lukinnut,
elämältä, jonka tulisi olla vapaa.

Vapaa, jossa ihminen saisi mielin iloisin mennä,
nauttia ja laulaa täyttä kaulaa,
ajatella omiaan,
tehdä omia tekojaan.

Ja jos toinen on rinnalla, hän kannustaa,
rohkaisee elämään,
auttaa ja tukee huomiseen.

-harri

---

 

 

07.02.2006
(mökin satoa)
Talviaamuisen mökkikahvin äärellä

Ei talven tuimuutta tietää voi,
ellei itse oo kokenut.

Ei sydämen julmuutta tuntea voi,
ellei itse sitä kokenut.

Ei rakkauden tuomaa turvaa tuntea voi,
ellei itse sitä kokea saa.

Ei kateuden kylmää katsetta,
ellei sitä toisen silmistä nähnyt.

Ei elänyt ole ihminen laisinkaan,
ellei tuskaa tuntenut oo.

Ei nauttinut elämästä hetkeäkään,
jos rakkaus tuntematon.

-harri

---

 

 

06.02.2006
Talvi on kaunis, ihminen pieni

Talvi on kaunis,
kimmeltää tähtinen taivas.
Etsii ihminen äärettömyyttä.

Pakkanen paukkuu,
puhaltaa viimainen tuuli.
Kaipaa ihmisen läheisyyttä.

Asiat suuret on kaukana
takana tähtisen taivaan.

Ihminen pieni on vain,
omaa tietänsä raivaa.

Kuinka kaukana onkaan totuus,
kuinka lähellä päivän turva.

Voi, Sinä ihminen pieni.
Elä vaivainen elämäs,
siin' on sun hetkesi hurma.

-harri

---

 

 

05.02.2006
Kaksi eri maailmaa

Kirjoitin sinulle tunteistani, kun sanasi minua sattuivat. Kun loukkasit minua ja kaiken tekemäni kuin tyhjäksi arvioit. En silloin puhunut vielä asian ytimestä. Puhuin vain seurauksista, jotka ovat tulosta paljon suuremmasta asiasta.

Paneuduin aiheeseen hetken vapauteni sallimalla voimalla ja sain ymmärtää, että ei kyse olekaan jostain minun kompleksistani tai turvan ja hyväksynnän tarpeestani, vaan kyse on kahden eri maailman kohtaamisesta. Kahden maailmankuvan. Kahden erilaisen tavan elää, kohtaamisesta.

Toinen maailma on vapaan maailma. Toisen maailma on vangitun maailma. Vapaa on herkkä. Aina aralla tunnolla elämän edessä. Sen arvaamattomuuden edessä. Vangittu on varma. Hän tietää rajansa, jotka ovat turvalliset. Niitä rajoja on myös puolustettava, sillä ellei niitä puolusta ja kuin taistele niiden edestä, ne pian järkkyvät. Silloin järkkyy koko vangitun maailma ja elämä.

Vapaa on kuin varuillaan kaiken aikaa. Mikään ei ole pysyvää, mikään ei ole varmaa. Kaikkea ei voi mitenkään vahvistaa. Elämä on kuin pelkkää riskin ottamista. Ja jos vapaa etsii vahvistusta vangitulta, se ei onnistu kuin tiettyyn mittaan. Siihen, missä on vangitun turvalliset rajat. Jos rajoja lähestytään tai niitä jopa ylitetään, seuraa siitä konflikti, josta ei hyvää seuraa. Toinen puolustaa perustaansa. Toinen herkkänä väräjää uuden ja tuntemattoman edessä. Toinen on varma sanoistaan. Toinen on epävarma kaiken aikaa.

Kun vertasimme näiden kahden maailman voimia, toisen on tieto ja toisen intuitio, olimme samaa mieltä siitä kumpi on suurempi. Intuitio on suurempi. Se on rajaton. Tieto on rajallinen. Intuitio vie elämää eteenpäin. Tieto turvaa elämän rajat.

Intuition voima on osa vapaan maailmaa. Vangittu ei voi myöntää intuition voimaa kuin tiettyyn rajaan saakka, koska se on uhka tiedolle. Jos sen tunnustaa, samalla pian tunnustaa tietonsa voimattomuuden ja tukeva perusta järkkyy. Siksi sitä on puolustettava ja vapaan mahdollisuus tietoon torjuttava. Tästä syystä nämä maailmat eivät useinkaan kohtaa toisiaan. Ehkä hetkin joskus, jossain turvallisissa rajoissa.

