Itsenäisyyspäivä


Paluu tämän päivän sivuille

 

                                    Katso myös Maanpuolustus

 

07.12.2014   klo 04.30

Vapaudesta

Vaik' tunnemme: Me olemme vapaat
  olemaan
    tekemään
      toimimaan
        sanomaan

emme me kuitenkaan
ole todellisuudessa vapaat kaikesta
sillä, sitoohan meitä moni asia.

On laki, mi eloamme säätelee.
On työ, mi päiviämme määräilee.
On ihmiset toiset - ne komentelee.
Lääkärit määräilee.

Media hetkiämme kuin salaa sotkee:
  -Ota!
    -Käytä!
      -Hanki!
-Turvaa itsesi kaikella
ett' oisit kuin vapaa vaaroista.

Pelkokin sitoo meitä.
Toive paremmasta.
Tahto suuri tulevasta.
Huoli toteutumattomasta unelmasta.

Oi, monesta! on meille kahletta.

Mut' silti… tunnemme vapautta.
 

Vaan, onko oikeasti vast' vapaa hän
ken tuntee itsensä vähenevän
kun riisuttu on pois elon taakoista
- kun elää ihminen vanhuutta.

Vaik' silloinkin viel' kokee hän
kuin vaivojensa, kehonsa vankeutta.
 

Mutta, tämä maa
itsenäisyytemme
ulkoinen vapautemme vieraasta vallasta
antaa meille vapauden tunnetta.

Ja kun Finlandia komeasti
kumeasti kajahtaa
silloin silmä kostuaa ja kyynel poskelle
suu mutrulle ihanasta tunteesta
sotien julmasta muistosta

ja voitosta, jonka taistelimme kerran
ja voitimme, kuin kädestä jonkin suuremman.

Saavutimme vapauden unelman.

  *

 

 

05.12.2014

Rintamamiehen joulu

Sen joulun
minä muistan ain'
sen joulun
kun kotoa kirjeen sain.

Olin itse jossain siellä
tuntemattomalla tiellä.

Minä muistan sen
kuinka kaipasin hellää kättä
  äidin
    vaimon
lapsen kutsua avuksi tulla
- oli kova ikävä mulla.

Minä muistan sen joulun
mieleen piirtyneen
jo kaukaisuuteen siirtyneen.

Ja tänäänkin
... tässä ja nyt
kun mieli, askel hiljennyt
se seurana mulla on aina vaan

… joulu muistoja esiin kaivaa.

  *

 

 

06.12.2013
(Itsenäisyyspäivän illan tunnelmissa)

Ei tiennyt mies     (ääni mp3)

Ei tiennyt mies
- mikä mies?
moni poikanen vasta
ei ees tiennyt
mikä elossaan ois arvokasta.

Käskystä lähti
kodin jätti - ja taisteli
tietämättä ees kunnolla, miksi
… oli elämä kerrasta rikki.

Jäi taakse kaikki;
  koti
    lapset
      ihana vaimo
tai heila niin heleä
… elettiin elämän kevättä.

Tuli sota! - ja kauhut sen
koko maa
koki kuin kadotuksen.

Elo outo kesti kuin ikuisen.

Toiset palasivat
toiset jäi
toisista vain palaset
osan pommit vei.

 

Ja rintamat kotoa auttoivat
rukouksin kantoivat ja paketein
suudelmin matkaan sulkien.

Päättyi vihdoin vaihe kamala
palautui elämä - arkea.

Ja vuoskymmenten jälkeen vasta
ymmärtävät kaikki
ett' taistelu puolest' Suomen
oli arvokasta.

  *

 

 

06.12.2012

 

Vaikea itsenäisyys

Itsenäisyyttä
on vaikea puolustaa
kun kaikki kaikkeen vaikuttaa
ja ulkopuoliset ongelmat
omaan maahan heijastuvat.

On otettava osaa
kannettaa toista
vaik' oma väki
on mieltä toista.

Itsenäisyys
on itse päättää
itse säätää
ja valvoa omaa etuaan

mutta, jos päättää toinen
valta ja voima ulkopuolinen
miten elää tulee
niin…
niin silloin on valta annettu pois
kun joku suurempi etu
on ottanut sen pois.

Itsenäinen maa
ken omaa maataan puolustaa.

