<  Paluu tämän päivän sivuille

Vuosien takaisia kirjoituksia
 

Itsenäisyyspäivän paraati

Tuoss' taistelussa ei runoilija itseään tunnista,
hän sotaansa käy muualla,

marssii sielunsa syvyyksissä,
etsii sanoja, on hengessä mukana.

Ei marssi, ei rivissä itseään näytä.
Sanoilla runoiskulkevissa tehtäväsi täytä.

Jos on unohdettu,
siitä runo räväytä - ja sillä vastustajaa säväytä.
En rivissä, siel' pakkasessa, paikkaani nyt täytä.

Oi runoni,
oi sanani sattuvat ja suorat,
tää taistelijan paikka maailmalle näytä.

-harri

  *

Enemmän kuin veli

Kaveri viereltä lähti, rakkaaksi tullut.
Kuin oma veli, enemmänkin.

Vaan miksi, miksi lähti.
Miksi hän, miksen minä hänen sijaansa.

Ei, mieluummin hän kuin minä. Vaan miksi lähti.

Itkettää. Pelottaa.
En näytä muille.
Itken sisäänpäin, puunjuurella yksin.

Pelkään, kuten kaikki muutkin.
Pelkään, vaan en sitä näytä.

Olenkohan minä seuraava.

-harri

  *

"Niin, olisiko sinusta ollut siihen?",

kysyy RAY:n mainos Hakaniemen torilla.
Varoja kait sotaveteraaneille kerätään.

Vanha valokuva,
mies harmaassa sodanaikaisessa kenttäpuvussa.
Komeat pussihousutkin.
Asennossa seisoo ase selässään.

Kasvot poistettuna,
vain tyhjä aukko, reikä, johon oman naamansa voi kuvitella.

Teksti minut pysäytti Hotelli Hiltonin eteen.
Penkille istutti aamuaurinkoon,
kanavan rantaan kirjoittamaan sanoja jostain sisältä pulppuavia,
pohdiskelevia...

"Niin, olisiko sinusta ollut siihen",
kysytään mainoksessa kuin syyttäen, sormella osoittaen.

Mitä sitä nyt selvää asiaa kysymään. Ei tietenkään!

Kuka hullu nyt rintamalle,
etulinjaan kuolemaan ihan vapaaehtoisesti lähtisi.

Ja jos joku nyt tuohon sanoo että "olisi", hän valehtelee.
Yrittää jotain enemmän olla.
Itseään pettää,
tai jotain muuta itselleen uskottelee ja itsestään luulee.

Niin, olisimmeko valmiit?  Emme.

Vaan eivät olleet hekään aikoinaan.
Kuin salaa joukon jatkona sinne kukin meni,
oikein tietämättä mihin.

Vaan kyllä se paikan päällä selvisi, tavat opetti,
rintamaan asetti, 
elämään siellä suostutti.

Eivät olisi lähtiessä suostuneet
jos tarkalleen olisivat tienneet mihin mennään,
miten takaisin tullaan - jos yleensä tullaan.

Kaveriporukassa henki on kova ja lisävoimaa antaa.

Monet itkut on itketty yksinäisyydessä,
perkeleet kirottu yön hiljaisuudessa,
äitiä ja isää ikävöity kuka missäkin.

Näin on, suomalainen mies. Olisitko valmis?
Et.

Vaan menisit taas kuitenkin, kuin pakotettuna.
Toisten mukana enemmän olisit kuin itseksesi.

Onko mikään muuttunut? Ei ole.
Samoin ollaan ja samoin mennään.

Ei mennä ellei ole pakko.
Mennään jos pakotetaan.
Osa ei silloinkaan.

Intoilijoita, itsensä tapattajia, on aina. Hyvä niin.
On heillekin omat paikkansa ja hautansa oleva.

Menoksi vaan!

Vaan minä, olisinko valmis? En.
En haluaisi moista rääkkiä.

Vaan jos pakko, niin pakko.