En häpeä tunteitani enkä sitä epävarmuutta, jota tunnen kaiken elämäni keskellä. Kaipaus johonkin turvalliseen ja pysyvään lie inhimillistä ihmiselle. Vapaan tiellä jatkuva turvattomuuden tunne näyttää olevan hänen maailmaansa kuuluva luontaisetu.

Vaan, voi kuinka ihanaa oisikaan, jos nämä kaksi voimaa voisivat rinnan käydä. Joskus käyvätkin ja toinen toiselle tietä raivaa. Vaan yleensä toinen on vähän edellä toistaan ja toinen perässä toista kuin selkään lyö, sanoillaan kovilla herkkää vaivaa.

-harri

---

 

 

01.02.2006
(Elämäntapaa pohtiessa)

Mikä ois jaloa täss' elämässä

Nousta itse korkeuksiin.
Katsella toisia kaukaa.

Vai kärsiä vuoks' vääryksien.
Etsiä maailman rauhaa.

Oisko oma napa lähin.
Vaiko toinen, jonka luota juuri lähdin.

Onko palvella organisaatiota suurta.
Vaiko etsiä arvoja syviä, kaiken alkujuurta.

Mikä ois jaloa täss' elämässä.
Palvella vain itseä, etsiä ain' lisää ja lisää.
Vai olla lähellä heikkoa, näytellä hälle isää.

Ihminen itsessään tärkein on.
Ilman häntä ei elämää oo.

Jos joku kärsii yksinään,
se ain' ympäristöön kajoo.

Siks' jalointa lie on toista kantaa.
Antaa apua elämän tiellä.

Ett' rauhassa kulkea sais', osansa käydä.
Huokaista onnessaan perillä siellä.

-harri

---

 

 

25.01.2006
Rakkaani tekee kuolemaa

Rakkaani, jota olen öin päivin hellinyt.
Jonka piirteitä ihaillut silmäni väsyksiin.
Jonka sanojen sointua pitkään kuunnellut.
Jonka seurasta niin nauttinut.

Hän tekee kuolemaa.

Hengittää enää vaivalloisesti.
Ei kasva enää.
Ei hymyile minulle.

Minun rakkaani tekee kuolemaa.

Minä murheissani häntä katselen .
Muistelen kaikkia ihania hetkiämme,
retkiämme,
joissa häntä aina sylissäni hellin.

Miten kuuntelin kuin taivaallista puhettaan.
Kuinka niitä sydämeeni tallensin,
vihkoihini piirsin.

Nyt olen onneton ja minua pelottaa.
Hän tekee kuolemaa.

Minä jo vieraita katselen,
Josko joku uusi mun mieleni valtais.
Lohduttais ja antais elämän turvaa.

Turvaa, jota kuoleva rakkaani ei pystynyt antamaan.
Näin nyt tunnen - ja pelkään.

Onko minun etsittävä itselleni uusi rakas,
jota täydellä voimallani sylissäni hellin.

Joka rinnallani kulkisi tulevat päivät ja vuodet.
Joka olisi minulle kaikkea sitä mitä kuolevalta toivoin ja odotin.
Ja joka ei siihen pystynyt.

Vaan, jos rakkaani kuitenkin eloon jäisi.
Häntä ehkä salaa iltaisin ja öisin tapaisin.
En enää päivin ehkä ehdi. Enkä tohdi.

Ehkä joskus illan rauhassa,
tai yön tuskaisina hetkinä,
kun hän minuun taas kutsuen katsoo.
Minua itsestään muistuttaa ja menneistä ihanistamme.

Ehkä silloin taas kynään tartun
ja kirjoitan kuin hunajaisia sanojaan.

Kirjoitan vihkoni täyteen salaisen rakkaani sanoja ja tunteita.
Ne sydämeeni piilotan ja niitä taas hellin.

Hellin kuten ennenkin,
ennen kuin hän alkoi tehdä kuolemaa.

-harri

---

 
 

23.01.2006
Tietön tie

Kahvi tuossa selän takana höyryää. Juon sen ensin, sitten vaikka pari juttua. Sen jälkeen suunnittelen mitä seuraavaksi. Vaikka anomuksia ja ehdotuksia kustantajille. Katsotaan mikä tie on vetävä, kuten äiti niin kuvaavasti sanoi, kun kappelia lauantaina etsittiin.

Se tie mikä on vetävä, on oikea tie. Siis mikä on leviä ja käytössä.