Itsenäinen maa
valvoo, kunnioittaa
omaa parastaan.

Mutta, maailma muuttunut
vastuu kasvanut
ei enää vain oma napa
päättää asioista rahan valta
mi rajoja ei tunne.
Ilman solidaarisuutta
koittaa viel' suurempi murhe.

  *

  

 

06.12.2009

Ol' kerran päivä

Ol' kerran päivä itsenäisyyden,
ja koetusten kovien joulu.

Taivaalla tähtien kirkkaus,
pauke pakkasen, pommien,
kansa sodan jaloissa huokaillen:
Rajalle, rajalle - tänne et tulla saa!
Suomalainen maataan puolustaa.

Yhtenä rintamana
kylmin sormin, mielin väsynein,
suru-sydämin vietettiin tää juhla
ja tulevan ankea joulu.

Oli se melkoinen elämän koulu!

-harri

  *

 

 

08.12.2008

Suomi on hyvä maa

Suomi on hyvä maa,
sitä kannatti,
ja kannattaa, puolustaa,
sanoit sinä veteraani Linnan juhlassa.

Kätten työt jatkuvat,
vaikk' kivääri vaiennut,

taistelu eteen isänmaan,
vaikk' ei ase lauennut.

Kukin taakkansa kantaa tänäänkin,
vaikk' Elämä sodan julmuuksilta säästääkin.

Rauha arkisten tekojen kautta,
rintamassa edelleen
kullakin oma paikka.

-harri

  *

 

 

06.12.2008

Ei jylhemmin hymni soida vois

Ei pysyväistä sijaa matkalla täällä,
ystäviä monia vierellä,

vaan, maa, missä matkaat,
miten elämälle näyt,
miss' pystypäin uljaana tietäsi käyt,

on lahja suuri ihmisen,
kasvun ja elon kehityksen.

Ei osa parempi olla vois,
ei jylhemmin mahtava hymni sois:

Oi, katso, Suomi,
sinun päiväs' koitti,
vastukset voitti, mit eteesi toi,
Laulu Suomen 
Sinulle taas kauniina soi.

-harri

  *

 

 

06.12.2006

Oi Suomenmaa, oi suomalainen

Oi Suomenmaa,

vaikk' on sun päiväsi harmaa,
liehuu lippuin rivistöt niin kauniina,
yksittäiset uljaana harmaata taivasta vasten.

Vaikk' puuttuu nyt lumi ja jää,
on päivä itsenäisyyden tärkeämpää.

Ajattele, paneudu, sinä suomalainen, ja katso
kuinka ihana on vapaa maa,
saat omassa rauhassa askeltaa,

saat kasvaa, viisastua, tehdä töitä,
nukkua levollisten unien öitä.

On huolenpitosi järjestetty aina,
tää turva, tää vapauden arvo,
sen maksettu hinta hartaasti mieleesi paina.

Eläkää vapauden päivää onnekkaina,
 ...rikkaina - rakkaina.

-suomalainen mies

  *

 

 

04.12.2006

Itsenäisyys, iloinen asia

Kuinka iloinen asia onkaan itsenäisyys,
kuinka iloinen ihminen, mi vapaana elää saa,
ilman yhteiskunnan raskasta taakkaa.

Kuinka onnellinen voi olla ihminen,
vapaan maan kansalainen,
jota ei sorra vieras valta,
ei purista elämä kaikkialta,
tuntuu elo ihanalta.

Vaan, voi ihminen itseäsi,
on taakkasi raskaat silloinkin, 
kun maassasi elää saat rauhassa,
viettää päiväsi turvassa.

Ei itsenäisyys ongelmia poista, osan vain,
itse itsellesi painoja hankit kasoittain.

Itsenäisyyden seassa on hyvä olla,
unohtuu arjessa, ett' vois ihan toisinkin olla.

Ei tietoa siitä monellakaan,
mitä merkitsee, jos päällänsä tuntea saa käden raskaan.

Emme nähneet ole sellaista, kuulleet vain,
toisten kuvauksista luoneet kauhutarinoitain.

Minä saan elää ja olla vain,
vapaa maa,
vapaa kansa rauhassaan.

Nyt palaa kynttilät,
en ymmärrä itsenäisyyttä oikeasti lain,
sen vanhemmilta lahjaksi sain.