Menisin kuitenkin.
Maata puolustaisin ihan hulluuteen asti kunhan vauhtiin pääsisin.
Kaveriporukan henki minut niin hullaannuttaisi,
että en mitään enää ymmärtäisi.
En itseänikään varoa.

Menköön kaikki, menköön!

Sellainen on suomalainen mies tänään,
niin kuin oli eilenkin,
niin kuin oli silloinkin kun sotaa käytiin.

Samanlainen on, ei ole muuttunut mihinkään.

Mikäs sen nyt muuttaisi, ei mikään.

Suomalaisen luonnon, suomalaisen Miehen!

-harri

  *

Suomalainen mies kertausharjoituksessa

Kamiinan lämmössä ihanassa,
teltan ilmassa raikkaassa maailman voi kauas unhoittaa.

Hauskaahan tämä,
kuin retki syyskesäinen.

Iloitenhan täällä,
kavereiden kanssa mukavien.

Vaan entä jos olisi totiset paikat,
sota ympärillä todellinen.
Nyt vain kuviteltu, harjoitus.

Niin, toisin olisivat ilot,
päällänsä surut ja huolet uudet.

Eivät ne maailman,
vaan huoli elämästä, omasta ja toisten.
Huoli omaisuudesta, omasta maasta, vapaudesta.

Siitä silloin olisi ilo kaukana.

Vaikkakin, ...kaveriporukassa huuli irrallista.
Sillä pelkoa piiloteltaisiin, huolta omista ja omaisista, 
menneistä ihanista jotka nyt kuin kesken loppuivat kun lähtö sotaan tuli.

Lähtö jonnekin josta ei tietoa ole.
Jonnekin, josta paluuta ei ehkä ole.

Ei itsellä,
ei toisilla,
ei kaikilla.
Jollain kuitenkin aina.

Tässä on ero ilolla ja ilolla.

Nyt saa iloita vapaudessa ja vapaaehtoisuudessa.
Silloin olisi ilo etsittävä totuudesta,
totisista paikoista,
pelosta, ikävästä, kärsimyksistä.
Voisiko siitä iloa löytyä. Ei löydy.

Vaikka, pojat ovat poikia ja pian kaikesta kuin leikin keksivät,

sodastakin,
kovien keskeltä,
huolista,
peloista.

Sellainen on mies, suomalainen sotilas.
Tyytyy ja tarttuu, maataan puolustaa,
kaikkensa antaa, kun sen paikka on.

Ei itseäänkään säästä, onhan se nähty.
Monestikin jo, ja vastakin.
Ei hän ole muuttunut.
Ennallaan on luja tahto ja rohkeus,
joka piankin löytyy, jos totinen paikka on. Sota.

Siellä se on, sisällä jossain,
suomalainen luonne.

Ei uhittele, ei kerskaa,
osansa hoitaa - ja kestää.

-harri

  *

Kertausharjoitusmiehet iltanuotiolla

Tuli palaa, iltanuotio. 
Miehet istuvat ja tuleen tuijottavat hiljaa mietteissään.

Vaan mitä mielessä, suomalainen mies?

Kuka miettii menneitä, isien tekoja.
Kuka miettii tulevia, omiemme, lastemme, voimia.
Kuka itseään, kestäisinkö, osaisinko,
olisiko minusta jos tosi paikkaan joutuisin.

Tätä miettivät nyt miehet.
Joku omiaan pohtii, muuta kaikkea.

Vaan olisiko minusta tosi paikkaan,
lähtisinkö, pelkäisinkö.

Pelkäisin, tietenkin, vaan en tässä tunnusta.
Heikko olen. En uskaltaisi kuten toiset.

Kasvaisin varmaan, vaan enhän joutuisi kuitenkaan.

Nuoremmat sinne laitetaan,
me vain heidät sinne lähetämme.

Huolissani heistä olisin,
apuani antaisin - rohkaisisin.

Vaan itse, minä?

Onneksi en sekaan joudu luotien sateeseen,
ellen itse sinne todella etsi.

Etsisinkö. En etsisi.

Osani jo olen antanut tälle maalle - tavallani.

-harri

  *