- - - Vaan toisaalta, enhän minä sellaisia teitä ole etsimässä missä muutkin menee, vaan sellaista, jossa ei vielä tietä edes ole. Se siitä oikeasta, vetävästä tiestä. Se ei olekaan tämän päivän juttu. Ehkä myöhemmin, ellei se tietön tie löydy.

Toisaalta, luulishan tässä ympärillä olevan vaikka kuinka paljon tiettömiä teitä. Eikös niitä pitäisi olla ihan vilisemällä. Eihän niitä näe.

Nyt minun pitäisi löytää se tietön tie, jonka kohdalla on kuitenkin tie, vaikka sitä ei näy.

Etsin siis sitä mikä ei vielä näy, vaikka onkin siinä. Tai tässä, edessä.

Aamupohdintaa.

-harri

---

 

 

18.1.2006
Toivon kumpareella... apua...

Nyt juon aamukahvia ja samalla mietin...

Eilisen päivän vähän alla päin kuljin. Olin taas kuin sokkelossa itseni kanssa. En tiennyt mihin menisin, mitä tekisin. Umpikuja siis. Ajatusteni umpikuja. Olikohan lie minulla se/ne päivät kuukaudessa. En tiedä. Aina välillä epäusko ja epätoivo mielen valtaa, vaikka toivon kipinä jossain sisällä ritiseekin. Eilen, ja vielä tänään aamullakin, se ritinä tosin oli kovin vaimeata.

Vaan hetki sitten minä keksin yhden tien jota edetä. Kun apua tilanteeseeni etsin, huomasin, vastaus kysymykseeni jo kätkeytyi. Pieni sana huokailuuni piiloutui. Sitä tässä kehitän ja vien eteenpäin.

Kalpeus kasvoista poistuu ja innon puna hiipii poskille. Ajatus herää, sanat virkoavat, sormet notkistuvat....ja selkä ja jalat jäykistyvät tuoliin. Minä kirjoitan taas. Hakemusta, ehdotusta... miss' mun rakkaani siskoja ja veljiään kohtaa. Missä mun sanani toisien sanojen seass' hohkaa.

Tässä tänään. Pienen epätoivon montusta pienelle toivon kumpareelle hypänneenä.

Rakas, kyllä tämä tästä taas. Mun taisteluani vain tään hullutukseni kanssa. Kyllä tämä tästä.
Epätoivon piina on poissa ja mieli taas laukkaa uuteen unelmaan. Toivoon ratkaisusta.

Eikä se ois ees kaukana täältä.

-rakkaasi karvajalka

---

 

 

16.01.2006
Kateus

Kateus katsoo kaikkea itsen läpi,
ei näe mitä toisella on,
ei näe mitä itsellä on.

Näkee vain mitä itsellä ei ole.

Tahtoisi olla kuten toinen,
vaivaa näkemättä,
osallinen olematta,
lahjaa saamatta.

Ei iloitse toisen omasta,
ei toisen osasta.

On kuin olisi toisen hyvä häneltä pois.
Toisen saatu,
toisen hankittu,
toisen omistama.

Raskas osa,
katsoa aina itseä ennen toista.

Miettimättä sitä,
onko itsellä edes mahdollisuuksia olla hän.
Onko ominaisuuksia,
onko oikeuksia.

Ei osaa ajatella niin pitkälle.
Väsyy ajatuksissaan.
Ei kestä nähdä toisen osaa,
paitsi silloin, kun se on huonompi kuin itsellä.
Siinäkin itse on mittarina.
Siitä pieni ilo.

Ei näe, mitä kaikkea itsellä on,
ei iloitse omastaan.
Aina vertaa itseään toiseen.
Joutuu sokeuttaan pettymään monet kerrat:
en ole kuin tuo toinen vaikka haluaisin.

Raskas osa iloitsematta kulkea,
raskas tie olla toisen iloa tuntematta.

Raskas osa vain vertaillen elää,
nauttimatta elämästä, joka itsellä on,
oma halu ihan mahdoton, pohjaton.

Vaan, ettei osa unohtuis,
onhan kateus myös voima, kuin ranteen ruis.

Se piiskaa eteenpäin kuin paremmaksi toista,
olla jotain suurenmoista.

Ylittää toinen mi vierellä kulkee.
Olla parempi,
näyttää ett' minullakin kulkee.

Se tavoitteet rakentaa suuremmiks' kuin toisella.
Siten kannustin on enempään kuin muuten ois.

Siks' ei paha se pelkästään,
myös hyvää se palvelee, asiat huonomminkin olla vois.

Kateudelle aina kohde löytyy,
siks' ihmistä piiskaa kuin loputtomiin.