-harri

  *

 

 
06.12.2005

Ymmärränkö itsenäisyyden

Itsenäisyys, lahja, ei taisteluitta tullut.
Osa päiväämme, vaan sen juuri pian unhoittunut.

Missä olette te sankarit, jotka töitänne teitte,
veitte elämänne helvetin tuleen.
Tekonne pelkään pian unhoittuneen.

Kaukaa katson tekoanne suurta,
ymmärränkö merkitystä lain.

Käsitänkö edes onnea, iloa, minkä tuskanne toi.
Vapaus meille kuin arkea vain.

-harri

  *

 

 
06.12.22004

Karjalatalon itsenäisyyspäiväjuhlassa 6.12.2004

Voi miten paljon on historiaa tässä tuvassa.
Paljon nähty sodan kauhua,
yksinäisiä iltoja, öitä.
Menetettyjä elämäntöitä.

Matkattu evakot, paluut onnessa takas,
...ja taas takas.

Nyt istutaan komeassa salissa,
itsenäisyyttä, juhlaa,
puheensorinaa.

Vaan kuka muistaa viel' kaiken tuon tuskan,
menetyksen kauhun,
oi, ihanan illan ruskon omilla mailla.
Ei monikaan.

Vain häivähdys viel' jossain sisäisissä sopukoissa,
onnen paikoista, ikkuisest' Karjalast'.

Merkit rinnassa arvosta kertoo,
teoista rohkeista,
menetyksen hetkistä,
kuin hyvitykseksi jostain mittaamattomasta.

Niilläkö se kuitataan,
niilläkö se hyvitetään.

Eikö ennemmin ne kaikkea vain kuin mukanaan raahaa,
kiinnittää mielen muistoihin, vaaraan.

Laiha lohtu se on kansalle tälle,
joka joutui lähtemään tielle uudelle, jolla edelleen ollaan.

Vain pala omaa maata on matkassa vielä,
lihassa, muistossa,
sydämen ihanassa suistossa.

-harri

  *

 

 

03.12.2005

Itsenäisyyspäivää mietin

Itsenäisyyspäivää mietin,
muutamaa päivää ennen juhlaa.

Juhlaa, ...mitä juhlaa?

Tavan vuoksiko tässä päivää vietämme:
Kynttilät ikkunoihin,
juhlia, tansseja.
Linnassa upeita valsseja

Niitä ilolla seurataan,
tai jollain muulla mielellä, ehkä sekavalla.
Myös kateudella.

Pukuja, pukuja,
kauniita ihmisiä,
kunniamerkkejä,
palkitsemista.

Vaan missä on juhlan juuret,
missä teot, 
sankarit kaikki, jotka työnsä tekivät,
sotivat ja taistelivat,
osansa antoivat, että meillä nyt juhla.
Juhla, jonka juuret eivät saa unohtua..

Puheissa ehkä vielä hetken,
ellei omansa vetäminen niihinkin jo ylety.

Kuka muistaa sodan kärsimykset,
kuka kotirintaman ikävät,
kuka muistaa, kärsimykset lasten
ja menetykset vanhusten.

Hiljaisuudessa taistelut käytiin,
kukin tykönään, kotonaan, sydämessään,
jossain syvällä sisällään.

Missä kyynelet kaikki,
missä menetetty Maikki,
missä kuollut mieheni Armas,
muistoissa viel' kohtalo karvas.

Katso maata, katso taivasta,
katso taivaanrantaa.

Ne kaikki lie ennallaan olisivat,
vaikk'  toisin ois kirjoitukset menneet.

Vaan valtias toinen ois meillä päällä,
painaisi, polkisi joka säällä.

Millainen olisi kesäsi sun,
millainen joulusi namuton.
Millainen vaatetus, koti koruton.

Nyt vietämme juhlaa uusissa kuosissa,
menestyksen vuosissa.

Nautimme, juomme, juhlimme,
rälläämme, turhuudessa tuhrimme.

Meillä on itsenäisyys!

Saamme päättä mitä teemme,
saamme säätää mitä näemme,
saamme elää vapautta,
nauttia päiviä taistelutta.

Kiitos kauas kaikukoon,
menneitten perään huokaus haikukoon.

Pystymmekö näkemään vuosien taa,
sukupolvia menneitä saavuttaa.

Emme.