Ei löydy tasoa mihin tyytyy,
voiko sellainen kantaa onnen untuviin.

Vaik' onhan se nähty,
miten suuriin tekoihin se yltää voi.
Miten suuresti toista, ihmiskuntaakin, rusikoi.

Miten hyväkin suureksi tulla saa.
Vie kaikkea kohti yhteistä unelmaa.

-harri

---

 

 

12.01.2006
Miten pian

Miten pian se käykään.
Miten pian kaksi yhdeksi kasvaa.
Miten pian elämä yhteen liittyy.
Miten pian toinen toisen sylissä viihtyy.

Miten pian on yhteistä tekemistä,
yhteisiä harrastuksia,
yhteisiä ajatuksia.

Miten pian toista kaipaa,
miten pian vain toisen viereen haikaa.

Miten pian pienetkin asiat suuria ovat,
kaikki yhteiset niin tärkeitä.

Miten pian kaikki tapahtuukaan, vaikka kuin eilen vasta tavattiin,
ensi kertaa ovellasi halattiin.

Nyt päiväni sinusta täyttyvät, iltani, yöni,
ajatukseni.

Ja vasta hetki sitten sinua etsin ja rinnalleni toivon,
tuntematta, tietämättä, että jo edessäni seisoit.

Kasvoit siihen sinäkin tavallasi, teilläsi valmistuit.

Molemmat teillämme kasvoimme,
jotka joku näki hyväksi yhdistää.

Ja nyt jo tässä,
syvällä toisen sylissä.

-harri

---

 

 

11.01.2006
Mikähän sillä nyt taas

Uni ei ystäväni ollut,
ei viereeni suostunut vaikka kuinka suostuttelin.

Sieltä vain kurkki keittiön ovelta,
ei seurastani piitannut.

Mikähän sillä nyt taas,
on kuin oikutteleva nainen.

Vai liekö uneni nainen onkin.
Naisilla taas mies.
Mistä sen tietää.
Käytöksestäkö pitäisi tunnistaa.

Nytkin minua kuin kaukaa pälyili.
Ei suostunut viereeni kun vasta itse väsyttyään.

Huomaamattani hiljalleen viereeni hiipi,
minuun kietoutui ja hellästi kuljetti onnen maahan.
Lepoon päivän teoista.

On se sittenkin ystäväni,
vaikka aamulla heräsikin varhain ja luotani lähti.
Ei viivytellyt yhtään.

Jokin sitä nyt vaivaa.
Onkohan sillä huolia...tai minulla.

-harri

---

 

 

10.01.2005
Yön ystävä

Uni maistui ja sylissäni viipyi.
Ei pitänyt kiirettä pois lähtemisessä.
Kerrankin sillä oli aikaa minulle.

Ei vielä herätessäkään kiirettä luotani pitänyt.
Siinä kelli mun kanssain lämpimän peiton alla.

Sitten jo vihdoin sille sanoin:
meehän nyt,
pitää tässä jotain saada tänäänkin aikaiseksi.

Jotenkin kuin loukkaantuneena viereltäni lähti.
Tai, en tiedä lähtikö.
Tuntuu kuin vieläkin tässä ympärillä kiertelis.
Toivoo, että viereensä vielä hetkeksi tulisin.

Taisi pitää minusta.
Nukuinkohan nyt niin hiljaa,
kun nenäkin jo auki pysyi koko yön.

-harri

---

 

 

03.01.2006  klo 03.00
Ole onnellinen hetkistä jotka saat

Miksi kuljet ihminen allapäin,
miksi heräät ankeaan aamuun.

Miksi alkaa sun päiväsi raskaana,
miksi pukeudut mustaan kaapuun.

Mikset oisi onnessa jo aamusta varhain,
mikset tarttuisi päivään parhaaseen.

Miksi toisia arvostelet vaivoines'.,
mikset aattelis heistä arvokseen.

Miksi kuljet päiväsi murheessa,
miksi väsyt työstäsi aina.

Mikset jakele kauniita sanoja,
mikset murheita mielestäs paina.

Ole onnellinen hetkistä jotka saat,
elä onnessa ystäväis kanssa.

Kulje riemuiten matkasi maallinen,
kiitä kaikesta sielusi kanssa.

-harri

---

 

 

Tervehdys vanhukselle 98-v

03.01.2006  klo 10.00
Minä elän sisälläin

Minä elän sisälläin,
vaik' tää miltä näyttäis.

Vaik' hiljaisuus päiväni täyttäis,
minä elän sisälläin.