Emme tavoita tunteita menneitten miesten,
emme ahkerain naisten, neitosten,
jotka kaikkensa antoivat aikanaan,
uhrillaan vapauden saivat taidoillaan

Sanon, kiitos, se lie osani pieni.

Jos asiaan oikein syvennyn, kun en muutakaan voi,
tuo kiitos ehkä sydämestä soi.

-harri

  *

 

 

10.6.2005

Lomamatkalla Karjalaan

Suloinen matka, tantereet tutut,
nuoruuden muistot, ihanat vanhat jutut.

Na kaikki mun mieleeni nousee kun matka tää jatkuu.
Minä elän tänään, huomennakin,
Karjalan käki lie jossain kukkuu.

Olen elänyt, minä huokaan,
kuinka paljon päiviini mahtuu.

Vuosia vuoden perään,
vaan, voi, miten mieleni syntysijoja kaipaa,
silmäni menneistä kostuu.

Matka vast' alussa ja mieli jo haikea.
Vaikka niin kaikkea odotan,
moni paikka sisällein vaikea.

Onhan elämä iloakin antanut, vaikk' Karjala taakse jäi.
Elämän ihanan Suomessa uusilla sijoilla,
unissa usein mun matkani tänne käi.

Ei katoa tää muistojeni suloinen paikka,
vaikka vuodet jo vierineet, pitkälle käyneet.

Silti, minä muistan sinut, oi ihana Karjalan maa.
Mikä sinussa on,
kun sun luontosi minut aina uudelleen ja uudelleen huumaa.

-harri

  *

 

 

04/2004

Mie oon huumormiehii   (itsenäisyyden hintaa)

Erään tarinani taustaa sairaalan yöllä mietin. Mistä lie mieleen tupsahti.
Heräsin parin tunnin yöunen jälkeen vaikka olin yliväsynyt. Unta pillerilläkin etsiä täytyi.

Kello kahden jälkeen yöllä sanat mielessäni vilisivät eivätkä lepoa antaneet. Eivät mielikuvatkaan, jotka jostain tajuntaani ja silmieni eteen piirtyivät. Tunteisiini, korviini, nenäänkin hajuineen. Kello jo yli kolme, pakko nousta.

Niin, se tarina, "mie oon huumormiehii", jossa mies istuu maassa ympärihumalassa eikä omin avuin ylös pääse. Ohikulkevia katsoo hymyillen, melkein nauraen. Heidän peräänsä seuraa ja huutaa silmät sekavina, "mie oon huumormiehii".

Miehen taustaa mielessäni katselin, mistä lie tullut.

 

Huumormiehen taustaa

Miehellä ensi muistot Karjalasta, Kannakselta. Siellä pieni tila, isä ja äiti askareissaan.

Pieni mies, ehkä alle kuuden, isänsä tekemisiä seuraa ja avuksi kaikessa olla haluaa. Tarkoin katsoo ja kaikkea kyselee. Isä vastailee ja toivoisi jotain pientä voivansa pojan tehtäväksi antaa. Vaan maatilan töissä on aina myös vaaransa, ei niihin tottumattoman ole hyvä tarttua. Ei pienen ainakaan.

Avuksi olla haluaa, sen isäkin näkee. Vaan mitä miehelle hommaa, sitä miettii, ja tietää, paras kun etäämmällä olisit, etkä niin lähellä vaarassa. Vaan ei sanoa henno, siksi juttelee ja selittää pienelle minkä jaksaa. Raskasta sekin, sillä pienen karjalaispojan vilkkaille kysymyksille ei loppua näy. Uusi kysymys, uusi vastaus, joka taas uuden kysymyksen synnyttää.

Vuodet vierivät kouluineen, pitkine matkoineen ja tilan aputöineen. Ne miehen alusta taitavan teki, osaavan ja tilalla pärjäävän. Unelmat omasta elämästä alkoivat mielessä kasvaa, omasta tilasta tai isän työn jatkamisesta, jota kaiken aikaa on niin ihaillut, ihan pienestä pitäen. Hänestä itselleen miehen mallia ja elämän mallia muodostanut.

Vaan elämä ei pienellä tilalla ollut helppoa, ainaista puutetta vaan kuitenkin onnellista. Naapurissa pieniä samanikäisiä, joiden kanssa elämää opeteltiin ja telmittiin.

Oli tyttöjäkin, jotka mieliä kirkasti ja öisin lakanoita sotki, yksinään. Silloin ujoja oltiin.

Vaan kohtalo kova oli. Miehuuden kynnyksellä sodan uhka päälle levisi. Nousi kuin ukkospilvet taivaanrannalta. Eivät väistyneet, eivät kiertäneet, vaan päälle tulivat. Pojan, kuten muutkin samanikäiset miehenalut naapurista, vanhemmatkin, sotaan lennätti.

Armeijaan varustautumaan ja harjoitusta saamaan. Siitä vähin erin, kuin salaa, rintamalle kuljetettiin. Ja vasta siellä totuus paljastui.

Vihollinen oli tosissaan. Mekin, meidän päättäjämme. Eivät paperilla periksi antaneet vaan valmiit olivat aseisiin tarttumaan, miehet rajalle raahaamaan ja sellaiseen ryhtymään, josta ei paljon käytännön kokemusta ollut. Ei ollut tietoa, ei taitoa, sinne vaan metsään ja teitten varsiin, peltojen reunoihin ja rantoihin omiin, ihaniin.

Sinne joukot siirrettiin, ja sotaan varustettiin. Sotapoikia oltiin, mielet avoimet, silmät kirkkaat, kuitenkin pelokkaat. Vaan kaveriporukassa henki on aina korkealla, se monet puutteet paikkaa. "Me ollaan kovia, me voitetaan, meitä ei ryssä...", jne.

Vaan puheet suurempia ovat kuin teot, tosipaikan tilanteet, ajatukset, tunteet, pelot, jotka edessä häämöttivät. Ihan peltoaukean toisella reunalla... kolistelua ja kilistelyä.

Totuus pojille ja miehille eräänä aamuna paljastui, kun syliin lensi multien mukana ensimmäisten uhrien jätteet. Osuma tuli yllättäen. Hirveä pauke ja meteli. Ennen kuulematon huuto ja itku.

Ennen näkemättömät pelokkaat katseet, joista tulevaisuus hetkessä jonnekin kaukaisuuteen, tiedostamattomuuteen, kaikkos. Tämä päivä oli tässä ja nyt. Ei ollut muuta. Tämä potero, kaveri vierellä yhtä pelokas kuin itsekin. Sanat vähäiset. Katse tihruaa jonnekin eteen, jossa ei ketään näy, ei selvästi. Jotain siellä liikkuu. Onko ne tuolla jo. Ja kauhea meteli.

Tässä suomalaista, nyt karjalaista miestä punnittiin. Iloinen herkkä nuori oli joutunut elämänsä paikkaan. Paikkaan, josta joskus oli ajatuksen mieleensä päästänyt. Vaan ei se tällaiselta näyttänyt, ei tällainen ollut. Ihan muuta tämä on, ihan muuta. Pelottaa. Äiti, isä! Voi helvetti!

Tätä sotaa pitkään käytiin, siihen jo totuttiin - jotenkin. Se ihmistä muutti.

Paikallaan olokin raskasta oli. Juoksuhaudat ja korsut, jotka hirveitä olivat. Se haju, ahtaus, se pesemättömyys, hygieniasta ei tietoakaan. Ehkä joskus alussa hetken, vaan se jäädä sai. Kuka täällä ehtii hampaita harjata, sukkia pestä, muutakaan. Ei itseäänkään kuin ani harvoin. Se kaikki tunnelman synnytti pieneen korsuun. Tunnelma hyvä, vaan haju kamala. Samat vaatteet yöt ja päivät, samaan hikeen uudet hiet, pesemättömät kasvot, sukat, kaikki. Ja tupakka, ja kamiinan sauhut. Voi meitä, voi heitä. Ja nuo pienet kiusat, tosi kiusat, luteet ja täit, torakatkin joskus.

Elämä toisenlaiseksi muuttui kuin äidin huomassa, jossa kaikki oli aina siistiä ja ruoka karjalaista hyvää. Täällä toisenlaista, pierettävääkin. Sekin vielä tunnelman sekaan. Kuka niitä pidättelee tai ulos juoksee. Ei kannata vaikka ajattelisikin että tänne ei enää mitään hajua mahdu. No, kyllä yks pieru aina mahtuu, jokaiselta vuorollaan - ja monta.