Minä kasvan aina vain,
vaik' en itsekään sitä nää.

Minä kasvan vain,
jokin elää mun sisälläin.

Olen siellä hiljaa,
kuuntelen elämän kelloa.

Se käy, vaik' olen hiljaa,
soittaa hiljaista selloa.

Minä kuulen paljon,
minä ymmärrän enemmän.

En sitä itse nää,
ette tekään.

Silti minä elän, minä elän sisälläin vaan,
ja kasvan mun sisäiseni unelmaan.

-harri

---

 

 

02.01.2006
Vuosi 2006

Vuosi 2006 vain pelkkää hyvää lupaa,
vaikka niin monelle tulee lunta tupaan.

Toisten menestys on toisille paha,
toisille kun merkitsee kaikkea vain raha.

Missä kulkee ihmisen välittämisen vastuu,
missä huomio toisen, jonka silmät kyynelistä kastuu.

Kuka kantaa heikkoa hellää,
joka etsii uskonsa pohjaa ja pelkää.

Kuka muistaa tään maan pieniä raukkoja,
joiden elämässä ei raskaan huokauksen taukoja.

Vaan hyvin menee kuitenkin,
sanotaan tilastoissa uutisten.

Ei niiden taa nää monikaan,
siellä maksajaraukat on yksinään.

Ei ilmaiseksi kasva luvut menestyksen,
joku aina on taustalla käsissä kärsimyksen.

Hintansa kaikella, se muistakaa,
vaikka hyvältä näyttäisi, on kaikelle monta maksajaa.

Kasvaahan luvut menestyksen,
nousee tuotos korkealle.

Antaa kuvaa onnesta uudesta,
moni takana joutuu ahtaalle.

Mutta..., meno Suomen niin kaunista on,
hyvinvointi kuin loppumaton.

-harri

---

 

 

30.12.2005
Aamun ensi ajatus oli masennus

Mietin elämäni hetkeä.
Tunnistelin kehoni kuntoa.

Jalat jäykät, jostain.
Liikunnastako,
verenkierrostako,
vai mistä lie.

Työtkin painaa taas vuorostaan.
Jo monta viikkoa mennyt murehtimatta.

Mikä kaikki tänä aamuna mun mieleeni nosti.
Mikä kaikki raskaat ajatukset ja pelot mieleen toi.

Joku sanako jonkun ystävän.
Jonkun huoliko näkymätön.
Jokuko jossain aatteli mun puolestain.

En tiedä.

Nyt kuitenkin päivääni kuin vääntäydyn.
En iloiten sitä aloita,
vaan edettävä lie kuitenkin.

Ei paikalleen saa jäädä.

"Ettiäppäin, ettiäppäin…", sanoi jo vanha tätini pari vuotta sitten,
kohta satavuotias. Parin vuoden päästä.

Kai minunkin sitten täytyy jos hänenkin.

Siis, uusi päivä ja "ettiäppäin"!

-harri

---

 

 

Aattoaamun mietteitä

Jouluna vuotta mennyttä yhteen vedetään,
muistellaan mitä vuosi toi,
mitä kaikkea se mennessään vei.

Ei pitkä oo matka joulusta jouluun,
vaan melkoisen lisän se tuoda voi elämän kouluun.

Se ihmiselämän ehtii toiseksi muuttaa,
kenellä iloon vaihtaa,
kenet murheella murtaa.

Minulle kuin pelkkää onnea toi,
vaik' ei surultakaan säästänyt.

Voimani luki matkalla,
tänään kaikista murheista päästänyt.

Tässä nyt itsekseni iltaa istun,
jouluruoka edessäni tuoksuu.

Katse jonnekin kaukaisuuteen,
eteen vaiko taakse,
ihmettelen tätä elämän juoksuu.

Nuuhkin tuoksua jouluista,
vapauden hetkeä suloista.

Oi, kiitos, vuoteni mennyt,
kasvatit elämään paljon.

Rakkaankin rinnalle tarjosit,
rinnalla kulkevan suloisen varjon.

Joka samoin katselee, ajattelee,
elämää tutkii ja palvelee.

Ei omaansa etsi, ei turhissa kulje,
ei elämän turhuuksia syliinsä sulje.

Minun on ain' hetkin kun tapaamme,
syleissä turvaisissa toisiamme halaamme.

Älä itke enää, mun sisäisein raukka,
oot odottanut kauan, sen tiedän.

Tään joulun hiljaisuuden sisälläni siedän,
kohta alkaa sun elämäsi laukka.