Sotaa kesti, pojista miehiä kasvatti, vai kasvattiko. Vaiko vain uhoavia nuoria, joilla sanojen ja kaskujen takana ainainen pelko tulevasta, tulevasta päivästä, tulevasta yöstä. Ei pidemmäs ajatella saattanut, ei osannut, ei edes halunnut.

Koti-ikävä, äidin läheisyys ja isän turvallinen hahmo välillä mielessä kävivät. Ja se naapurin ihana Liisa, jota kerran kädestä piti ja melkein pussasi. Seuraavalla kerralla jo olisi, vaan lähtö sen haaveeksi jätti, odottamaan kun palaa. Vaan pelko ja huoli siitäkin, onko siellä. Missä lie.

Talot jäivät siitä kuuli, evakkoon lähtivät kotipuoleen jääneet. Kaikki perässä poltettiin. Ei kotia enää ikävöidä. Vaan onhan ikävä kuitenkin, vaan ei kotia, ei kotia. Eikö kotia enää. Miehestä samalla kuin juureton tuli.

Sota räiskyi, käskyt kuuluivat, tykin paukkuivat, kk:t, pystykorvat yksittäin, kranaatit viuhuivat. Naapurista poika kuoli tuohon viereiseen poteroon. Toinen pahoin loukkaantui ja pois kiirusti kannettiin kovalla huudolla. Tuskin selvisi kuormalle asti, niin pahalta näytti.

Toiseltakin jo hermot meni, ei mihinkään enää pystynyt. Pois ohjattiin jonnekin hoitoon huutojen ja haukkumisten, kovien käskyjen ja pelottelujen jälkeen. Minutkin melkein, vaan kuin ihmeen kautta itseni jotenkin kasasin. Olen taas ruodussa, ja rohkealta näytän. Näyttelen ja puhun, vilkas kun olen karjalainen poika, jolta sanat eivät lopu, ei vitsit ei väännöt. Vaan niidenhän taakse tuskani, tunteeni, pelkoni, pakokauhuni piilotan. Ja kestän, jotenkin.

Paljon meni tuttuja ympäriltä, lapsuuden tuttuja, ja uusia jotka sota rinnalleni toi.

Monet lähtivät kuka mitenkin päin, pää edellä tai jalat, en muista. En muistella halua. Joku vain yhtäkkiä oli poissa. Karkuunko lähti, vai puiden oksilleko ripottautui tarkasta osumasta. Vai jäikö mitään, monttu vain. Säpäleitä siellä täällä, puiden ja ihmisten. Kamalaa!

Sota loppui aikanaan. Hiljaisesti palasivat jäljelle jääneet. Oli voittoja, oli tappioita. Oli etenemisiä ja lujavauhtisia karkuun juoksuja kuin henkensä edestä, niin kuin olivatkin.

Kollaatakin puolustettiin, sortui, raskaaksi tuli, jossain kestettiin. Vai Summako se oli en tiedä, paikkoja niin paljon, ei kiinnostanut. Tässä päivässä oli aina kyllin. Ja omassa itsessä, sen kasassa pitämisessä ja parsimisessa.

Siviiliin pääsivät nuoret miehet vuosien jälkeen. Nuoruus, aikuisuuden alku, pelkkää sotaa, kauhua ja pelkoa, kuolemaa, likaa, hajua. Oli ilonkin hetkiä aina välillä. Ne kuin vähästä niissä oloissa syntyivät ja kuin taivaallisen voiman ja hyvänolontunteen hetkessä antoi. Vaan vihollisen seuraava räjähdys se kaiken kauas kaikkos.

Niin, siviiliin, kotiin... minne, missä se on, toisella puolella rajaa, ...poltettuna. Pelkkä maa ja ihana järven ranta. Muu kaikki kadonnut.

Siitä vaan elämää rakentamaan. Omaiset etsittiin ja yhdessä hetki ihana, tuskainen, itkuinen muistoineen, menetyksineen. Ja sitten omaan elämään.

Uuteen, tai oikeastaan vasta nyt elämän alkuun. Rakentamaan jotain, tekemään jotain, työtä, kotia, perhettä. Löytyi se rakaskin. Ei Liisasta enää vaan Annelista, kaupunkitytöstä, johon päätä pahkaa rakastui kuin vain ensimmäiseen naiseen. Ja se hurjaa oli, aivan käsittämätöntä ja ennen kokematonta.