-harri

----

 

 

Tuskasta tuli nousee, sanat kuin taotut

Tuskasta tuli nousee.

Sanat sorvatut kuin ennakkoon. Oikeasti palavat. Tunteet mukaan ottavat. Koskettavat ja kuumat. Tuskasta ja kuin tulen poltosta sanat kirpeät, käsissä polttavat, mielissä kihertävät, sisällä sulavat. Toisen sisälle ulottuvat, minne ovat lähetetyt.

Tuskasta sanat nousevat. Pätsistä ankarasta. Ja sinä, kirjoittaja, olet se pätsi, jossa sanat muovataan lopulliseen muotoonsa. Asiat kuin muualta tulevat, vaan sinun kauttasi niihin koskettavuus ja voima. Siksi on ihmisen osa tärkeä, olla kuin ahjo, kuin alasin, jolla sanat viimeiseen muotoonsa taotaan. Kovat sanat vielä kylmällä karkaistaan, jotta elämän koulussa muotonsa säilyttävät, tehonsa ja tarkkuutensa.

Sellainen on ihminen joka kirjoittaa. Ei helpolla pääse. On kuumaa, on vasaraa, on kylmää suihkuakin, on vettä ja liejua upottavaa. Sellainen on ihminen, kirjailija, joka sanoja työstää elämää varten. Elämän kovista paineista ja kuumuuden hehkusta ne noukkii kuin kekäleet, joihin ei koskea taitaisi.

Vaan pakkohan jonkun on ne poimia ja siinä sormensa polttaa. Kasvonsa kuumentaa ja mustata. Vaikeroivalta näyttää. Sattuuhan se aina, kuumat sanat. Ja kuuma ahjo, kun se on päällä. Työssä ankarassa, sanoja synnyttävässä. Sattuuhan se silloin.

Jos ahjo on kylmänä, välillä sellaisiakin aikoja, silloin ei satu. Silloin viluttaa se kylmyys. Se tapahtumattomuus. Se ikävä sanoihin, joita vain lämmin ahjo synnyttää.

Ei kylmässä mitään synny. Siinähän vain kaikki on paikallaan.

Siinä on se kirjailija, elämän sanojen takoja. Elää kylmät päivät ja värisee. Elää kuumat päivät tuskia tuntien ja marisee. Aina vaikeroi ja itseään itkee.

Sellainen on kirjailija sanojen, joiden kesto on suuri, kuin loputon, kuin ajaton.

Sellaiseksiko haluat, ahjoksi polttavaksi, alasimeksi perään antamattomaksi. Vedeksi karkaisuun, kylmäksi toimettomaksi aikanaan. Sellaiseksiko haluat.

Huh... älä kysy. Sinä kysyjä jo sen itsekin tiedät. Kysymättäkin. Kun kerran sellaisen palon olet sydämeeni rakentanut, miksi turhaan kyselet. Ahjo päälle vain, ja sanoja sorvaamaan, takomaan, ja karkaisemaan.

Kyllä se tästä taas muotonsa saa, elämän näytelmä ihana ja koskettava. Kuuma tunteineen. Kyllä se tästä.

-harri

---

 

 

Erään iltani ajatelma

Ei ole minulla päivää, ei yötä,
elämäin on kokonaan kuin työtä.

Elän ja harrastan, tunnen ja nautin.
En erota missä ja milloin meen,
mitä ikinä teen.

Vaan kaikki minua kantaa ja eteenpäin vie,
missä onkaan mun onneni tie.

Vaikka onnessa kuljen kaiken aikaa,
elämä kuin outoa taikaa,

silti tiedän ja uskon, elämä on minun työni,
vaikka missä oisin viettänyt yöni.

Minä kasvan kaiken keskellä, etsin onneni pesää,
odotan tulevaa kuin uutta kesää.

Ei puutu minulta mitään, ei iloa, ei surua,
vatsakin välillä kuin täynnä purua.

Vaan silti minä rakastan,
ja tunnen kuinka ihana on tieni.

Sen iloiten ja itkien kuljen,
huomaan, voi kuinka olenkaan vielä niin pieni.

-harri

---

 

 

8.12.2005
Se on vain elämää

Sanot: "Eihän se ole kuin elämää vaan."

Sanoilla noilla on huono toista lohduttaa.

Katsos, toisen pienetkin asiat nää,
saattaa koko elämää järkyttää.

Pieni on hetki,
pieni on elon retki,
mukana asiat kulkee,
ain' kohdallaan toisen niin tiukasti syliinsä sulkee.

Elämä on hetkiä vain,
ne täysillä koetaan.

Pienikin raskaus matkalla tällä,
on täysin eletty - elämällä.

Siksi, ei sanoa saa kärsivälle:
"Se vain elämää on".
Ties' vaikka ois suurikin askelma kohtalon.

Auta siis rinnalla kulkien,
apuasi hellästi antaen.

Ei tyhjillä sanoilla kannustamattomilla,
vaan silmillä,
sanoilla toista rauhoittavilla,

niillä apuasi anna.

Ethän itsekään murheistas vapaa oo,
samalla matkalla kuljet sinäkin, sun omaan kohtaloon.

-harri

---

 

 

7.12.2005
Ei ystäviä vuodet oo ihmisen

Vaik' kuinka aattelen,
ei silmin oo elämää katsominen.

Niin, nyt kun Linnan kutsuja katselen,
huokaan,
ei ystäviä vuodet oo ihmisen.

Vaikka tuokin ne viisautta ja kokemusta,
kasvattaa monella tapaa,

niin kuitenkin,
tää ulkoinen olemus esiin nousee tavan takaa.

Ei ystäviä vuodet oo ihmisen.

Vaikka kuinka taistelemme,
vaikka kuinka työtä teemme, jumppaamme,
vaikka kuinka itseämme voitelemme,

vuodet meidät ajallaan taivuttaa,
kumaraan vaivuttaa,
maahan kaataa,
hautaa.

Ei ystäviä vuodet oo ihmisen.

Ellei sitten…

…ihminen ole niin suuri sisällään,
vuodet hänet muovanneet,
että ymmärtää, tää osa on pienen ihmisen.

Nöyränä alistuu kuin suuremman tahtoon,
ei vastusta, vaan iloitsee vuosien myötä,
kun tekevät ne hänessä hyvää työtä.

-harri

---

 

 

2.12.2005
Aamun ensi ajatus

Mikä tärkeintä ensin

Vähän hengellinen rakenteeltaan.

Mietin sanojani, elämäni suuntaa,
sen tarkoitusta ja päivieni turvaa.

Vaikka työtä on paljon kanssa sanojen kauniiden,
ilossa hehkuvien,
syvissä vesissä kulkevien.

Niin miten käy mun maallisen turvan,
leivän ja tarvittavan rahan.

Ei nää sormet kauaa liiku,
ellei leipää orressa kiiku.

Ellei vatsani välillä täyty,
ellei muut vähäiset tarpeeni hoidu.

Ja ajatus,
jos se vain päivän ja ruuan huolissa matkaa,
kuka sellaista elämää kauaa jatkaa.

Sanathan siinä loppuu,
tulee muualle hoppu.

Ajatukset muihin kiintyy,
miten siinä runoilija enää viihtyy.

Siks' mietin turvaa vanhojen sanojen,
kuin ikuisten.

Vaikka ne vaikea aikaan nyt kytkeä on,
ehkä olkena turvan ei kuitenkaan ihan onneton.

Sanat kuuluu:
"Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa,
niin kaikki muukin teille sen ohessa annetaan."

Jos otetaan ne pois yhteydestään,
kelle lausuttu ja koska....ja miksi.

Niin oisko niissä voimaa tänään,
miten ne huokailuihini vastaa.

Olisko lie siinä ratkaisu kaikkeen kätkettynä.

 

(Nyt siirryin kahvikupin äärestä ja paperilappusesta
koneen ääreen ja tässä pohdintaani jatkan.)

 

Siis,
jospa ois oikein ensin sanoja jakaa,
kirjoittaa niitä ihan olan takaa.

Lähettää iloksi ihmislasten,
tehdä tätä kirjoittamista ihan varta vasten.

Kaikki muu niin mielestä pois kytkeä, ettei ajatus omissa harhailisi,
vaan yksin sanoissa kulkisi.
Toisten ihmisten auttamisessa ja rinnalla kulkemisessa.
Sanani heidät syliinsä sulkisi.

Niin, tietenkin jos sanat siihen riittävät.
Toisetkin niistä avun ja ilon saavat,
niistä turvaa ja lohtua niittävät,
ehkäpä vielä kiittävät.

Niin, jos siinä ois tähtäin ensimmäinen,
ei omissa himoissa ja haluissa,
ei omissa toiveissa ja pyrkimyksissä,

vaan ensin katson aina muita,
heille kannan kuin takkaan puita.

Lämmitän mieliä,
hellin sydämiä,
voitelen haavoja,
rikon nykyisiä kaavoja.