Perhe oli hetkessä valmis, tunteet pinnalla pitkään, rakkauden tunteet.

Vaan syvällä sisällä velloi sodan kuorma, joka aina välillä päätään nosti. Ei terve ollut, sen välillä havaita sai. Ja tuskansa viinaan hukutti. Ensin kotona, sitten kaveriporukassa ravintolassa, josta pian parempi koti tuli kuin kodista. Siellä ymmärtäjiä, samanlaisia kokeneita. Vaimo ei miehen tuskaa kestänyt, vaan pois halusi selviämään, itse miehestään paranemaan. Ja lapsetkin mukanaan vei jonnekin. Ei nähnyt ole sen jälkeen.

Niin elämä muotonsa löysi, epäinhimillisen. Se nyt kuin katkelmaan päätyy miehestä, joka kadulla istuu, Hakaniemen rannassa, ja ohikulkeville huutaa: -"Mie oon huumormiehii". Ja siinä totta puhuukin. Ilman sitä huumoria ei olisi sodasta selvinnyt, ei elämästä tänne asti.

Vaan miten jatkuu huumormiehen elämä, en tiedä. Kuka sen tietää, ei itsekään.

Jälleen elää kuin päivän kerrallaan, kuten sodankin päivinä. Ei huomisesta unelmoi. Silloin ei uskaltanut, nyt ei enää osaa. Sitä ei ole.

Tämä kuin kontrastiksi tähän tarinoiden väliin tuli siitä, että asiat toisinkin voisivat olla, pahemmin, paljon pahemmin. Nyt on turvallista, puhdasta, levollista, terveellistä ruokaa ja juomaa. Rauhaa, rakkautta ja ennen kaikkea huominen, ja taas huominen. Monta huomista. Voi rakentaa elämää.


Ai niin, se tarina huumormiehestä. Kas tässä:

Mie oon huumormiehii !

"Mie oon huumormiehii", huusi mies maassa istuessaan, Hakaniemen rannassa, asfaltilla, eikä ylös päässyt yrityksistään huolimatta.

Iloiten ympärilleen tähyili ja ohimeneville huuteli: "Mie oon huumormiehii".

Liikaa oli lientä juotu ja hauskaa pidetty. Yritetty ainakin. Löytyikö, sitä ei kukaan tiedä. Tuskin itsekään.

Vaan, "mie oon huumormiehii", on niin sisäänsä syöpynyt, että siihen edelleen itsekin uskoo. Ja näkeehän sen, että elämää on eletty ja hauskaa pidetty. Sodan viimeiset hetketkin itse nähty.

Seuramiehenä mainetta niittänyt. Hauska ollut ja moneen mukaan kelvannut hauskuutensa tähden.
Viiniä juotu, vahvempaakin. Hyvin on maistunut.

Elämää on eletty, sen hetkessä näin kun ohi kuljin. Kerran katsoin, paljon ymmärsin. Työtä tehty ja maata rakennettu, kaikkensa annettu ajallaan.

Vaan huumormiestä on moneen kysytty ja mukaan on suostuttu liiankin usein. Tapa on tarttunut ja elämän sivuraiteille vienyt, yhteiskunnasta kuin irrottanut, yksinäisyyteen kuljettanut.

Ystäviä varmaan vieläkin, satunnaisia, ei pysyviä. Samanlaisia. Vaan kestävää elämää on vaikea rakentaa, elämää uudeksi muodostaa.

Siinä nyt istuu ja päätään pyörittää, ei paljoa ymmärrä.

Vaan mukaan nuoruuden vuosilta on jäänyt hauskan miehen maine. Siihen itse edelleen uskoo, ja se kuin ainoana pääomana mukana kulkee.

Onko todella enää, sitä en tiedä. Vaan se mielessä päällimmäisenä on omasta itsestä ja siihen kuin turvaa, kun muuta turvaa ei ole.

Näin on maailma miestä vienyt, yksinäisyyteen. Elämä kuin elettynä, kaikki takana.

Mukana enää viinan himo, turvana nuoruuden hokema ja vähäisten ystävien todistama, "mie oon huumormiehii."

-harri

  *