Silitän ja paijaan aamusta iltaa,
levolliseen yöhön rakennan heille siltaa.

Niin olenko silloin rakentanut Jumalan valtakuntaa,
olenko tehnyt asiaa oikeaa.

Voinko silloin itse turvata lupaukseen,
että kaikki muukin sen ohessa annetaan .

Tätä nyt tässä aamutuimaan mietin.


Mitäs tuumit sinä lukijani, ja kuulijani.

Voisikohan näin elää.
Turvata tällaiseen korteen tällaisena aikana, kun kaikkea muuta arvostetaan.

Jos tätä vaikka tämän päivän harjoitan,
huomisesta en uskalla luvata.

Jos päivän huolet taas päältäni jyrää,
jaksanko silloin enää tehdä toisille hyvää.

Tuonkin tekemisessä lie voima on tärkein,
se mistä tulee ja minne menee.

Jos en voimaa siihen jostain saa,
turha on omassa voimassa ponnistaa.

Tänään tuntuu, että voimaa on,
enkä ole ollenkaan onneton.

-harri

---

 

 

18.11.2005
Aamuisia ajatuksia kahvikupin äärellä

Miksi hyvät teot maailmassa niin usein pahalla palkitaan.
Miksi niin moni kaunis ajatus vahingoksi vaihtuu.
Miksi hellä kosketus rumaksi muuttuu toisen silmissä.
Miksi joku hyvän tahdon väärin tulkitsee.

Mikä tässä maailmassa on vikana.

Miksi sydämen hellä ajatus tuomitaan.
Miksi moni herkku, hyvän olon lähde, onkin väärää.
Miksi moni hyvä yritys vääräksi väitetään.

Mikä on tää maailma,
joka kaiken kauniin vääräksi vaihtaa.

Miksi moni paha hyvältä näyttää.
Miksi moni riisto ja vääryys oikeaksi verhotaan.
Miksi ankaruus, pahanteko, ihmisten huono kohtelu,
niin usein kiitosta saa. Arvon nousua toisten silmissä.
Miksi uskollisuus ja ahkeruus irtisanomisella palkitaan.

Miksi tässä maailmassa ei hyvä saa palkkaansa.
Ei pahakaan, vaikka sen helposti sille soisi.

Mikä on tää maailma järjestyksineen,
joka kuin järjestyksetöntä on.

Uskallanko pyrkiä hyvään, jos minut pahana maahan painetaan.
Uskallanko rakastaa, jos se vaikka väärin tulkitaan.
Uskallanko sanoa kauniita sanoja,
jos ne toisen mielessä vain haisua saavat.

Miksi pyrkisin hyvään.
Miksi kauneutta etsisin.
Miksi auttaa haluaisin,
jos kaikki hyvä tarkoitus vain vahinkoa itselleni tuottaa.

Miksi, nyt kysyn, miksi.

Miksi en vain pahojani tekisi.
Olisin hyvää yrittämättä, toivomatta, tahtomatta.

Pahasta voi olla yhtä hyvin saamatta palkkaansa kuin hyvästäkin.

Niin, omantunnon tähden.
Sisäisen halun ja auttamisen tähden.
Sisäisen ihmiseni sisäisen tahdon tähden,
jota en voi vastustaa.

Jos sisälläni on tahto hyvään, en muuta voi,
vaikka tietäisinkin siitä vain vahinkoa itselleni tulevan.
En voi sitä itsessäni vastustaa.
Olen sen vanki.

Sisäinen lepo ja rauha on kannustimeni kaikkeen.

Se lienee suurin tyytyväisyys tässä maailmassa.
Sisäinen sopusointu ja mielen rauha.

Siihen nyt pyrin kuin hinnalla millä hyvänsä.

En pahaan taivu kuin suuttumuksessani ehkä hetken.
En pahaan edes vihassani pysty, en ryhdy.

Mitä teen tämän kuin tyhmän itseni kanssa,
joka vain kauneutta etsii,
elämän sopusointua,
avun antoa toiselle.

Kaiken rohkeuden suuntaamista muiden heikkojen eteen.

Ja vaikka tiedän, tää tie raskautta tuo,
väärin ymmärrystä, soimaakin,
rumia sanoja ja kritiikkiä,
niin sittenkin…

…tään tien kuljen ja tuon hyvän palkkaa itselleni odotan.
Sisäistä sopusointua ja itseni arvostusta ehkä.

Sitten muu kai pahalla palkitaan.

-harri

 ---